Keep it cool (alkup. “Ensimmäisen sukupolven vesijäähdytys”)

Käytin 2000-luvun alussa keikkaläppärinä semmoista ruskeaa Powerbook-kannettavaa, mikä lie Lombard koodinimeltään. Laite oli rakennettu kuin tankki, mutta sen sisällä oleva kovalevy tuppasi olemaan kuin muranolainen lasikukko: herkkä, hento eikä erityisen tärinäsietoinen, ja läppäristä olikin tuhoutunut jo kolme kovalevyä lyhyen ajan kuluessa: jokaisen kontrolleriosa – siis se elektroniikkapuoli – oli jotenkin vain kärvähtänyt, ja levy lakkasi toimimasta ilman ennakkovaroituksia. Ei mitään kitinöitä eikä kirskuntaa. Vain “klik” ja se siitä.

Olin tuolloin Punkaharjulla (tai jossakin siellä päin) keikalla, mukanani oli kelpo setti soittimia, midi-interface ja henk.koht. survival pack, joka siihen maailmanaikaan tarkoitti Playstation ykköstä, helvetillistä pelisatsia sekä elektroniikkakorjaustarvikkeita ynnä muuta tuhofobiasta kärsivän kosketinsoittajan perussettiä: otsalamppua, ensiapulaukkua… Keikka meni mainiosti toiseksi viimeiseen biisiin asti. Sitten sekvenssiraidat eivät suostuneet käynnistymään, ja Macintoshin totaalinen hyytyminen näytti yllättävän tutulta: jo neljäs levy paskana. Hip hei.

Yöllä hotellihuoneessa levitin läppärin pöydälle kuin rakennussarjan konsanaan. Repertuaarin yhdeksän biisiä vaati taustaraitoja – sekvenssejä, ei audiota – ja ilman niitä materiaali olisi ollut yleisölle pettymys. En väitä, etteikö materiaali olisi ollut muutenkin pettymys yleisölle, mutta ainakin yritin tehdä kaikkeni hämätäkseni maksavaa porukkaa. Ehkä yritykseni kannatti, sillä ainakin seniltaiseen keikkaan asti mestat olivat olleet ääriään myöten täynnä. Ruuvit ja sälä ynnä roipe mietityttivät pöydällä.

Painoin virtakytkintä. Niu. Tuttu Macintosh-käynnistysääni kuulosti mukavalta, levykin heräsi, ja hetken aikaa näytti siltä, että kone toimisi normaalisti. Kone repsotti ruuveitta sylissäni, ja noin 20 minuutin tsekkailun jälkeen reisiäni alkoi pahasti kuumottaa. Ja TSUP – kone kupsahti jumiin. Aloin epäillä, josko lämpenemisellä olisi vaikutusta asiaan. Jäähdytin sprayllä läppärin sisuksia ja käynnistin koneen taas: jep, toimi. Sisuksia tarkastellessani panin merkille, että tuuletin pyöri vaivalloisesti – jos kohta laisinkaan – ja lämmetessä sen toiminta hidastui entisestäänkin; räkkylä toimi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt. Sen kummemmin miettimättä tungin käynnissä olleen läppärini testimielessä minibaariin, painuin hivenen turhautuneena pehkuihin, ja päätin tsekkailla asiaa paremmin seuraavana aamuna.

Aamusella jääkaappi piti helkkarinmoista hyrinää, mutta sen sisällä ollut Powerbook toimi edelleen. Kerroin yhtyetovereille löydöksestäni, ja keikkakalustoon päätettiin oitis lisätä – ei tietenkään uutta läppäriä vaan – jääkaappi!

Vanha (ja tehokas) Helkama löytyikin kaupungin lähiöalueen konkurssimyynnistä, liekö ollut jonkun konepajan keittiössä, sillä sen sisuksista löyhähdellyt löyhkä oli miehekäs. Eau de Jääkiekkojoukkueen-Pukukoppi-Jonka-Naulakossa-Pilaantuu-Lehmänraato. Kaappi kuitenkin toimi, ja pienen testauksen jälkeen kylmeni raisua vauhtia. Äänekäskin se oli, enkä olisi ihan ensisilmäyksellä uskaltanut päästää laitetta kotipihaa lähemmäksi asuintiloja. Laite päätettiin hämäyksen vuoksi maalata raikkaan mattamustaksi, ja sen kylki koristeltiin samasta konkurssimyymälästä hankitun aikamiespoikakirjaston graafisilla leikkeillä ja kontaktimuovilla. Helkamasta tuli Halkeama, sillä ensiehdotus olisikin ollut ehkä hivenen liian uskalias nimi viilentimelle… vai mitäs mieltä olette Rempsasta?

Keikalla Halkeama toimi täydellisesti. Sähköjohto ja midi-interfacen kaapeli vain luikertelivat harmaan tiivisteen raosta ulkomaailmaan, ja huolehtipa laite myös keikkavirvokkeiden viilentämisestäkin. Logic-donglekin keikkui mukavasti mukana, kiinni koneessa teipattuna. Vain satunnaiset ovenavaukset uutta biisiä käynnistettäessä saattoivat kiinnittää tietyn yleisönosan huomiota (en irroittanut valoa kaapista), mutta onneksi yhtyeen solisti oli kykeneväinen imemään itseensä jokaisen läsnäolijan katseet. Aina ei kyse ollut karismasta, mutta tärkeintä olikin huomio.

Lopulta läppärin tuulettimet luopuivat leikistä kokonaan, ja jouduimme siirtymään ns. avoimeen arkkitehtuuriin laitteen kokoonpanon suhteen. Kone purettiin kaapin sisälle siten, että ilma kiersi esteittä jääkaapin hyllyihin nippusiteillä kiinnitettyjen irrallisen näppiksen, koneen yläosan ja alaosan sokkeloissa, ja Halkeamasta tuli hetkeksi maailman suurin kannettava Macintosh. Halkeaman sisuksissa ei enää uskallettu säilytellä viilentämistä vaativia nesteitä, vaan varmuuskopioita parin litran minigrip-pusseissa, tuorekelmuun käärittyinä. Oveen oli ruuvattu lukkoraudat Abloy-munalukolle. Tietoturvallisuus ennen kaikkea.

Tuolla systeemillä jatkettiin keikkailua, joskin olin jo hankkinut uudenkarhean iBookin seuraajaksi; jos vaikka Powerbookista aika tyystin jättäisi ja kolme pistettä – mutta näin ei koskaan käynyt, ja rundi saatiin kunnialla loppuun eräänä tuulisena lokakuisena lauantaina. Kuinkas sattuikaan, olimme taas iloisessa Itä-Suomessa, ja päätimme kellauttaa Halkeaman isiensä maille kera läppärisisälmyksiensä yöpymismökkialueen läheiseen lätäkköön – viikinkihautajaisten malliin. Pidimme perusteellisen karonkan 30 keikan jälkeen, ja Kari Suomalaisen näköinen mökkinaapuri kävi kusemassa verannallemme, kuin protestina, ja ryöväsi vielä (se ruoja) miksaajan maastohousut. Lopulta pienen naapurienvälisen sananvaihdon jälkeen painuimme kaikki pehkuihin.

