On mielenkiintoista, että viime aikoina on puhuttu paljon kirjailijoiden tavasta tuottaa tekstiä. On mainittu lainauksista ja mukailuista, joissakin tapauksissa – ainakin iltapäivälehdistön sivuilla – on suoranaisesti syytelty varkauksista ja plagioinneista. Nytkin muhitutetaan alati paisuvaa oikeusjuttua erään suositun kotimaisen dekkarikirjailijan ja venäläisen vastineensa välillä. Tsekkasin tuossa hätäisesti yhteenlasketun sivumäärän eräässäkin julkisuuteen pullahtaneessa kiistanalaisessa teoksessa. Sivuja oli 323. Kuitenkin otsikoihin on noussut tekstipätkä, joka kokonaisuudessaan on noin viidennes koko sivun sisältämästä tekstistä, siis oikeastaan 1/1615 koko kirjan sisällöstä. Kirjailija puolustautuu sillä, että venäjän keskustiedustelupalvelu GRU:sta on mahdotonta löytää tietoja (paitsi Wikipediasta) ja siksi herra joutui turvautumaan Suvorovin teokseen. Ja silti mentiin metsään: Suvorov oli keksinyt osan omasta päästään (henkinen post-it- lappu: “Ilkka, tsekkaa wiki”).

Jos kyseessä olisi pop-genreen kuuluva musiikillinen mestariteos (tai no, kyhäelmä), plagiaattitoimikunta petolintuineen ja hyeenoineen kokoontuisi saman tien, kun kokonaiset 167 millisekuntia kestoltaan 4’30” olevasta radiohitistä hurahtaa ohi, muistuttaen hätäisesti jotakin toista kaltaistaan. Ilta-ankassa olisi varattu aukeama asialle ja samaan syssyyn olisi haastateltu ex-miehet ja -vaimot sekä verenhimoiset, rahanahneet sukulaiset ja naapurit uuniperunoineen ja pihveineen. “Kyllä se on semmoinen susi, perkele, suksetkin meinas viedä meidän Raimoliisalta ja Raimoliisa sentään on luokkansa paras estehiihdossa. Ikinä ei o morjestanu kettää se perkele.” Julkinen läimäytys olisi vain esimakua keltaisen lehdistön masinoimalle hyökkäykselle. Se seuraisi myöhemmin, täysilaidallisineen ja tunkiohin upottamisineen.

Jotain rajaa, hei kamoon, tiäksä niinku? Olisitte nyt kirjailijat, kuulkaa, ihan hiljaa sen kyldyyrinne kanssa. Meillä ei olla ihan niin tarkkoja, kun se on vähän semmoinen juttu, että kun oktaavissa on 12 säveltä ja pop-musiikissa on semmoisia lainalaisuuksia, että väkisinkin tulee kierrättäneeksi ja kolme pistettä…

Haukotus. Onhan näitä kuultu. Onhan teilläkin ne samat… ööh… (laskee) 29 tai jotain kirjainta. Ja kun äidinkielessäkin on niitä lainalaisuuksia, eiks noita vois kattoo vähä sillai läpi sormien, tiäksä niinku? Eihän niitä lauseita muodosteta “ränni kakka hevonen aurinko pilvi taivas”-periaatteella. Joku roti niissäkin tulee olla. Subjektit, predikaatit, attribuutit ja niin edelleen. Teonsanat ja yleisnimet. Adjektiivit ja pronominit. Ja aggressiivit, nuo uudet tulokkaat.

Nimittäin. Meikäläisittäin, jos suhtautuminen pop- musiikkiin ja lainauksiin kyseisessä genressä sovitetaan kirjalliseen kulttuuriin, plagiointia alettaisi julkisesti epäillä pikalukulehdistön sivuilla vasta kun lainattua materiaalia olisi noin 20%. 323-sivuisesta kirjasta siis 64,6 sivua. Tämä on laskennallinen lopputulos siitä, jos lainattua osuutta on 9 sekuntia kahdesti kertosäkeessä ja kertosäe tulee neljä ja puoliminuuttisen biisin aikana kolmesti. 9 x 2 x 3 = yhteensä 54 lainattua sekuntia… hehheh! Ilmaisten uuden kielioppitulokkaan, aggressiivin, keinoin: paskat ne mitään tajua, pöllitään vaan!

Tässä kohtaa harhaudun aiheesta, katsellen kirjailijaliittoa ja selkääntaputtelija-hännystelijöitä pitkin nenänvarttani ja annan täyden tukeni kirjailija Kata Kärkkäiselle. “Kirjailijaliitto eväsi pääsyn riveihinsä.” Pyh. Asiantuntemattoman käsitykseni mukaan hylkäys oli lopulta kahden (2!) jäsenen masinoima. Toisen perustelut kuuluivat näin: “eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä (!) sillä tasolla”. Alkaa vaikuttaa siltä, että kustannustoimittajathan sinne kirjailijaliittoon kuuluvat, eivätkös he huolehdi nimenomaan oikeinkirjoituksesta ja oikoluennasta, ynnämuusta laadunvalvonnasta?

Ylitettyäni kuvitteellisen aasinsillan luvallisesti jatkan alkuperäisestä aiheesta. Aikoinaan nimittäin levisi sitkeä urbaanilegenda siitä, että on täysin luvallista sämplätä ilman lupaa 2 sekuntia. Tai neljä, riippuen kertojasta. Versiot vaihtelevat, mutta kertojalla oli aina “varma tieto” asiasta. Paskat sillä mitään ole. Urbaanilegenda on sekin, että neljä tahtia saa lainata toisen biisistä ilman seuraamuksia. Höpö höpö. Soitto Teostoon nimittäin paljastaa, että MITÄÄN ei saa lainata EIKÄ sämplätä (äh, mikä sana) ilman lupaa, ei sekuntiakaan. Tuo neljän tahdin urbaanilegendakin nimittäin taisi lähteä 60-luvulla liikenteeseen siitä, kun erääseen toiseen teokseen oli lainattu neljä tahtia “Rovaniemen markkinoilla”-rallista. Helsingin hovioikeuden 2.4.1969 tekemän päätöksen mukaan olisi ollut syytä kysellä lupia noihin neljään tahtiin, mutta sen sijaan päätöksessä ei suinkaan otettu kantaa ns. minimilainaukseen. Sen säännöt muotoutuivat ihmisten puheissa ja mielissä jälkikäteen. Oli puhe ns. siteerauskäytännöstä ja päättelystä.

Tosiasia on, että mitään ei lainata ilman lupaa. Vielä tänäkin päivänä joidenkin IT-yritysten johdossa on ihmisiä, jotka silmää räpäyttämättä kertovat mainos- ja markkinointiosastoilleen “neljän tahdin legendaa”, yllyttäen lainauksiin ja varkauksiin. Hävetkää, houkat.

Johtopäätös. Pitänee seuraavan kerran hempeää balladia tehdessään pölliä Kaija Koon “Kylmä ilman sua”-biisistä olennaiset osat, sillä biisi saa minussa aikaan aina kylmiä väreitä, sekä fiiliksen, jonka mukaan laulaja todellakin tietää jotakin palavasta rakkaudesta. Luotettava lähde, otaksun, ja samalla moraalisesti perusteltu pöllintä. Jos vaikka pöllis kolme ja puol tahtii. Ja sämpläis sekunnin. Mitenkäs konvoluutio sitten? Jos otan näytteen Chicagon “Stay the night”-biisin aloittavasta snaresta ja käytän sitä oman kuivan virvelisoundini kaikuna, kiitos Logicin Space Designerin? Paskat ne mitään hermostu.