Trials Fusion – “Welcome To The Future”

“Welcome To The Future”, alias “The Main Theme from Trials Fusion”, music & lyrics by Petri Alanko:

Welcome to the future
Man, machine – the fusion
Welcome to the future
Lightyears ahead of evolution

Slay your darkest fears
down the narrow tracks you steer

Welcome to the future

Originally, the song was meant to serve as a backing track for a 3rd party “first look” video of Trials Fusion and Frontier, but it was shelved for being probably too overly pop – or just a wrong song for that kind of usage. Sometimes a song just won’t fit into a picture, or the makers of the video have been listening to a certain song or genre throughout the planning stage, thus planting an earworm, preventing anything from replacing the original. But that doesn’t really end there, instead an evolution (pun intended) set in the way.

When the Trials Fusion soundtrack slowly evolved, took its form and grew some muscles around the shaky bones of the first demos, the people at Redlynx noticed they’d soon need a theme, too – and by then I remembered the shelved track. It had a verse too, but it somehow didn’t fit into the game, so it was left out from the game soundtrack version. Also, the original “alt pop” arrangement was way too lame when compared to the full blast sheer hell provided by the rest of the soundtrack, so something had to be done. Incredibly, it wasn’t the tempo, instead, it was the original version’s rhythm arrangement that sucked most. Having sorted that out with an uneven rhythm basis, the rest of the song just followed naturally. The chorus itself didn’t bring in enough variety, so a soprano was brought to help – this time as a sample, it’s no human voice. To contrast the beauty of epic pads and the soprano even more, three separate basslines were constructed: one providing the body, the other two all necessary flavors of distortion and rectifying.

To tie the far ends of the track together, I used quite a few separate arpeggio patches from Prophet-12 and a John Bowen Solaris – which provides two of the largest pads in the song as well. The other two come from my trusty old Nord Modular G2X, and every patch fitted into the other patch’s holes, although they got a bit help from DMG Audio’s EQuilibrium plugin. A nice one, that. Some of the Solaris’s patches aren’t the most processor friendly, so some time correction had to be made. If outside modulators are used, the machine lags so badly it’s impossible to imagine it’s 2014 – but, shooting out the sounds it does, it’s all forgiven.

Some background vocals were made with G2X, too, using it as a vocoder. I’ve got a nice Sennheiser-ish vocoder patch, which I’ve used many, many times, and again it provided enough warmth and rawness to blend in with the rest of the wailing. Mind you, I’m NOT a vocalist, I just may barely survive singing if done at my pace. Nothing to be heard on stage, that is. I’ll leave that to pros.

The whole soundtrack was made a few things in mind: it should have a few components from the past, and quite a few from today’s pop culture – as well as foretelling what might come in the future. What are the crucial components of, say, drum’n’bass, trance, alternative rock (well, guitar, I suppose?)… and even dubstep? Electro? EDM? What could be the most vital components, the ones that might survive for decades, maybe centuries? We already re-use the Strawberry Fields Mellotron flutes every now and then, Muse had some twang/surf guitar in their huge “Knights of Cydonia” hit, the TR-808 clap hasn’t gone anywhere – and TB-303 just got its digital rebirth in reality as Roland’s TB-3.

Some of the harmonic movements and phrases will stay forever – think of the I-VI-IV-V chord progression, for instance, or basic 12-bar blues structure, or, to put it in chord names, am-F-C-G/B can be found in about two dozen hits within past few years (Alesso’s “City of Dreams”, Armin van Buuren’s “This is what it feels like”, Bob Marley’s “No Woman No Cry”, Katy Perry’s “Unconditionally”, Kelly Clarkson’s “Stronger”… even hipsters were guilty of going there: MGMT’s “Kids” used it too).

So, building on the tradition, extrapolating, converging and simply mashing up stuff in a no-school way was the right route. Usually genre polices are the ones preventing the genre itself from developing, by the way, so a conscious decision was made: at least two different styles must be mashed up in the songwriting, two more in the production. There are a few good examples of that in Trials Fusion’s soundtrack, the few really lucky ones, and the unhappy ones weren’t too bad either, but they had to be beefed up with some extra energy provided by modular synths.