Seuraava päivä oli perinteinen suomalainen syyspäivä kaikella tapaa: harmaata silmänkantamattomiin ja mittari näytti kahta astetta plussaa. Olisin varmasti nukahtanut uudelleen, mutta muistin hätkähtäen erään tosiasian: varmuuskopiot olivat edelleen Halkeaman uumenissa, ja levyillä oli myös runsaasti henkilökohtaista dataa sekä joukko valokuvia. Onneksi jääkaappi oli tiivis; se kellui miehekkäät koristeet vilkkuen soisen lätäkön keskellä, noin 20 m rannasta, ja kirmasin hädissäni elämäni sotkuisimmalle aamu-uinnille. Lätäkössä oli vettä vain reilun miehen mitan verran, mutta kuitenkin sen verran, että jouduin oikeasti uimaan kaapille. Räpläsin kaapin ovi auki, otin levyt talteen – ja sinne upposi Halkeama täyttyessään vedellä. Nimettömään suolampeen mökkialueen läheisyyteen jonnekin itäsuomalaiseen pusikkoon. Olinpaikka tuntematon.

En ollut yksin hereillä, vaikka niin luulin. Kari Suomalaisen näköinen mies poltti veryttelyhoususillaan tupakkaa rannalla, kun kahlasin kylmissäni ja mutaisena takaisin kuivalle maalle. Ei kanalja malttanut olla hiljaa, vaan halveksuen naljaisi: “kyä pittää olla persiin tahi kalijan perrään juu”. Kuin konsanaan kovalevy viikkoja aiemmin, sanoivat aivoni vain “klik”. Raivosta.

Kertoivat myöhemmin, että olin ollut kovin hermostunut ja äänekäs reagoidessani naapurimme sijaintiin planeetallamme, ja vielä miehen loitontuessa kiihtyvää vauhtia olin nakellut säärenpaksuisia koivuklapeja suuntaan, josta tuskanhuudot kuuluivat. Oli suorastaan pakko jäähdytellä pulahtamalla lampeen uudestaan. Piti nääs hoitaa se Logicin dongle kuiville.

Advertisements

2 x 32 ≠ 64

Jo jokunen vuosi sitten alettiin vöyhkätä 64-bittisistä käyttöjärjestelmistä, ja suurimmat valmistajat ovatkin saaneet omat versionsa (Windows 7, Mac Os X 10.6 eli Snow Leopard) kauppoihin jo hyvän aikaa sitten. Useita päivityksiäkin on jo julkaistu molempiin. Haluaisin paneutua erityisesti Macintoshin lumileopardiin, joka putkahti virallisesti esille 9.6.2008, jolloin Steve Jobs mainitsi käyttiksestä ensi kertaa WWDC-kehittäjätapahtumassa. Nyt on vuosi 2011 ja – jumalauta – suuri osa plugarivalmistajista istuu edelleen peukalot-en-sano-missä (toivottavasti eivät pyörittele niitä samalla tai mielikuvani jyrkkenee entisestään), ilmeisesti odottaen seuraavaa ei-tuettavaa käyttöjärjestelmää.

Vähemmästäkin on jenkkilässä nostettu kaikenmaailman joukkokanteita sun muita – mutta missä ovat musasoftien käyttäjät barrikadeilta?

Softien hintaa perustellaan mm. sillä, että niiden kehittämiseen vaadittu aika on kohtuullisen korkea ja vie siten miestyövuosia, ja että hintaan useimmiten sisältyvät myös päivitykset. On totta, että siirtyminen 32-bittisestä 64-bittiseen teknologiaan ei ole ihan pelkkä “kerrotaan kahdella”-tyyppinen rupeama. 32-bittinen käyttöjärjestelmä pystyi sellaisenaan hyödyntämään maksimissaan 4 gigatavua muistia, jolloin raskaahkot sekvensserisoftat, kuten Logic, haukkasivat muistiavaruudesta suuren osan. Osa valmistajista otti käyttöön siirtymäkauden teknologian, muistiserverin, jonka avulla 4 gigan palasia voitiin varailla varsinaisen applikaation ulkopuolelta ja hyödyntää näin kookkaampaa (tilavampaa) ram-muistia. Native Instruments taisi muuten olla ekana tuota soveltamassa ja heidän memory serverinsä toimii kyllä ihan helkkarin hyvin. Ilman sitä moni asia olisi jäänyt tekemättä – kuten nyt esimerkiksi parinkin pelin musat.

Vähäsen kyllä ihmettelen noita muita valmistajia, kuten nyt esimerkiksi suosittujen rumpukirjastojen, Addictive Drumsin ja Superior Drumsin, valmistajia. En usko, että moisen softakikkareen tekeminen olisi niin vaativaa kuin on annettu ymmärtää, sillä NI:n kehittäjätiimin kanssa käyty yliolkainen keskustelu paljasti kyseessä olevan pienenpieni softajekku. Jota tietääkseni ei ole edes patentoitu, onhan se ns. siirtymäteknologiaa. Huvittavaa sikälikin, että juuri tuo Superior Drums on aivan erityisen raskas muistintarpeensa osalta vuotokanavineen kaikkineen. Itselleni kävi kerran 4-gigaisen läppärin kanssa niin, että boottasin koneen, käynnistin Logicin ja latasin Superioriin setin, jonka jälkeen en voinut enää käyttää muita plugareita kuin Logicin omia. Muisti täynnä. No can do. Mitä helkkarin järkeä? Tämähän on puhdasta logiikkaa ja matematiikkaa, loppujen lopuksi: JOS kirjastolla on kokoa gigatolkulla JA valmistaja EI ole varautunut kiertotiehen/oikopolkuun, NIIN valmistaja = paska. Älä osta, älä tue puolivalmista.

Olen toistuvasti tiedustellut varovasti tietoa softavalmistajien 64-bittisyyteen astumisesta. Kukaan valmistajista ei halua antaa varsinaista päivämäärää millekään, mutta saamaani vastaukseen kirjoittamani vastineen aiheuttamasta närkästyksestä voin päätellä kyseessä olevan ns. kuuman perunan. On uskomatonta, miten saamatonta musasoftaväki oikeasti on. Väittäisin, että moni käyttäjistä tekee suuntaa-antavia johtopäätöksiä nykyisen tilanteen valossa.

