Se oli “niitä�? päiviä. Olisi pitänyt tehdä ahteri hikisenä töitä aamusta iltaan ja puhelin soi koko ajan. Toisinaan tuntui jo siltä, että olisi syytä panna pystyyn 9700-APUVA -linja, josta saisi apua pienimpiinkin audiotyöasema- ja ihmissuhdeongelmiin. Tai prätkän korjaamiseen. Tai pastaresepteihin (sinänsä mieluisa puheenaihe).

Samaan aikaan puolijuoppo aloitteleva, nyttemmin kohtuullisen suosittu rock-kitaristi soittaa studion soittotilassa kuudettatoista ottoa soolosta, jonka vaihtelevaa laatua voisi kuvailla myöhemmissä vaiheissa nimityksellä “soolo, joka ampui itseään niskaan�?. “Olikse huono?�? Mietin tovin ja vastasin sitten “…eeeei se huono ollu. Ihan paska.�? Kitaristi ehti jo masentua hieman, mutta talkback-napin painallus pelasti kaverin päivän: “Kuule, se sun toka otto on oikeesti iha kunkku, tu tänne vaa.�? Ja voi miten kaverin ilme kirkastui! Tarkkaamon puolelle tultuaan heppu avasi välittömästi siiderin ja uhkui intoa. Korjasin lyhyen tauon aikana yhden vajaaksi jääneen venytyksen ja yhden väärän äänen – kiitos Melodyne-nimisen softan. (Olen muuten nyttemmin luopunut Auto-Tunen käytöstä tykkänään kohdattuani Melodynen.)

Löin biisin päälle ja kuuntelimme bändin kanssa puolivalmista “iha ookoo�? miksausta, kitaristi innostui jälkiadrenaliini- ja siiderihöyryissään pomppimaan ja soittamaan ilmakitaraa sillä seurauksella, että soolon viimeisen nuotin aikana kaverin vasen käsi tönäisi siideripullon nurin mikserikontrollerin päälle… 2, 4, 5… 8 kanavaa sekaisin! Aika hyvin aloittelijalta! Sokerinen hiilihappoliemi tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, kontrollerin servo-ohjatut liukusäätimet värisivät hetken kuin kuolinkouristuksissaan ja hiljenivät sitten.

Samaan aikaan pärähti puhelimeni päälle. Kirjanpitäjä, perkele. Ja jotta tuho olisi täydellinen, LaCien 250-gigainen kovalevy päätti poistua yllättäen Macintoshin desktopilta, jättäen jälkeensä ERITTÄIN uhkaavanoloisen virheilmoituksen, jossa mainittiin datan tai hakemistotietueen vahingoittumisesta. Samalla hetkellä levy-yhtiön lievästi innokas promopoju syöksyy ovesta sisään ja kaataa telineessä olleen akustisen kitaran.

(Olisin voinut vannoa, että myös huoneen ilma viileni pakkasen puolelle, hengitys höyrysi, valot välkkyivät, Isä Karras aineellistui laulukoppiin ja rumpalin suusta valui hernekeiton näköistä liejua samaan aikaan kun päänsä pyörähti täyden kierroksen.)

Mikä tuho! Minuutissa! Nämä ovat niitä hetkiä kun tähdet ovat tietyssä konjunktiossa ja kombinoitunut energia purkautuu tietyille koordinaateille aiheuttaen sitä ja tätä ja pälä pälä jne. En erityisesti uskoo huuhaa-hommiin, mutta nyt teki mieli soittaa tutulle haitilaiselle ja pyytää kaveria hätiin kera kananjalkojensa ja tuhkapussin. Voodoo-miehiä, nääs. Irrotin kontrollerin kahdeksankanavaisen modulin sähkö- ja kontrollipiuhasta ja kaadoin studion nurkassa olleesta pullosta tislattua vettä litran verran hitaasti siideriä laimentamaan ja jätin kontrolleripalasen sitten “silmilleen valumaan�?. Sitten kovalevyn kimppuun. Firewire-piuha irti, sähköt pois, piuha kiinni, sähköt päälle. Perkele, ei mitään. Ja sitten Norton kehiin ja TechTool ja Disk Utilities ja piippurassi, injektioneula, rotanmyrkkyä, kirves, kolme metriä köyttä sekä ladattu haulikko. Sessiodata nimittäin oli lähes kokonaisuudessaan juuri sillä levyllä, muun muassa “soolo, joka ampui itseään niskaan�?.