“Welcome to The Future” was one of the happiest accidents on the soundtrack: the female soprano vocals combined with my raw yelling and wailing in the chorus (plus the croning part in the verse NOT heard in the game version), the tranced out synth buildup, the signature digital screeches in the intro, deep unwobbly bass (provided by NI’s Massive and a Prophet 12), and an overly compressed Oberheim DMX with some real trash can loops – oh, and a heavy dose of baritone guitars giving the low edge and rawness. Actually, if looked (listened?) through rose-tinted glasses (headphones?), the rhythm pattern is closely related to drum’n’bass. But maybe people in the future have a bit more relaxed pace of life?

I’ll return to Trials Fusion’s soundtrack in the near future, when time is right, so another post will appear here. Meanwhile: Welcome to the future – the game looks really, really, really nice. And sounds good, too.

Imaginaerum OST – behind the scenes

Now that my official Imaginaerum OST gig is close to its final stages (the 7.1 stems are already in Canada as I write this), I’m taking some time to open up a few techniques used in the sound design and pre-production stage, concerning both the creative method and the application/plug-in side as well. I wrote a rather sketchy blog article focusing on the project as a whole for Nightwish’s Imaginaerum The Movie facebook page ( Me being such a geek – well, a 30% geek, because the other 70% wants to rock with my cock and other pets out – wanted to elaborate the technical side a bit. I’d say the experience level for reading this is somewhere between beginner and intermediate. There’s nothing new or groundbreaking in what I’ve done, that must be said right here, in the beginning.

Plunging into the world of a finished track by means of some Protools project file and everything it consists of, is a really long day’s work. Usually it took two to three days to just prepare the raw material for further processing, do the rough edits, truncate begins and ends, etc. Luckily Nightwish’s mixing engineer, Mikko Karmila, is a hard-boiled pro, who names everything carefully and keeps everything really tidy. The project files were perfect. There were even short notes about microphones used, made by himself or any assistant engineer. It was a peek into a magical world, as I’ve admired Karmila’s productions as long as I can remember, and he’s also one of the very few persons I truly appreciate.

At the listening/selecting stage I virtually had no idea whatsoever what the tracks would turn into. I just listened track after track after track, starting from Jukka’s drums, his overhead stereo file, room mics… everything, and proceeded further track by track. If there was a nice note or a rhythmic thing that caught my ear, I’d cut it off and immediately check the neighbour channels if they happened to share something with what I had just cut out. Sometimes there was suitable audio material, sometimes not. I tried to find patterns, both rhythmical and harmonic. For instance, Marco’s bass playing usually accompanied Emppu’s guitar shredding, so it was natural to chop out similar one bar, two bar, four bar performances from the neighbours as well, whatever there was.

With Jukka’s rhythmical stuff, I bounced some stems from his separate kick-snare-hat-toms-cymbals(overhead)-room-whatnot tracks and transferred the stems into Ableton Live. To those non-musicians, Ableton Live is a clever piece of software that allows separate handling of time and pitch, unrelated to each other. Usually, if you’re lowering the playback speed, the pitch of the signal will lower, too. Just like on the cassette or a vinyl. (If you’ve been around long enough to use such machinery.) That speed/pitch treatment could be done on pretty much every other tool or DAW as well, Protools among them, but Ableton Live’s got many nice built-in tools and plug-ins for mangling the audio stuff beyond recognition. My favorites for Live drum/percussion treatment are Corpus and Resonators. I also did some MaxForLive programming for weird higher-end audio treats. Stuff that mangles stuff, you know.