Niistä plugareista joita itse käytän, 64-bittiseen maailmaan ovat siirtyneet ainoastaan Native Instruments, Spectrasonics, Izotope (Stutter Edit ja Nectar sekä RX2), Modartt (jonka PianoTeq-plugari on pelastanut useamman biisin), Logicin omat sisäiset plugarit, Ploque, Access, Celemony sekä Prosoniq. Minä vain ajan takaa sitä, että tuskinpa Spectrasonics tai Prosoniq on lähelläkään samaa kokoluokkaa kuin esim. NI, joten miten hemmetissä voi olla mahdollista, että kaksi kovin erilaista ja erikokoista lafkaa ovat siirtyneet suunnilleen samaan tahtiin uuteen teknologiaan – ja ziljaardeja myynyt Synthogy ei ole? Tai Arturia. Kyseessä ei ole siis resurssien määrä vaan se, miten resursseja ohjataan. Projektipäälliköiden päitä pitäisi putoilla. Jos oltaisi it- tai viestinteollisuudessa, tyypit olisivat olleet Siwan kassalla jo aikapäiviä sitten. Tai tod.näk. eivät edes siellä, vaan pullovarastossa tyhjentämässä automaatin palautushihnaa.

(Minä NIIN haluan niitä joukkokanteita yykaakoony. Haluan nössöt edesvastuuseen lorvailusta.)

PaceAP, joka siis iLok-suojausta valmistaa, on ilmoittanut Windows 7-yhteensopivuudesta. Väittäisin kuitenkin, että musapuolella valtaosa koneista on Macintosh-kantaa, joten wintoosien valinta ykkösprioriteetiksi taitaa enemmänkin kertoa siitä, että Pace on ollut enemmän huolissaan kräkkerien suojaustenkierrosta ja valmistajien kärsivällisyydestä kuin uskollisesta käyttäjäkunnastaan. Hävetköön, mokomat. Siis Pace. Valitettavasti moni iLok-pohjainen 64-bittinen plugaripäivitys viivästyy juuri Pacen takia, minulle on kerrottu.

Hitto, mitä porukkaa. Ja me muusikot, me vain otamme kaiken vastaan, koska emme juuri muuta voi – “koska näin nää jutut vain menee”. Valitettavasti siirtymäkauden kamat tuottavat siirtymäkauden soundtrackin. Viime aikoina tuotettu listapoppis on paskinta biisimateriaalia sitten vuoden 2000-2001, jolloin viimeksi oli muuten ns. softan ja hardiksen kannalta tylsä vuosi – Lady Gaga on poikkeus, huomautan. Mahtaako asioilla kuitenkin olla jonkinlainen korrelaatiopiste pintaa syvemmällä? Jospa se menikin niin, että gurutuottaja päätti, että “joo tää on nyt niin perkeleen valmis”, koska läppärin muisti täyttyi juuri sillä hetkellä? Jos näin ei ole, siltä se ainakin kuulostaa. Läppärillä tehdyltä. 32-bittisellä käyttiksellä.

Kevättä rinnassa

Nimet poistettu viattomia suojellen. Ymmärtänette luettuanne.

Se oli taas “niitä” keväisiä keikkareissuja. Yhtyeen henkilöstöä oli kiertänyt läpi rankka vatsatauti, joka yllättäen jätti minut väliin, mutta kidutti jokaista muuta vuorollaan. Vanhan kaupunkiliikennebussista modifioidun liikkuvan tunkion ovimonttu uhkasi täyttyä etovalle löyhkäävistä mustista jätesäkeistä kelpo vauhtia. Vessaa ei ollut – eikä aikaa pitää taukoja. Bussin kattoreilingeistä roikkui pestyjä kalsareita ja housuja. Ihan perusmeininkiä poikaporukassa siis.

Yritin saada butaanikolvillani rakkaan, kolhiutuneen Korg MS-20:n patch-panelin jakkiliittimiä kuntoon reissun päällä. Koska oli alkuilta, homma oli hämärän vuoksi tuplasti vaikeampaa, eikä suunnistajan otsalamppu oikeastaan tehnyt muuta kuin aiheutti yökkäyksin keskeytyviä naurunpyrskähdyksiä muussa jengissä. Juottamista oli paljon, ja puhdistukseen käytetty isopropanoli, sekä sen kyllästämä hotellista pöllitty käsipyyhe aiheuttivat omat vaaratekijänsä. Väittäisin silti, että tilanne oli hallussani. Poistin sulakkeenkin pienellä riskillä, sillä satunnainen kuormitus poltti niitä jatkuvasti, eikä varaosaa aina saanut.

Laulaja poti morkkista, mökötti poskipää tummuen penkillään, katselleen ohimatelevia peltoja. Ankeita maisemia, kevättalviset pellot.

Kaveri oli päättänyt leikkiä agenttia ja oli hivuttautunut edellisyönä naapurihuoneesta omaani ikkunalautaa pitkin. Ulkokautta. Allaan usean metrin putous asfaltoidulle sisäpihalle. Hotelli oli tyypillinen 60-luvun tasakattokatiska, jonka huoneissa ei ollut kehuttavaa, lämpöpatterin säädin oli juuttunut holokaustiasentoon, mutta puolisen senttiä raollaan oleva tuuletusikkuna pelasti tilanteen, sellaista tasapainoilua lämpötiloilla. Olin havahtunut noin puolen kuuden aikaan siihen, että tuuletusikkunaa työnnetään auki, ja olin erottanut miehen hahmon tunkevan ikkunasta sisään. En ajatellut yhtään enempää, vaan ponkaisin paniikissa pystyyn heilauttaen oikean suoran tunkeutujaan täydellä voimalla, paiskaten perään pöydällä olleen lampunkin, lattialla makaavaan kaveriin. Tuli aivan hiljaista.

Kun lopulta sain hamuttua adrenaliinista vapisevana valokatkaisijasta kelmeän kattovalon päälle, tajusin, että kas, solistisista osuuksista huolehtiva hahmohan se siinä, tajuttomana. Taisin kiroilla kovaan ääneen. “Mitä v*ttua sä teet?” Lattialta kuului ensin vain mölötystä, sitten jo ihan järkevä lausekin. “…ehjä. Lamppu o ehjä.” Herra taitaisi jäädä sittenkin henkiin. Vapistiin siinä hetki punkan laidalla, puhuttiin kuin mies miehelle, pyydettiin anteeksi. “Meeppä ny nukkumaan omaan huoneesees. Oven kautta. Onks kaikki ny okei?” “Oooononon, juu.”

Suljin ikkunan ja tungin tulpat korviini. Uni vaan ei enää tullut.

