Mikä painaa parisataa kiloa, on hiukan kulmikas ja tekee osuessaan kipeää? Ei, se ei ole rumpalin tyttöystävä, vaan kananpaskaseinästä pulteiltaan irronnut syntikkaständi kera muutaman antiikkisynan. Ikean tuote, ns. ammattimiehen kiinnittämänä.

Täällä pääkaupunkiseudulla tietyt -20-30 -luvulla valmistuneet talot on tehty ns. hiukkasen kovettuneesta hiekasta, ja ellei kantavissa rakenteissa olisi minimaalista laastimäärää sitomassa tiiliä toisiina, näyttäisi keskusta pikku hiljaa hieman rosoisemmalta sortuillessaan sieltä täältä. Nykyiseen asuntoon muuttaessani halusin kiinnittää seinään kenkäkaapit, joita varten tarvittiin 5-millinen reikä, reikään proppu ja höpsistäpussiin. Eikun terä poraan ja – helkkari sentään. Eikun eipäs käynytkään niin. Seinä oli kuin sinkoammunnan jäljiltä. Opin sillä kertaa, että terän läpimitta kannattaa jakaa noin viidellä halutessaan tietynsuuruisen reiän. Lopulta yhden millin terällä saatiin seinää murennettua oikeista paikoista niin, että viisimilliset proput saatiin reikiin. Joissakin rei’issä proput jopa pysyivät kiinni. Typerryttävää.

Kyllähän sitä pajan ständiä oli pultattu useammastakin kohtaa kiinni kantavaan rakenteeseen ja ihan ns. ammattimiehen toimesta. Kävi kuitenkin aikaa myöten niin, että ilmeisesti pikkuisen pingottuneet pultit päättivät irrota yksitellen – kunnes koko komeus suorastaan sinkosi niskaan. Ammattimies oli ollut asialla ensimmäistä kertaa, selvisi sittemmin. Lopputulos: älli pois, masterkeyboardissa nyrkin mentävä reikä, parissa antiikkimasiinassa vaurioita enemmän kuin haitarissa Tuska-festareiden jälkeen, ja korva soi edelleen silloin tällöin. Myös ohimoon tuli pikku ventti (ja sen seuraksi Kaikkien Päänsärkyjen Äiti) ja solisluu tuntui omituisen joustavalta, mutta koska käsi liikkui, siitä viis. Olihan minulla vielä toinen. Mutta ne syntikat! Äää-ä! Äiti, tuo lohturiepu, täällä huutaa Petri!

Jos luulitte, että katastrofi oli ohi tuossa kohtaa, erehdytte ja pahasti. Katastrofi nimittäin jatkuu vieläkin. Pariin masiinaan olisi syytä hankkia varaosia, mutta kun… niitä ei vain löydy. CEM3374-oskillaattori on todennäköisesti planeetan harvinaisimpia IC-piirejä, eikä CEM3372 (suodin/vahvistin tms.) myöskään ole mikään erityinen varpusen tai lokin sukulainen. Satunnaisesti niitä saattaa löytää Ebay:stä, mutta asialla saattaa olla piraattipiirin kaupustelija. Niin, todellakin. Harvinaisia piirejä “kopioidaan”. Ne saattavat olla ulkoisesti melkein alkuperäisen kaltaisia, mutta vasta kun isket piirin kantaansa ja boottaat koneen, totuus paljastuu. Pienellä salapoliisiduunilla toki voi välttää sudenkuopat, mutta kaikkeen ei epäluuloinen mielikään pysty. Vinkkejä vastaanotetaan, osoite toimituksessa.

Lueskelen toisinaan laitteistofoorumeita, useimmiten kommentoimatta, sillä jos ei ole kivaa tai asiallista kommenttia, olen päättänyt olla hiljaa. Ja useimmiten onnistunkin. Kävi kuitenkin jokin aika sitten niin, että törmäsin kerta kaikkiaan vastustamattomaan postaukseen ja repesin. Raivosta. Viesti kuului suunnilleen näin: “Tee yritykselle tunnusmusiikki, kestoltaan 30 sekuntia. Tarvitsemme myös lyhyemmän, kymmensekuntisen version. Saat satasen lahjakortin yritykseemme.” Jumalauti! Kokonainen satanen. Siinä ilmoituksessa firma kertoi itsestään kaiken oleellisen. Jokuhan tietysti tarttuu täkyyn ja tekaisee tunnarin, näytteeksi tai muuten. Melkoisen fleimahduksen aiheuttamaa kirjoitusta puolusteli sen tekijä, joka väitti olleensa vain kyseisen yrityksen sanansaattaja, suunnilleen sanoin “ihan semmoinen Garageband-versio on tarpeeksi hyvä eikä oikeastaan muuta etsitäkään”. Kun juuri äsken tsekkasin saman threadin, oli se suljettu. Tiedä sitten syytä, heh. Varmaan haastavat kaikki leimahtelijat rosikseen. No, postia odotellessa. Myönnän trollanneeni ja kunnolla. Idiootteja.

Siinä sitä saa ammattimiehen asialle suorittamaan tärkeää ja vastuullista tehtävää: yrityksen brandin koristamista äänellä. Mutta ehkä kyseessä ei ollut mikään erityisen vakavasti itseensä tai tulevaisuuteensa suhtautuva pulju. Haluaisitko SINÄ olla tekemisissä semmoisen yrityksen kanssa, jolle on yhdentekevää miltä yritys kuulostaa ulospäin, mitkä sen julkiset arvot ovat ynnä muuta ja niin edelleen… Tuli näistä säätöhommista mieleen anekdootti, johon törmäsin muinoin Saksassa 90-luvun puolella. Eräs sikäläinen pankki (säästökassa tms.) oli hankkinut valmismusakirjastosta itselleen tunnarin ja pommitti sikäläisessä paikallistv:ssä prime time -aikaan ns. törkeellä aisalla. Koko ajan, joka välissä, kympillä. Sattuipa sitten niin, että toisella kanavalla sama biisi oli vähän roiskien tehdyssä (hehheh) terveyssidemainoksessa. En osaa saksaa kovin hyvin, mutta sen verran tulkitsin, että kyseessä oli ns. isompien tyttöjen tilke, ts. vähän runsaampaan eh, tuota, “itseilmaisuun” á la Jackson Pollock tarkoitetun tuotteen lanseeraus. Valitettavasti en tiedä kumpi väistyi, mutta otaksuisin, ettei se ainakaan ollut tuo “tilke”. Sitä kun ei haittaa, jos tuotteeseen yhdistetään määreet “luotettava”, “arvokas”, “ihmistä lähellä” ja “joustava”… voi apua.

Ja vastahan samaa todistettiin Suomessakin kun tietoliikenteen välittämiseen erikoistunut yritys käytti samaa musaa kuin karamellifirma – vai muistanko nyt tyystin väärin? Eikö jossain kohtaa kannattaisi irroittaa markkinointipennosia sen verran, että saa maksettua sen kulahtaneen kirjastotunnarin kokonaan itselleen? Milloin nuo päätöksiä tekevät ns. ammattimiehet (ammattikielellä “taulapäät”) tajuavat, että tarttuva musa tartuttaa ihmisen mieleen muutakin kuin vain pelkän melodian – varsinkin jos on olemassa vaara, että samalla musiikilla markkinoidaan paitsi reiluja ja luotettavia ahteripöristimiä, myös luotettavuutta jollakin ihan toisenlaisella, immateriaalisella alalla. Lainaan nyt edesmennyttä presidenttiämme: “Saatanan tunarit!”

Ns. ammattimiehet asialla. Eipä ihme, että ohimoihin sattuu.