Samaan aikaan taustalla bändi pitää nousuhumalaista raivopäistä kitaristia narussa ja yrittää saada sovitettua kaverille kuvitteellista kuonokoppaa… kotkalaiset satamajätkätkin olisivat todennäköisesti punastuneet tulisista sadatteluista ja melkoisesta verbaaliakrobatiasta. Koska kitaristin kirjalliset lahjat tulivat näin ilmi, mainittakoon samalla, että kitaristi sanoittaa yhtyeen jokseenkin mainiot teokset tätä nykyä. Promopoju oli melkein polvillaan kalliin akustisen äärellä, syvästi järkyttyneenä ja anellen armoa. Kitaristin pyhän raivon ymmärsi vasta kun kuuli akustisen hinnan: 4000 euroa. Ja kitaristi eli käytännössä työttömyystuen varassa eikä soittimella ollut vakuutusta. Onneksi kitaraan ei tullut kolhuakaan ja tilanne takanani rauhoittui.

Sen sijaan puhelin soi edelleen. Antaa paskan soida. Harvemmin kirjanpitäjän soitto taloon rahaa tuo.

Hirvittävän debuggauksen ja melkein tunnin säädön jälkeen kovalevy tupsahti yllättäen takaisin desktopille. Ja taas puhelin soi – kirjanpitäjä, edelleen. Ja taas levy katosi, jättäen jälkeensä tutun virheilmoituksen. Ahaa! Aloin ymmärtää pikku hiljaa. Nokia 6600 oli ollut molemmilla kerroilla kovalevyn takana pöydällä, noin parinkymmenen sentin päässä kovalevyn liittimistä. Kun siirsin puhelimen kauemmas, levy palautui automaattisesti takaisin, pienellä viiveellä. Varoituksen sana: Tietyillä firewire-piireillä on taipumus häiriintyä matkapuhelimien herätesignaalista, ts. siitä signaalista, joka luo yhteyden tukiasemaan tekstiviestin tai puhelun muodossa. Vastasin lopultakin puheluun.

“Nooo se on se-ja-se täällä vaan hei.�? “No se.�? “Kuule, mää oon ny laskenu nää sun verot ja näin.�? No voi ny vee. Tämä tästä Murphy Incident -kokoelmasta nyt vielä puuttui. “No, paljonko mä joudun maksamaan?�?

Studiosta poistui onnellinen porukka. Sinkusta tuli hyvä, se menestyi sittemmin, kitaristi on nykyään absolutisti ja seurustelee laulajan entisen tyttiksen kanssa, laulaja puolestaan kihlautui kitaristin serkun kanssa, myös muilta (henkisiltä) ominaisuuksiltaan kömpelöhkö promokaveri sai kenkää, puhelin ei enää ikinä ole lähelläkään LaCien kovalevyä ja minä sain veronpalautusta pikkuista vajaat 3500 euroa!

Ja se epäonninen kontrollerin palanenkin elpyi “pienen�? vatsahuuhtelun jälkeen ennalleen. Aiheutimme vain studion omistajalle pienen shokin: Unohdimme vehkeen keskelle nestelätäkköä, tarkkaamon lattialle. Kun studiopäällikkö soitti perään, kerroin vain, että teimme käytännön pilan. Että anteeks ny vaan, arvannet tästä totuuden. Mutta eikös vain kontrolleri toimi vieläkin ihan hyvin? Kannattaa huuhdella liukuja välillä pölystä, tiedän nimittäin hyvän menetelmän.