Juuri ennen bussin saapumista Haapajärvelle sain MS-20:n takaisin kasaan. Bussin invertteri toimi juuri sen verran, että varmistin external signal processor -osaston toimivan jälleen! Olin kurko, ja olisin ehkä tuulettanutkin, ellei tietyömaasta johtunut bussin huojunta olisi horjuttanut yhtyeen yhden jäsenen tasapainoa – jonka seurauksena kaveri tönäisi kuuman kolvin erään toisen jäsenen tuulitakin päälle. Takkiin suli ensin reikä, ja sekuntia myöhemmin nylonvuori leimahti jo pieneen liekkiin. Valomies reagoi huomattavalla nopeudella, ja alkoi hakata tuolilla korventuvaa takkia ensimmäisellä käteensattuneella esineellä. Joka sattui olemaan käyttämäni pyyhe. Joka sattui olemaan kyllästetty isopropanolilla. Joka sattui lehahtamaan vähän isompiin liekkeihin. Jotka sammutettiin irtirevityillä polyesteriverhoilla. Ja ne taas laulajan nahkarotsilla. Monitorimiksaajalle ketjureaktio oli liikaa, heppu voi muutenkin porukasta huonoimmin ja oli herännyt bussin yläpunkalta, syvästä unestaan, yleiseen panikointiin ja bussikuskin karjumaan kirosanasarjaan. Kaveri tuijotteli meitä kasvot tulipunaisina, kauhunkyyneleet silmissään tyynyä puristaen, ja sai sanotuksi vain “…eeeeeeeee…” tukahtuneesti vaikertaen, kasvot irvistykseen kiristyneinä. (Youtube on täynnä näitä paniikissa herätettyjen kavereiden huutoja, muuten. Tiedätte, mitä ilmettä tarkoitan. Se on se Vietnam-ilme.)

Sakea palaneen muovin käry leijui ilmassa, kirvellen kaikkien silmiä. Kaikki tuijottivat minua, kuin koko tuhosarja olisi ollut vain omaa syytäni. Minun olisi ehkä pitänyt pyytää anteeksi heidän mielestään, mutta jokin piru minussa päättikin sanoa “nyt jätkät perkele vähän rajaa hei.” Ja siirryin välittömästi esitelmään MS-20:n suotimesta.

En saanut laite-entusiasmilleni tukea silläkään kertaa.

Juuri ennen keikkapaikalle saapumista taustalaulajaa alkoi yökötyttää, ja kuski avasi etuoven. Ajoimme taajama-alueella, ja yhtyeen jäsen roikkuu puoliksi bussista ulkona yökkäillen jaffan väristä litkua. Kouristelu oli heikentyneelle miehelle liikaa, ja kaveri lipsahti sohjon ja muhjun sekaan oviaukosta. Vauhtia oli noin 50 km/h. Bussi jarrutti ja puolet porukasta sinkosi ulos samoin tein. “Jos se vaikka kuoli taikka satutti ittensä? Varmana on käsi poikki.”

Mutta ei. Kaveri nousee tolpilleen penkasta, yltä päältä sotkussa, naama ruvella – näyttäen voitonmerkkiä molemmin käsin. Rock-tähti. “Meitsi sukels saatana! Näitteksyyyööööööööörgh.” Tuuletus päättyi jaffan väreihin ja eteenpäin taittuvaan kouristukseen.

Keikkaa ei peruttu silläkään kertaa. Vaikeudet voittaneina olimme sinä iltana omien elämiemme kuninkaita, minäkin. Aina siihen asti, kunnes vesipulloni putosi MS-20:n päälle lavalta poistuessani ja oikosulku tuhosi laitteen lopullisesti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kiusoitellut minua tapahtuneesta lyhyehkönä suruaikana, vuosina 1991-1997. Ikävä vaivaa toisinaan vieläkin.

Späm, späm, späääämmm!

Viime aikoina sähköpostiini on rapissut kotimaista roskapostia. Milloin tyrkytetään kumileimasinta, milloin netissä toimivaa kirjanpitopalvelua – ja onpa joku kaupitellut lasitettuja toimiston oviakin. Ihan kiva sinänsä, mutta nämä postit tulevat joiltakin oikeaksi luokiteltavilta yrityksiltä henkilökohtaiseen sähköpostiini ja olen liittänyt itseni markkinointikiellon piiriin. Perustelen tuota kieltoa siten, että eiköhän tässä nelikymppisenä jo ala tietää pikku hiljaa mitä haluaa, ja mistä tietoa saa kun sitä tarvitsee.

Joku on siis hölmöttänyt jotakin taajama-alueen ulkopuolella asuvaa yrittäjäporukkaa pahan kerran, sillä samankaltaisia kuulumisia ovat kaveritkin kertoneet. Tyrkytys jatkuu, eikä sille tahdo saada stoppia. Olen tässä sen verran ottanut asiasta selvää, että saadakseni stopin asialle pitäisi luurin päähän saada osoitetietoja keränneen instanssin tietävämpi taho, ja ilmaista hänelle ystävällisesti haluni. Tiedän jo sanatkin viestiin, mutta jos kirjoitan ne tähän, juttua aletaan käsittelemään kolumnin sijaan julkisena laittomana uhkauksena.

Ongelma onkin se, että osoitteistohyypiöllä ei ole tunnettua puhelinta – ainakaan miestä ei saa kiinni niistä kännyliittymistä, joiden numerot olen käsiini saanut. Kuulin toisaalta, että heppu perustelee oikeutusta asialle sillä, että mainosten vastaanottajalla on käytössään blogipalvelu, joka tekee hänen mielestään yksityishenkilöstä julkisen tahon – tai “firman”, joten häneen voidaan markkinointipuikotusta upottaa mielin määrin myymällä muistitikkuja syyttömille tahoille, jotka tarrautuvat kouristelevine firmoineen mahdottomiinkin menetelmiin saadakseen edes pikkuisen lisää asiakkaita.

Te pidätte minua tärkeilevänä pikku paskana, mutta toivon, että ymmärrätte, että tätä menoa ei mene pitkään, kun pari muutakin tahoa alkavat vedota samaan “julkinen blogi”-syyhyn. Ja jos kirjoittaa työasioista Facebook-tilissään ja sähköpostiosoite on julkinen… aijai. Mitäs sitten sanotaan?

Spämmäys tuossa muodossaan on vain yksinkertaisesti huonoa palvelua. Hyvää palvelua olisi se, että siirryttäisi spämmäyksestä tarkennettuun ja kohdennettuun mainontaan. Yllättyisin iloisesti, jos yhtäkkiä sähköpostissani olisi tiedote harvinaisesta sämplekirjastosta, jollaista juuri tarvitsisin, mutten olisi osannut sitä etsiä. En nimittäin tarvitse lasitettuja toimistonovia, sillä minulla ei ole toimistoa. Kumileimasinta voisin käyttää osoitteiston myyjän silmäluomien sisäpintaan, sikäli se on tarpeellinen, mutta muuten turhake. Nimellä varustetut kirjekuoret… no, osaan kirjoittaa, ja Dymo auttaa jos näyttää pahalta.

