Nimet poistettu viattomia suojellen. Ymmärtänette luettuanne.

Se oli taas “niitä” keväisiä keikkareissuja. Yhtyeen henkilöstöä oli kiertänyt läpi rankka vatsatauti, joka yllättäen jätti minut väliin, mutta kidutti jokaista muuta vuorollaan. Vanhan kaupunkiliikennebussista modifioidun liikkuvan tunkion ovimonttu uhkasi täyttyä etovalle löyhkäävistä mustista jätesäkeistä kelpo vauhtia. Vessaa ei ollut – eikä aikaa pitää taukoja. Bussin kattoreilingeistä roikkui pestyjä kalsareita ja housuja. Ihan perusmeininkiä poikaporukassa siis.

Yritin saada butaanikolvillani rakkaan, kolhiutuneen Korg MS-20:n patch-panelin jakkiliittimiä kuntoon reissun päällä. Koska oli alkuilta, homma oli hämärän vuoksi tuplasti vaikeampaa, eikä suunnistajan otsalamppu oikeastaan tehnyt muuta kuin aiheutti yökkäyksin keskeytyviä naurunpyrskähdyksiä muussa jengissä. Juottamista oli paljon, ja puhdistukseen käytetty isopropanoli, sekä sen kyllästämä hotellista pöllitty käsipyyhe aiheuttivat omat vaaratekijänsä. Väittäisin silti, että tilanne oli hallussani. Poistin sulakkeenkin pienellä riskillä, sillä satunnainen kuormitus poltti niitä jatkuvasti, eikä varaosaa aina saanut.

Laulaja poti morkkista, mökötti poskipää tummuen penkillään, katselleen ohimatelevia peltoja. Ankeita maisemia, kevättalviset pellot.

Kaveri oli päättänyt leikkiä agenttia ja oli hivuttautunut edellisyönä naapurihuoneesta omaani ikkunalautaa pitkin. Ulkokautta. Allaan usean metrin putous asfaltoidulle sisäpihalle. Hotelli oli tyypillinen 60-luvun tasakattokatiska, jonka huoneissa ei ollut kehuttavaa, lämpöpatterin säädin oli juuttunut holokaustiasentoon, mutta puolisen senttiä raollaan oleva tuuletusikkuna pelasti tilanteen, sellaista tasapainoilua lämpötiloilla. Olin havahtunut noin puolen kuuden aikaan siihen, että tuuletusikkunaa työnnetään auki, ja olin erottanut miehen hahmon tunkevan ikkunasta sisään. En ajatellut yhtään enempää, vaan ponkaisin paniikissa pystyyn heilauttaen oikean suoran tunkeutujaan täydellä voimalla, paiskaten perään pöydällä olleen lampunkin, lattialla makaavaan kaveriin. Tuli aivan hiljaista.

Kun lopulta sain hamuttua adrenaliinista vapisevana valokatkaisijasta kelmeän kattovalon päälle, tajusin, että kas, solistisista osuuksista huolehtiva hahmohan se siinä, tajuttomana. Taisin kiroilla kovaan ääneen. “Mitä v*ttua sä teet?” Lattialta kuului ensin vain mölötystä, sitten jo ihan järkevä lausekin. “…ehjä. Lamppu o ehjä.” Herra taitaisi jäädä sittenkin henkiin. Vapistiin siinä hetki punkan laidalla, puhuttiin kuin mies miehelle, pyydettiin anteeksi. “Meeppä ny nukkumaan omaan huoneesees. Oven kautta. Onks kaikki ny okei?” “Oooononon, juu.”

Suljin ikkunan ja tungin tulpat korviini. Uni vaan ei enää tullut.

Juuri ennen bussin saapumista Haapajärvelle sain MS-20:n takaisin kasaan. Bussin invertteri toimi juuri sen verran, että varmistin external signal processor -osaston toimivan jälleen! Olin kurko, ja olisin ehkä tuulettanutkin, ellei tietyömaasta johtunut bussin huojunta olisi horjuttanut yhtyeen yhden jäsenen tasapainoa – jonka seurauksena kaveri tönäisi kuuman kolvin erään toisen jäsenen tuulitakin päälle. Takkiin suli ensin reikä, ja sekuntia myöhemmin nylonvuori leimahti jo pieneen liekkiin. Valomies reagoi huomattavalla nopeudella, ja alkoi hakata tuolilla korventuvaa takkia ensimmäisellä käteensattuneella esineellä. Joka sattui olemaan käyttämäni pyyhe. Joka sattui olemaan kyllästetty isopropanolilla. Joka sattui lehahtamaan vähän isompiin liekkeihin. Jotka sammutettiin irtirevityillä polyesteriverhoilla. Ja ne taas laulajan nahkarotsilla. Monitorimiksaajalle ketjureaktio oli liikaa, heppu voi muutenkin porukasta huonoimmin ja oli herännyt bussin yläpunkalta, syvästä unestaan, yleiseen panikointiin ja bussikuskin karjumaan kirosanasarjaan. Kaveri tuijotteli meitä kasvot tulipunaisina, kauhunkyyneleet silmissään tyynyä puristaen, ja sai sanotuksi vain “…eeeeeeeee…” tukahtuneesti vaikertaen, kasvot irvistykseen kiristyneinä. (Youtube on täynnä näitä paniikissa herätettyjen kavereiden huutoja, muuten. Tiedätte, mitä ilmettä tarkoitan. Se on se Vietnam-ilme.)

Sakea palaneen muovin käry leijui ilmassa, kirvellen kaikkien silmiä. Kaikki tuijottivat minua, kuin koko tuhosarja olisi ollut vain omaa syytäni. Minun olisi ehkä pitänyt pyytää anteeksi heidän mielestään, mutta jokin piru minussa päättikin sanoa “nyt jätkät perkele vähän rajaa hei.” Ja siirryin välittömästi esitelmään MS-20:n suotimesta.

En saanut laite-entusiasmilleni tukea silläkään kertaa.

Juuri ennen keikkapaikalle saapumista taustalaulajaa alkoi yökötyttää, ja kuski avasi etuoven. Ajoimme taajama-alueella, ja yhtyeen jäsen roikkuu puoliksi bussista ulkona yökkäillen jaffan väristä litkua. Kouristelu oli heikentyneelle miehelle liikaa, ja kaveri lipsahti sohjon ja muhjun sekaan oviaukosta. Vauhtia oli noin 50 km/h. Bussi jarrutti ja puolet porukasta sinkosi ulos samoin tein. “Jos se vaikka kuoli taikka satutti ittensä? Varmana on käsi poikki.”

Mutta ei. Kaveri nousee tolpilleen penkasta, yltä päältä sotkussa, naama ruvella – näyttäen voitonmerkkiä molemmin käsin. Rock-tähti. “Meitsi sukels saatana! Näitteksyyyööööööööörgh.” Tuuletus päättyi jaffan väreihin ja eteenpäin taittuvaan kouristukseen.

Keikkaa ei peruttu silläkään kertaa. Vaikeudet voittaneina olimme sinä iltana omien elämiemme kuninkaita, minäkin. Aina siihen asti, kunnes vesipulloni putosi MS-20:n päälle lavalta poistuessani ja oikosulku tuhosi laitteen lopullisesti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kiusoitellut minua tapahtuneesta lyhyehkönä suruaikana, vuosina 1991-1997. Ikävä vaivaa toisinaan vieläkin.