A good mixture of Resonators and Max stuff can be heard in the Last Ride Of The Day, which will be named differently for the movie and the OST. A rollercoaster usually makes a ticking noise when speeding through the track – so immediately I thought about taking Jukka’s overhead, high-pitched, crystal clear cymbal/hihat/leaking drums and chop them into 1/16th notes, carefully fading out the end of each hit. Added a resonator to enhance the metallic tone – then put it through Corpus to add some “noise components”. Then added some multiband compression to tame out wild lower middle frequencies. That was probably one of the easiest things. Usually the process got out of hands when I just kept going further and further for hours, just playing around. It didn’t take too long to prepare “a path” inside your brain – you heard a raw track and immediately figured out what it could be turned into. After the first week I was literally swimming in files. There were thousands of them, everywhere. Folder after folder filled up. If I prepared a pitched loop, I’d prepare every semitone as well, so if the pitch was supposed to spread over two octaves, I made a separate sample for each key. Transposing a sample sounds worse than playing a specifically prepared sample for that particular key, in my opinion. To make things even more complicated, the pitching was seldom enough. Usually a blend of Ircam Trax in conjunction with some other esoteric plugins was implemented. It was an amusement park, truly.

I really loved putting toms and kickdrums (and taiko as well) through Corpus, turning them into huge bass synths with a percussive envelope. Arabesque is one of the tracks that utilised that technique. A booming, pulsating groove underneath the ethnic percussion… sweet. Delicious. If Corpus only were a reliable when it comes to tuning. Let’s just say a lot depends on its input. Tough transients make it bow and bend, I’ve noticed. When these sub-bass pitched components were mixed in with the original instrument, together they created something wonderful. I knew I was to walk the right track.

Emppu & Marco faced similar treatment, although the tools were somewhat different. I sometimes removed all noisy components (as in tonal versus noise) from the signal, leaving only a mass of sine waves – or rather, a shred part without the harsh edge… would it be called “fredding” then? The outcome of this process has thousands of “glassy” artifacts, which sometimes are delicious, sometimes not. I went a bit far with some guitar stuff, as I pitch-perfected each string separately, and not only that, sometimes I removed all pitch fluctuation from the low A and E strings to “keep the package together”. Of course, after reamping, it was no longer a guitar as such, instead, it became almost an ethnic instrument due to the strange flavor it got in the tuning process. Luckily the stringed instruments provided me with enough material for some of those really low brass-sounding stabs that echo in, for example, the teaser. Of course, those ROAAARR stabs are always doubled (or rather, quadrupled) with something else, as it’s all about texture. A bit like looking at a really good picture: if you see a beautiful portrait, you probably see the skin first, then you pay attention to skin glow, irregularities, maybe hair too, the makeup, clothes, lighting, posing, environment, dust in the air, the moustache on a woman… it’s not “a portrait” of a hairless naked transparent albino cave olm floating in space, it’s an interesting person in a realistic setting realised by professionals. The final work of art consists of thousands of details; layers.

Usually using just “a sample” creates that olm feeling. Layering two sounds makes just… a pair of olms. I’ll return to this a bit later.

Sometimes the two shredding masters of Nightwish created a groove that had a magnificent “suck” to it, their playing was literally in a pocket. Unfortunately – forgive me for saying this right after praising their playing – the riffs they played quite often employed notes not necessarily feasible for transposing, all the semitone/tritone jumps. They are incredibly effective for pounding the stuff through in one key, but I couldn’t use them as such, I needed to cheat a bit. During the listening/preproduction stage, I usually start forming a track inside my head, not necessarily knowing what I’m doing – it’s an almost subconsious process, where I grab a chorus chord progression and try to fit in another part of the song, which often was in a different key. It’s a process of “I could use this. And this. Maybe that too, and those”, picking up what I loved in a certain song – or songs – then glueing them all together by means of technology. And often all of the aforementioned tracks/stems were in a totally different key. Including the orchestra. And the ambience channels, too.