Vähän sama juttu kuin oikeiden ihmisten ollessa kyseessä: ei se tyrkyttäminen auta yhtään. Hyvä myyjä tarttuu asiaan proaktiivisesti, ottaa kontaktin, ja vaihtaa pari sanaa. Se siitä. Asiakas on tervetullut, asiakkaalle annetaan tilaa tarkastella, ja vetäydytään itse sivummalle odottamaan indikaattoreita. Vasta ne huomattuaan myyjä voi aavistella onnistuvansa, mutta siltikin tiellä on vielä esteitä – joskin se tärkein este, “asiakasta ei juurikaan kiinnosta”, on pois tieltä.

Hyvä myyjä näkee tarpeet, loistava myyjä ymmärtää tarttua motiiveihin, jolloin kaupanteosta tuleekin ongelmanratkaisua. Tällaisten ihmisten kanssa on mahtavaa tehdä kauppaa – oli se sitten toimiston ovi tai satunnainen plugari. Kun tuntee, että välitetään (nyyh), ja että minun asiani on tärkeä (nyyh). Jos asiakkaassa saadaan herätettyä tuo kiitollisuudelle sukua oleva tunne toisen suorittamasta ongelmanratkaisusta, ollaan voittoputkessa. Tarvitaan vain se pieni töytäisy kohti ostoärsykettä, ja asia on sillä selvä. Asiakas tuli hakemaan satasen kilkettä, mutta poistuu kaupasta kolmensadan edestä sälää ja roipetta – onnellisena: ongelma tuli selvitettyä!

Ikävä juttu vain on se, että “pieni töytäisy” muuttuu helposti lauseeksi “no kato tän sä kyllä tarttet saletisti, tän ku sä pistät päälle ni jopa poppi lotkaa, tää on semmone jota se ja tämäki käyttää”, jolloin ongelmanselvittely muuttuu helppoheikin tyrkytykseksi. Joskus “myyjä” närkästyy inhoreaktiostani ja alkaa puolustella, jolloin tyrkytyksestä siirrytään vähättelyyn (huom.: asiakkaan vähättelyyn) – ja etäännymme toisistamme valon nopeudella. Minä poistun tilanteesta ajatellen “mitä helvettiä ne oikein ajattelevat” ja myyjä puolestaan kelailee, että… Ja paskan latvat. Ei se oikeastaan kiinnosta yhtään, mitä myyjä tuossa tilanteessa ajattelee minusta. Ja sitten kuluukin aikaa, kunnes seuraavan kerran otan yhteyttä.

Siihen on siis syynsä, että en ole uskollinen liikkeelle, vaan sen ihmisille. Jos joku vaihtaa puljua, vaihdan myyjän mukana. Kyseessä ei ole liiketoiminta, vaan suhdetoiminta. Te muutamat hyvät tyypit varmasti tunnistatte itsenne tästä, ettekä ihmettele, miksi seuraan perässänne kuin hae laevoo firmasta toiseen.

Viimeistään tässä vaiheessa osoitteistojobbaria pitäisi kiinnostaa ja ryhtyä tarjoamaan pk-yrittäjille ongelmanratkaisua, ei ratkaisua ainoastaan OMAAN ongelmaansa: rahapulaan. Mut mitäs jos vaikka laittaisit mulle sähköpostia, sullahan on mun osoite. Mä tiedän mitä sä tarttet. Kato jutellaan, jos vaikka saatais tää selvitettyä… sä tarttet nyt kato selkeesti tämmöstä juttua että tota… ihan iloisella asialla soittelen juu. Onko paha hetki?

Toisillekin sattuu

Kielisoittimet ovat vaarallisia. Jos rämpyttää menemään huoletonna kuin hummeripoika, saattaa löytää osan lasiaistaan otelaudasta (ja se on pahuksen sitkoisaa puhdistettavaa) tai sarveiskalvon katkenneen kielen päässä heilumassa kuin vappupallo. Tai sitten se jousiosasto: hittolainen, viuluviikari intoutuu sottiisin pyörteisiin ja seuraavassa hetkessä puoli bändiä on ruhjeilla, kiitos paholaismaisesti viuhuneen strokan.

Niin, tai sitten jo pelkkä instrumentin paino tekee tepposet. Onhan noita mahdollisuuksia – onnettomuuteen.

(Hmm, mahtaako Alexander Rybakin bändissä olla suurikin vaihtuvuus? Ei sillä, että kiinnostaisi sen enempää kuin kilo turvettakaan.)

Mikään ei vedä vertoja keskisuomalaiselle harrastajalle, joka takavuosina päätti tehdä kosketinsoittimestaan ns. keytarin. Keytar on yleisnimeksi muodostunut nimitys kaikille kannettaville kosketinsoittimille, ja kyseinen soitinlaji ei ole oikeastaan millään muotoa tulkittavissa tyyneyden ja viileyden airueeksi, ei varsinkaan sen jälkeen kun Edgar Winter roikotti Arp 2600:n koskettimistoa luihuilla olkapäillään. Pikemminkin sitä heti ensimmäiseksi kuvittelee käskyttäjäkseen semmoisen laihan rillipääluikeron, tyyppiä Rammsteinin Christian Lorenz. Taitaa tyyppi tosiaan olla Musen Matthew Bellamyn lisäksi ainoa, jolle kannettavan kiipparin raahaaminen on edes osittain sallittua. Lorenzkin on luopunut myöhemmillä megaturneillaan keytareista, joten… no niin no.

Mutta tämä keskisuomalainen, sanottakoon häntä vaikka Jopeksi (nimi muutettu). Kaveri oli viimeisen päälle progediggari – siis tyyliin “vittu mie sekosin ykkösessä, siispä oiva piisi” – eikä mikään muu musatyyli oikein ollut umpihauskan ja fiksun, mutta epäkäytännöllisen miehen mieleen. Jos oli tahtiin saatu toistasataa nuottia ja tahtilaji oli jokin irrationaaliluku per irrationaaliluku, avot, teos oli musiikkia parhaasta päästä. Melodiasta viis. Vähän sama kuin jos olisi kuunnellut Commodore 64:n datakasettia autostereoista.

(Olin aina ihmetellytkin, että mistä näitä tyyppejä tulee, mutta uskokaa minua: niitä on tolkuttomasti haja-asutusalueilla metsä-Suomessa.)

Jopella oli Korg Poly-61, se ei-niin-kovin-katu-uskottava Korgin polyfoninen analogipeli 80-luvun alkupuolelta. Lisäksi kaverilla oli ihka oikea Hammond (L100, luulisin, ilman taustalevyä) ja pari muuta jo 90-luvun alussa kärsineeltä näyttävää antiikkista viulukonetta ja syntikkaa. Joukossa mm. Yamaha CS-60. Jope oli aikansa sahaillut Poly-61:tä ja saanut kuin saanutkin koskettimiston erotettua muusta osasta. Lattakaapelia oli jouduttu jatkamaan, mutta kätevänä miehenä jatko-osa oli tehty parista senaikaisesta SCSI-piuhasta ja juotettu esikoulutason juotoksilla. “Jope” oli tuttu näky sikäläisissä musaliikkeissä 90-luvulla, milloin kaveri suunnitteli studion perustamista, milloin muuttoa Saksaan (vaikkei osannut kieltä). Kätevä ei mies ollut käsistään edes soittajana, mutta askartelupaskarteluhenkeä uhkui äijän jokainen huokonen. Väliäkö sillä, vaikka ei osannut edes piuhaa kolvata. Tai edes keittää perunoita ilman pohjaanpolttamista.

Kaveri sai kuin saikin prototyypin toimimaan, pitch bendin ja kaikki, ja puuaihio koskettimiston ympärilläkin oli oikein siisti, Erikeeperillä liimattua lakkaamatonta koivua kera stratocasterin hihnapidikkeiden ja inkkarihapsuhihnan. Koskettimiston äänentuottokoneeseen yhdistävä lapamato oli edelleen hiukkasen hasardinoloinen, mutta suojattu hirmu määrällä harmaata jesseteippiä ja toimihan se yhtä kaikki. Vaikka näyttikin norsun napanuoralta Danten helvetistä.

Olin paikalla kun kaikki tapahtui. Kalibroin miekkosen Roland SH-2:ta, kun Winterin “Frankenstein” alkoi tulvia Peaveyn laulukamoista Jopen “treenikämpällä”. Eli 40 m2:n saunarakennuksessa, jonka seinät olivat harvat kuin liiterissä. Jope tapaili melodiaa omintakeisesti, heiluen biisin rytmissä vähän samaan tapaan kuin ujot karaokesolistit huojuvat yhtäläisen olutmäärän jälkeen. Jope ei juurikaan puhunut tunteistaan – paitsi päissään, joten mies puhui tunteistaan oikeastaan koko ajan. Frankenstein yltyi ja yltyi, Jope vongutti kitarakomboon yhdistettyä uudelleennimettyä PÖLY-69:ään, taivutti soolon tiimellyksessä kroppaansa taaksepäin, kunnes keskivartalo ei enää antanut myöten ja mies romahti selälleen vetäisten koko helkkarin lattakaapeli-pölykuusysit ständeineen kumoon. Jopen selän alla oli laatikollinen putkia, siis putkivahvistimiin yms., joten koko setti pärähti tuhannen paskaksi alle sekunnissa. Ständi puolestaan kaatui voimalla eteenpäin, niin, että PÖLY-69:n raadon toinen kulma kosahti Hammondin avoimeen taustaan ja päräytti siellä olleita putkia sirpaleiksi, samoin generaattoriosan takalevy taisi vääntyä. Mutta ei, eipä ollut tuho vielä täydellinen. Honteloilla jaloillaan seisonut CS-60 sai iskun oikeanpuoleisiin jalkoihinsa ja notkahti maahan koskettimisto edellä.

Voi äiti.

“Vittu mikä piisi!” oli Jopen ainoa kommentti tuhoon. Kaverin karvakauluksisen farkkutakin selyksessä oli vielä pystyssä jokunen elektroniputken jämä ja takaraivossa oli Ibanezin Tube Screamerin namiskuukkelin tekemä ventti, mutta Jope uhkui aitoa suorittamisen intoa. “Vittu mie opettelen soittamaan tuon ja se on siinä!”

Jope kuitenkin löysi itsensä sattumalta, puuntyöstökurssilla. Sirkkelistä peukaloon saatu paha ventti hidasti soittoharrastusta sen verran, että mies siirtyi välivaiheiden tuloksena Pirkanmaalle ala-asteen opettajaksi ja on tätä nykyä varsin pidetty hahmo pikkuihmisten joukossa. Lähetin kaverille tekemästäni pelimusasta pikku pätkiä ja palautetta tuli oitis: “Lupaavaa, tässähän vuorottelee 5/8 ja 7/8!”

Vieläkin mietin, että mitähän raitaa Jope oikein tarkoitti.

Tunnelma sähköistyy, osa I

“Sano sitte ku ossuu.” Lause, joka autoa pakitettaessa on harmiton, mutta sähkömiehen suusta kuultuna panee miettimään paria pientä hommaa. Kuten esimerkiksi semmoista pikkuasiaa kuin elämää itseään. Hetkeä ja paukausta myöhemmin sähkömiehen ruuvimeisseli oli edelleen samassa reiässä vanhanaikaisen metallisen sähkökaapin takapuolella, mutta heppu itse oli kolmen metrin päässä selällään pimeässä hallissa. Liekö nähnyt unta, mutta miekkosen suusta kantautuneesta valituksesta tuli mieleen Vesa-Matti Loirin vertahyytävä roolisuoritus “Pojat”-elokuvan ratapihakohtauksesta. “Äiteeee!” Hetken ääööääöötä ja äippää mölistyään kaveri virkosi, tokenimme säikähdyksestä molemmat ja sähkäri sytytti vyöllä roikkuneen taskulamppunsa. “Lähti hampaasta paekka”, tuumasi kaveri kielellä poskihammastaan nutlaten. Vähän myöhemmin heveli mutisi toisen lauseen: “Katoppa ku kenkä savvuu.” En edes yrittänyt saada suutani auki, sillä olisi ollut vähän noloa itkeä ääneen.

Savukin oli onneksi vain vesihöyryä, sillä äijä oli seissyt pienessä lammikossa sokkona sähkötaulun selustaa rassatessaan. Eli ei mitään hätää.

Muinaisen pajan viereisessä varastorakennuksessa oli nimittäin käynyt pikku hässäkkä ja orava oli ahtanut itsensä varsinaiseen sähkötuoliin – tai siis sähkökaappiin – ja tusauttanut itsensä bbq-kuntoon, fully roasted, no glace. Hännästä pystyi jotenkuten sanomaan, että kyseessä mitä ilmeisimmin oli Taku, pihapiirin mainio puolikesy orava, joka toisinaan roikuskeli parkkipaikan männyssä kuin leukoja vedellen ja natusteli toisinaan tupakinnatsoja kuin huvikseen. Kun sen korventunutta kalmoa katsoi äkkiseltään, näytti aivan siltä kuin Davy Crockett olisi vääntänyt tortut kuuluisaan turkislakkiinsa ja paiskannut sen ensin mankeliin, sitten leivänpaahtimeen, ja lopulta tyhjentänyt Winchesterinsä tekeleeseensä. Vähän hiiltynyt, makeaan sekoittuva riistan tuoksu tunki sieraimiin. Paahdettu Taku-orava istui tiukassa, kuolinpaikassaan.