Also, for creating the riffing guitar/bass parts, I had to create straight riffing/shredding patterns out of the original parts, which included a lot of jumps. Which had to be taken away, still retaining the original groove. I just had to cut off the “wrong” or “unneeded” notes and replace them with surrounding chugs/notes from similar subpositions elsewhere. By just replacing a second 1/8th note of a second beat with something from a different beat destroyed the groove. Definitely not a good idea. So – I just had to listen to the tracks really carefully and find exactly the right beat, right note with which I could cover up the hole left in the original groove.

By now you start thinking “why the hell didn’t he just call in the guys and have them play it for him” – but it would’ve been against the concept. And timetables. When I started pre-production phase, they had different engagements to the album, tour preparing, vacations… there were many different things. And – my luxury – I had plenty of time to mangle the stuff beyond recognition. Why wouldn’t I do that if I’m allowed to? Projects such as Imaginaerum OST are a rarity. When I come across one, I use it for studying as well, as I’m constantly eager to learn new things.

After the holes were filled, I needed to create realistic transposing for the gtr/bass patterns. Also, as I really wasn’t too sure in which tempo/tempi the certain tracks were setting into, I needed to have the shred patterns disconnected from their original BPM. Oh crap. Enter Native Instruments’ Kontakt 5 – a brilliant, brilliant sampler plug-in, a piece of software that works as a stand-alone application or, which is how I use it, as a plug-in inside my choice of DAW (digital audio workstation), Logic. Their previous version, NI Kontakt 4 had some issues with transpositional artifacts, especially when using the more specialized versions of the sample playback engines, Tone Machine as well as Time Machines 1 and 2. Luckily, their version 5 fixed nearly all of the bugs, and their newest Time Machine Pro sounded realistic, even with signals containing a lot of distortion. After a few short tests I was convinced with the results, as the transposed sections blended in with the untransposed rather nicely. I did a few artificial transposed versions to extend the tuning ranges for more… well, dramatic sections. Drop C tuning was still a bit high at times… I was afraid I’d lose the coherence of the low end in Marco’s and Emppu’s playing, but with some help from my Symbolic Sound Kyma system, I was able to create a bunch of murderous, angry tones which kept their tuning really, really well. Kyma is a hardcore DSP scripting/processing/creating environment, virtually a tame black hole. You can easily lost days whilst noodling with it, just testing out a few algorithms. All the most memorable sounds in the 90’s and 00’s and 10’s are – almost without exception – treated with Kyma. With a reason. That… thing is like a superhero amongst humans. The quality of its output is always above all expectations (greetings to Carla Scaletti and Kurt Hebel), even though the user were an idiot. I know what I’m talking about.

After the additional transposes were finished, it was time to put together a virtual Emppu/Marco entity. EmMa? Marppu? Emco? Just dragging the right samples onto the right notes in Kontakt 5 and spreading the key groups gave me a reasonable assurance; yes, this works. I added a round-robin feature (which randomly selects a different, yet similar sample from a specified stack of samples, thus preventing a stupid machine-gun-like effect usually associated with badly prepared sample sets) and some volume control, filtering, even a slightly randomized multiple eq settings (only +-0.5 dB with narrow Q values)… every trick I knew – and it sounded even better. The finished EmMa (sorry, guys) allows a rather large tempo adjustment, +-30 BPM away from the original 157.0139, so I could use it in other OST cues as well. Brilliaaaaaant!

Making a virtual bassist from Peppepappa on Vimeo.

Note: similar approach was taken with Emppu’s guitars. Nobody was left aside. Kontakt 5 can be seen in the latter section of the video.

But, without the true passion of the original performance, it would be nothing. Again I must emphasize the fact that the tracks oozed with artistry and passion, yet they were executed with immaculate professionalism, no glitches whatsoever. It was a set of every sound designer’s wet dream; not just a bunch of tracks for raw material, but a bunch of tracks with a Meaning. They had had a lot of fun during the recording, I’m sure. You can hear it.