Lopulta – sulakkeiden tuhouduttua – orava irtosi ja mietin pitkälle yöhön asti kaikkea elämäni varrella tapahtunutta. Sähkömieheltä tuli tekstiviesti: “Tuppaa käet tärräämään. akka otti tilanteesta vaarin ja pyytää hieromaan. kannattaako?” En pystynyt vastustamaan kiusausta vaan laitoin “Sohi meisselillä ja pyyä sanomaan sitte ku ossuu. Älä seiso lätäkössä. Huomiseen.”

Ilmeisesti sähkäri ei sillä kertaa sohinut ohi, sillä seuraavana aamuna kaveri oli yhtä hymyä, nortintynkä huulessaan, tukka huonosti nukutun yön jäljiltä. Onnellinen mies ja aamuaurinko lupaa yleensä hyvää. Eikä pieni miehestä irtaantunut kaljanhaju haitannut tunnelmaa.

Paitsi että.

Meikäläisen hymy sen sijaan hyytyi heti seuraavan puolen tunnin kuluessa kaverin ryhdyttyä rassaamaan ongelmallista sähkötaulua – sähköjen ollessa päällä. Yritin ottaa asiaa puheeksi, mutta kaverille tuli puhelu kesken lauseeni. Ilmeisesti kyse oli tulevasta viikonlopusta, sen verran venkuloivan yksityiskohtaiseen sävyyn keskustelua käytiin. Ilmeisesti läsnäoloni unohtui, sillä jutustelun sävy muuttui pian sellaiseksi, että kotkalainen satamajätkäkin olisi referoinut kantakapakassaan sanankäänteitä “sangen lihallisiksi”. Huomioni kiinnitti aluksi äijän kaverilleen lausuma “Hetkonen kuule, tässähä piuhassa näkkyy selevästi hampaaj jälet, se om perkele syöny piuhat paljaaks…”, mutta en todellakaan arvannut kaverin alkavan korjata vikaa puhelunsa aikana. Äijä kaivoi perstaskustaan mustaa eristysnauhaa, ja saadakseen nauhan tiukasti piuhan ympärille, piti kyseistä kaapelia tietty taivuttaa – sillä seurauksella, että kaapelin johtimet osuivat vähän toisiinsa ja…

“On tämä kanssa yks helevetin työmaa saatana”, kiljui sähkömies persauksiltaan maasta. Ehdotin ihan helkkarinmoisen painavaan sävyyn sähkömiehelle päävirran katkaisemista, mutta kaveri halusi pitää omasta, “nopeammasta” tyylistään kiinni. Kuulemma jos käyttää eristepohjia ja maadoitettua ruuvimeisseliä, ei tunnu missään vaikka vähän hipaisee… Kai sitä pitää uskoa, kun oli ihan ammattimies asialla. Tinkimätön äijä, ei voi muuta sanoa.

Samalla tinkimättömällä asenteella valmistettiin myös pajan varaston uusi sähkökaappi, sähkömiehen vakuutuksesta saaduilla rahoilla. Suosittelisin siis kaveria ja työtapaansa varauksella, ellei moraalini estäisi.

Jos tästä episodista oli ylipäätään yhtään mitään hyötyä, oli sen oltava se tosiasia, että ymmärrän nyt paljon paremmin sotaveteraaneja, jotka säpsähtävät kuullessaan kovan paukauksen tai suhahduksen. Tajusin asian aivan itse sähkömiehen ähkäistessä, kaappia pidikkeisiin nostettaessa “Sanoha sitte ku ossuu”. Vain jatkaakseen “Ku näät siitä paremmin nääs.” Parantelin betoni-ihottumaa polvistani yllättävän pitkään.

Kun kaappi oli paikallaan, päätin onnellisena tarjota hepulle kahvit ja tuoreita mansikoita. Ulkona oli moitteeton kesäkeli, poutapilviä ja lämmin heinäkuu parhaimmillaan. Varaston ovi oli raollaan, ja juuri kun olin sulkemassa ovea, luikahti ovenraosta varastoon helkkarin pullea orava. Säikähdin tolkuttomasti, singahdin perään ja sytytin valot, yrittäen hakea katseellani kaikkialta ympäriinsä poukkoilevaa davycrockett-lakin näköistä otusta. Mitään ei tietenkään näkynyt.

Koska kaappi ja sähköt toimivat vielä seuraavanakin päivänä, päätin ostaa sittemmin todelliseksi osoittautuneelle Taku Kakkoselle pähkinöitä varaston nurkalle. Kakkonen ei koskaan oppinut vetämään leukoja, mutta sen sijaan se nautti pähkinöistä istuen lintulauta-hirsimökkinsä päällä tasapersettä, kuin äijä konsanaan. Päätin aikani ratoksi koristella punaisen pikku mökin myös koottavasta Sherman-tankista väsätyllä sangen aidonnäköisellä “sähkökaapilla”. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka sähkötyöt alkaisivat yllättäen kiinnostaa.

Tulot tulkinnan mukaan

Juttelin taannoin kauniina kevätpäivänä ystäväni kanssa puhelimessa pitkän tovin ja tulimme sivunneeksi tuoreina isinä isyys- ja äitiyspäivärahakäytäntöä, sekä “pikku” vastoinkäymisiä asiaan liittyen. Tämä on siis tavallaan jatkoa Jonna Tervomaan aloittamalle monologille äitiyspäivärahan pienuudesta. Käytän termiä “monologi” siksi, että arvoisat pask… päättäjät eivät ole ottaneet kantaa käytännöllisesti katsottuna mihinkään. Ainoastaan Outi Alanko-Kahiluoto (ei sukua) myönsi erään lehtiartikkelin mukaan luovilla aloilla työskentelevien ihmisten oikeuksia poljettavan tms. päläpälä. Antoi lausunnon, siinä kaikki. Tai jos asialle on tapahtunut jotain, ei se ainakaan minun korviini ole tullut.

Eipä ihme, ketäpä leipääntynyttä poliitikkoa kiinnostaisikaan jokusen sadan, korkeintaan tuhannen tekijänoikeustuloa saavan hampparin äänet? Pikkuinen hyttysen paska Itämeressä. Valitettavasti takanamme ei ole kimmosaseille kelpaavaa jättiyritystä lobbaamassa, eikä kakkossukareiltakaan taida fyffeä rapista tämän epäkohdan korjaamiseksi. Epäilen myös, että jupinoitani ei monistella jaettavaksi eduskunnan kabinetteihin. Tämäkin kirjoitus jäänee siis monologiksi. Vaan miettikääpä vielä. Palataan tähän hivenen myöhemmin.