Whenever retuning was ever needed (a rarity, unless I was after some effects), my choice of weapons were Melodyne (which produced quirky end results at times, probably due to complex input signals), AutoTune (for extreme quirky effects), Reaktor (grain cloud stuff and eerie stuff) and Zynaptiq’s PitchMap, which thankfully came out just in time before the final production phase. The last one, PitchMap (PM) got used a lot, in some song structures there were about a dozen or so instances. PM allowed me to change pitches polyphonically in realtime, without preprocessing. I wish every DAW application had PM as a built-in tool, it’s that versatile.

Another trick I used often was Melodyne’s polyphonic correction tool (when it worked). I sometimes bounced an orchestral riser (a crescendo) off the Protools projects and imported it into Melodyne and had it analyzed with the highest possible setting, then meticulously retuning the lower notes onto absolute notes separated by an octave (or two). Even though the original riser was dissonant, the retuning brought it back to normality, but I was able to control all the harmonics with the retuning process, sometimes removing the pitch fluctuations completely from certain frequencies, sometimes exaggerating it by 100% – as much as I could. The results are heard in the first reel of the movie, in the second open-air scene with the main characters. If you can hear a sound resembling a bomber plane screeching through the clouds at about 13 minutes and 44 seconds from the start, it’s an orchestra. Brass section. Note: as these are “work-in-progress” files, you’ll hear a lot of artifacts. The final files are in the Imaginaerum OST.

I often doubled the EmMa stuff with staccato or spiccato strings, or, celli and contrabass sections. I tried to use the original orchestral tracks as much as I could, but there were times when section and instrument leakage was so heavy I had to recreate it with samples. The leakage is unavoidable; there are dozens of players in the same room, all blasting off at the max volume, so they’re going to leak into each other’s microphones. I think they’d leak even though contact microphones were used (which grab the signal through a resonating solid material, not through air), the sheer volume of everybody playing forte fortissimo makes everything resonate; brass, wood, strings, cymbals. Everything. The leaking makes a part of the sound, it unifies the sound field, melts every single instrument into one big instrument: an orchestra. Without leaking it would sound like a badly done synth orchestration, sterile and embalmed. Dead. Leaking & dirt = good. Just as in real life: good sex is always a bit dirty. I think I’ve said that before…

After some heavy testing, I chose LASS (Audiobro’s Los Angeles Scoring Strings sample library) to accompany the shredding. Sometimes I emphasized the sound with some other sample sets, even with some staccato low end brasses as well, but about 70% of occasions, I managed with LASS alone – although with several layered sections, doing slightly different things.

Yep. Layers. There are a lot of them. If there’s a pad, it’s not just one pad or blast or choir or whatever, it’s a choice of three, four, don’t-know-how-many sounds each playing a bit different part. The more further away the notes of a certain part are, the quieter it is. Often thinner, too. Sometimes I layered a “resin” sample with a granular choir, to make it sound a bit string section-like. There was a lot of controller info, sometimes affecting a parametric EQ, sometimes the amount of granularity (i.e. more granularity creates a decomposed sound made of bits and pieces of the original signal)… and always the layers were tightly tied to certain frequency areas to keep the whole patch easily playable. Actually, now that I’m looking at the instrument sets I’ve done, I’m quite convinced that almost everything could be played live with some careful planning, but it would require a lot of work and a large sampler or a workstation. Maybe two or three.

Here’s a real-time demo á la Imaginaerum OST (just a noodling, improvisation):

As I said earlier, I’m more player than a geek. I’m very fond of instruments that are simple to create with, which is my “secret weapon”. One can have the most incredible sample library at hand, but without at least a decent usability it’s worthless. I seldom take sample libraries as is, usually I’ll spend at least a month or so creating my own set of instruments which I can handle easily, without extra thinking. In a creative are such as mine, it is imperative to know your tools and how to get everything out of them. You must concentrate on the creative side and raise above the technical issues. You must be able to think quickly, without a hinder. You must be a mad geek to tame all the power, but you also must be able to express your passion through playing. The tech is there to be conquered, it is a good worker but a lousy master.

I must admit I felt a bit embarrassed to treat Tuomas’s keyboard tracks in any way. He’s an excellent player and just being able to dissect his compositions felt a bit odd at first. If possible, I kept his keyboards in every cue as long as possible, but since the original performances were audio only (no editable midi data available, thus preventing me from using his playing with other sounds, other than recorded ones), I faced a dead end every now and then. For instance, if a cue needed a softer piano or fewer notes, it didn’t exist. It had to be recreated. To an extent, I could use Melodyne Editor. It took most of the piano parts without pain, but just as soon as there was some harmonic or phase movement, it ran into problems. Luckily the aforementioned PitchMap arrived in time. However, if I needed to create a midi file from Tuomas’s playing, it had to be done with Melodyne, which can output the notes contained in an audio file into a certain type of file that can be used in every DAW application. The moral? Screwdriver isn’t enough. A carpenter needs a saw and a hammer too. And quite a few other tools as well.

Sometimes even that, the whole toolbox, didn’t do the trick, and I had to play a lot of stuff in myself. I aimed for maintaining the original voicing and the choice of intervals and chord inversions whenever possible, but at times I had to create a section from scratch, or the movie needed something that couldn’t be found on the Protools projects. Needless to say I was overnervous when sending a such track to Tuomas and Stobe (Harju, the director of Imaginaerum, who also wrote most of the screenplay), because if there had been anything not worth a shit, they’d surely kicked my ass immediately, although politely. Think about Alan Rickman saying “how grand it must be to have the luxury of not fulfilling the expectations. Now go back to your pathetic chamber and concentrate like your life depended on it. Which it, of course, does.” To be honest, none of that ever happened, but I sure felt like a wand-waving apprentice at times. Turning gazelles into frogs, or, with some luck, into unicorns.

Of course, the processing didn’t end there. Sometimes I had to get rid of trombones leaking into everything else, sometimes – although it was a rarity – flutes were playing on top of a perfectly usable high violin/viola motive. Eventually I started questioning my sanity, and especially the methods I was using? Did I really have to do this and that. I spent literally dozens of hours with Sonicworx•Isolate, which allows one to “draw off” unwanted signals. By December, it was really painful. I found errors in my versions, things that didn’t fit in, or was just lame, repeating itself, or sub-quality in my opinion. Or did I just imagine everything? The project started to haunt me, and a short while I was really angry to let people hear something I wasn’t sure of. During the first two weeks in December I re-did a lot of stuff, partially due to the first finished cut of the movie, as there were a lot of off-beat picture changes which I had to take into account, make tempo changes, re-arrange etc. Slowly, the versions were reformed and it was as if a new backbone had been installed. Finally, the clicking into place started.

I’ve used the term loosely here, “clicking”. But it describes perfectly the feel I was after. Puzzle pieces should just click, they shouldn’t be put into form with force. If force was used, the pieces would break and render unusable, creating just a mess. I felt the score needed a few lighter versions to counterweigh the angry and sinister side. Mermaids and CrowOwlDove happened that way – actually, even though COD is a shorter version than its original, it is one of my favorites, as the chorus/verse parts were mixed, and the song structure really builds into something else. It was a song virtually conceived by mixing up the pieces and rebuilding it blind. Or rather, deaf. I just looked at the previews, the sausages – or the continuous wire waveform – and cut the pieces without having my loudspeakers on, just trusting my instinct. The end result was surprising. Of course I had to hone out a few rough ends, but it did sound rather good. I fixed a few fighting notes from the lead vocal and that was it.