Miksi eräät brezhneviläiset instanssit eivät ota huomioon, että jollekulle säveltäminen ja/tai sanoittaminen on duunia ihan siinä missä “HYLÄTTY”-leiman iskeminen Kelan leimasimellakin on? Ja että luova työ on työtä siinä missä vastuun siirtelykin siellä Kelan pöydän toisella puolella? On hemmetin helppoa sysätä päätös harmaalta piipittäjältä toiselle, sillä virkatie on pitkä ja näännyttävä, ja jokainen pystyynkuivanut kakkakikkare voi piiloutua asetusten ja säännösten taakse, käydä asemasotaa, kunnes muusikko lähtee himaan tekemään aiheesta biisiä. Eipä ihme, että joukostamme löytyy alkkiksia ja narkkareitakin.

Miksi tekijänoikeustulot eivät kelpaa Kelassa tuloksi, jos ne kerran vallan perkeleen hyvin kelpaavat tuloksi poliisiauton takapenkillä, kuten itse olen asian todennut? Jopa pankit suhtautuvat nykyään varsin vakavasti Teoston ja Gramexin vuosiraportteihin, eikä ainakaan allekirjoittanutta ole enää juoksutettu ja nöyryytetty pankkien tiskeillä sitten vuoden 1995. Vaan mitä tekee virkamieskunta? Pyyhkii lomakkeillani harmaiden virastorottien pöytiä viikosta toiseen, kunnes joku kopiokoneen käyttäjän varamiehen rumempi sisko hivuttaa leimasimella punaista paperin kulmaan ja lähettää nollapäätöksen postissa.

Kuka voisi olla se poliitikko, joka haluaisi prenikan rintaansa ja lähtisi ajamaan sen pikkujoukon, muutaman sadan päätyökseen biisejä tekevän, asiaa?

Nimittäin. Hampparijoukko voi todellakin vaikuttaa aluksi pieneltä, mutta tuo biisintekijöiden jengi on lopulta melkoisen vaikutusvaltaista, osa porukasta käytännöllisesti katsoen komentaa joukkoa, joka on kooltaan hemmetisti suurempi kuin meikäläinen armeija. Ville Valo, Lauri Ylönen, Lauri Tähkä & kumpp. Jatkanko? Jenni Vartiainen. Chisu. PMMP. Maija Vilkkumaa. Jatkanko vielä? Stam1nan poijaat, Kotiteollisuus, Diablo, Apulanta.

Arvon populistiset poliittiset kakkipöksybroilerit, joko kiinnostaa? Arvasin. En voi luvata, että esim. 10% HIM:n kotimaisista kuuntelijoista äänestäisi samoin tein jotakuta lipevää niljaketta, mutta jo pelkkä mahdollisuus siihen, että olisi ns. “oikean jengin silmissä hyvä jäbä tai muija” on worth every penny, niin sanoakseni. Eikä asian vaatima muutos varmastikaan olisi mikään kaksinen juttu punnertaa läpi. Se vaan on niin… marginaalinen seikka. Marginaalinen. Laskekaa taas yhteen em. artistien yleisö. Ääniä voisi olla kaupan. Rehellisellä pelillä.

Voihan tietty olla kyseessä sekin, että valtiovalta on vain saanut tarpeekseen meistä haihattelijoista, ja on kehitellyt kieron salaliiton kaikkia muusikoita vastaan. Että jos niitä ei hirveästi huvita lisääntyä, niistä päästään kohta kokonaan. Rohkaisevat tavallaan ihmisiä oikeisiin töihin.

Onneksi vaimoni käy ns. oikeissa töissä, joten meillä ei luojan kiitos ollut hirveätä joogaamista muksun kanssa. Huvittavilta episodeilta ei tosin vältytty meilläkään: kun päättäville tahoille selvisi, että osa tuloistani tulee tekijänoikeustahoilta, osa itsenäisiltä asiakkailta, ja että työskentelen audio/musiikkialalla sun muuta, oli soppa valmis. Yllättäen piti täyttää lomake, jossa piti erikseen todeta, että firma se ja tämä EI ole maksanut vaimolleni palkkaa, eikä vaimollani ole tekemistä puljuni kera semminkään. Huvittavinta oli, että Kelan uivelo 1 vaati täyttämään kupongin 1, jonka Kelan uivelo 2 rypisti ja antoi kupongin 2 täytettäväksi – ja kun kuponki 2 oli täytetty, päädyimme tiskille 3, jossa uivelo 3 vaati vielä kupongin 1 tuon kakkosen lisäksi. Asiaa ei auttanut, että toimistopäällikköä vaadittiin paikalle selvittämään toisistaan eroavia kupongintäytättämisiä ja irrationaalisia selvityspyyntöjä. Näköjään säädökset ovat samat kaikille, mutta tulkinnanvaraa jätetään ns. kuponkikierroksen ja naamakertoimen verran.

Lopulta asia selvisi voitokkaasti. Ihmettelen vieläkin, mistä vaimoni onnistui löytämään aristokraattisen tyyneytensä ja järkähtämättömän määrätietoisuutensa tuon virastoasiointisession keskellä. Sanotaanko vaikka niin, että siihen on syynsä, että menin hänen kanssaan naimisiin. Jos joku järeämpi monialakonserni etsii johtoportaaseensa vallan pätevää ja karismaattista naispuolista hahmoa, saatte meikäläisen headhunter-lafkan kautta tietoja pientä maksua vastaan. Mutta sitten vastuu siirtyy teille.

Palatakseni ongelman ytimeen: jos yhteiskunta on ottamassa muusikolta, tekijänoikeus- ym. tulot kelpaavat. Jos yhteiskunta on antamassa, paskat niistä. Miksi ovet ei aukene meille? Onko kutsumuksemme syytä tää? Niin, todellakin: siinä veri punnitaan, kun joudutaan painimaan virastopykälien kanssa. Että pidänkö kiinni siitä ainoasta minkä todella osaan, vai opettelenko olemaan tomaatinviljelijä? Ja ainahan sitä voi lähteä poliitikoksi ajamaan juuri tätä asiaa, nuolemaan populistisesti perseitä. Ben Zyskowicz, Latella on mun numero. Soitellaan. Ja kiitos aiheesta taas kerran, Kalle S.

[Huom. Presidentinvaaleissa 2012 meinasi tapahtua se, mitä uumoiltiin 2010. Massoja liikuttavat tahot onnistuivat luomaan oikean kansanliikkeen, mutta sillä kertaa liike ei saanut riittävästi substanssia taakseen. Ehkä jo ensi kerralla pop-kulttuuri luo nosteen, jonka avulla valitaan presidentti?]