If I should explain why I chose the parts I chose, I think my most overused answer would be “I felt that one would be a nice one”. I made those choices very, very quickly during the first few listening rounds, just ran blind, trusting my gut feeling. There were bass hits, single drums, percussion rolls, orchestra blasts/crescendi/whatnot – and sometimes I chose just noise, noise from the orchestra’s ambient channels. Sometimes a chose a leak, say, trombone leaking to doublebass channel, or vice versa. I wasn’t after the most beautiful single note or phrase, I was constantly looking for dirt and interesting, fiddly parts that would benefit a lot from corrections and/or editing. A lot of ambience stretching, denoising and retuning was done to create the surreal pad instruments often decorating the simpler scenes. Of course, there are a lot of commercial libraries and software instruments involved, as well as my trusty hardware gear – especially my modular synth, which processed a lot of the tracks and even got to be used as an ambient piano in the beginning scene! There are a lot of lower midrange growls from my trusty old Oberheim Xpander. Some guitar parts were doubled with a Dave Smith Mopho Keyboard, a tiny monophonic analog synth, as its sound structure is just perfect for my use, and I can get it sound like an angry banshee on a charcoal grill.

More about bad samples: Just using a good snippet would be comparable to taking a picture of Mona Lisa’s shoulder and glueing it into your canvas. Then repeating that, until you’ve got a Mona Lisa Polaroid Puzzle. It could be interesting, but the outcome would still be merely a bad copy of an original masterpiece. My philosophy was to sketch Mona Lisa’s shoulder onto white paper with a pencil, then take my polaroid and mangle the polaroid beyond recognition, creating a “multi-technique collage” that would possibly have a life of its own, disconnected from its origins, yet nodding towards them with respect. I just wish I could’ve used those funny and dirty sounding eerie pads even more, but the movie had almost an action vibe to it, especially closer to the end.

And that vibe needed a healthy dose of percussive instruments. Some of it is from Tonehammer, which later on became 8dio and Soundiron, some of it is my own library I’ve recorded throughout the years, as I began doing this when I was in high school, some of the samples I use even today were originally sampled into an Ensoniq Mirage, back in 1986. Oh, the agony of not having enough memory! Things are quite different today. Sometimes I needed to employ three computers, one took care of the percussion, another took the strings and main machine did the rest. They were connected by means of Vienna Ensemble Pro 5, which allows one to connect multiple computers with an ethernet cable, carrying midi and audio signals. During December, I installed multiple SSD drives into my system, removing the “your computer is too slow” message almost completely. I regret I didn’t do that earlier. Not every cue required three computers, though, especially after the SSDs entered the house. About 95% of final mixing/editing time, one Mac Pro was enough. It was only the most crowded string and percussion arrangements that needed a few extra hands.

I personally happen to like lower frequencies a lot. With some careful programming and arranging one can cause the toughest cold turkeys, making each hair stand like they were dropping off suicidally. In the autumn 2011 I began experimenting with piano and harp, as well as brass instruments, which I noticed benefit from pitching down their tuning. I collected a lot of lower midrange and bass instruments from my libraries and Nightwish Protools sessions, and created some hybrid instruments based on the lowered samples. The results? Let’s just say the tripods from The War Of The Worlds remake were their little brothers. Also, it was a respecting nod to the other epic direction: Inception. It was almost obligatory to incorporate keyboards into the sound, both Tuomas and myself being keyboardists. I also happened to have a background of playing pipe organs (I probably had the best teacher in the world – whom I didn’t appreciate at that time, unfortunately: Kalevi Kiviniemi), so I put in some of the lower, richer reed stops that were recorded in Lahti in a church back in the early 90’s. I’d definitely like to re-do that session, by the way. That and a grand piano. And a harp. And EmMa. And… a Novachord? Actually, not a real one (as it’s beyond most people’s budget).

Improvised á la Imaginaerum OST:

(By the way, look for Kalevi Kiviniemi’s version of Gabriel Pierné’s Prélude, Op. 29, No.1 from iTunes and let it play – it grows slowly. By 1’35” it turns into a gothic masterpiece. THAT is how you play organs, note also the grand, lush ambience of a gothic church it was recorded in. The G chord ending that one is something unreal. I’ve been practising a lot lately, so I might match him as early as 2040. Maybe sooner, with some unexpected luck.)

With some songs I regretted the order in which they had to be incorporated into the movie. For instance, one of the “underused” tracks was Song Of Myself, an epic that should’ve had more room, but alas, the script was changed and most of it had to be taken away. The most beautiful part of it is still there, luckily. Without giving out any hints of the plot or the script, I’ll say it underlines one of the most beautiful and wistful moments of the movie, with a firm yet tender voice.

I used a lot of choir and vocal takes from Imaginaerum The Album – but left most of them alone, choirs weren’t processed or turned into dinosaurs wailing at the peak of their climaxes, nothing like that. I felt it was important to preserve yet another element from “classic” Nightwish – although I created a monster monk chanting crowd based on Marco’s incredible voice. Anette’s lead vocals appear here and there, and in a few occasions one lead vocal and its doubles were turned into a choir of 30+ vocalists. Her voice, however, was so clear and pure, that it felt a bit awkward to mutilate it in any way. A bit like employing some bradpitt and putting a monster mask on him for the whole movie – what’s the point?

And no. Brad’s not in this film.

If you’ve really read this far, I’m nothing short of amazed. WIth all these references to technical issues, applications and plugins, text becomes easily stodgy and onerous. I’m sure I’ll write a few more lines in the future – maybe dissecting a few scenes sonically, but it’s a totally different story then.

Cheers, enjoy the ride!

It’s been a while

Time does fly. Seems that there’s been just too much to do. Always a good excuse.

I started working on a movie score a few months back – a movie more or less based on a yet unreleased album by Nightwish (it’s coming out in 2012, I think). The screenplay and the whole plot is just simply brilliant, and Mr. Stobe Harju, one of the manuscript writers too, directs it. You probably knew every word of this already, if you’ve been following either the news, Tuomas Holopainen’s or Stobe Harju’s twitter account or visited the Nightwish Official Website. The whole concept of this score is a bit different from everything else, a bit dogmatic as well, some might say: I’m using Nightwish’s album multitrack data as my raw material – and only a little else. I’d say the percentage is 80/20 for NW, clearly. There’s just so much to build onto, so many building bricks. The only evil thing is the toughest question I’m facing on every track: where the hell to start from? What’s the ground zero for each song? You could turn every song into a duck – or a unicorn, easily. Every piece has enough stuff for that.

I turned out every song had two or three “hooks” that seemed to talk in a clear language. They quite seldom were melodic motives, though, usually they were just some odd noisy bits and pieces that immediately triggered the train of thoughts – and sometimes I just listened to a whole orchestra track thru a double bass channel, in mono. Thru an unmerciful compressor. After making very comprehensive memos of everything, every track, every song, I had a clear picture of what’s where. The initial transfer from ProTools to Logic took a month – of course, I made my notes at the same time. Also, I created a set of Kontakt 4 instruments on the fly, grabbing a straight note there and another from here, the usual sample stuff. I’m not in my comfort zone now, as I’m depending on solely someone else’s work of art, and am willingly, knowingly, trying to steer away from the I’m-replacing-everything-with-my-output easy solution lane (which everyone, including me, would hate eventually). Everything gets treated. Really, really mangled, to find the right patina for the existing colour. I’m not destroying Tuomas’s brilliant work, I’m building something new using existing material. Call it reinterpretation, whatever, but I can guarantee they’re not just mere remixes. And there will be no dance beats. (At least not yet.)

(By the way, as a sidenote, I’d like to encourage the software developers to finally fix the frigging, effing, bugs that prevent the AAF transfer from working. Thank you. It’s not working no matter everybody tries to say. Not at least from ProTools to Logic.)

So, I’m in “under construction” mode right now. It’s a funny state of mind in which I seem to be unable to find time for shaving alone. Also, during this phase I’m also consuming vast amounts of green tea and find sleeping a hard job. I’ve been thru these phases so many times that I’m already adjusting my mind for the misery of giving up, leaving the project, you know, the moving-on-phase. Luckily, it’s still months away and I’m enjoying the energy, but I recognize the pattern.

Also, before I even started about thinking about starting to think about thinking about Imaginarium, I laid my hands on a few game soundtracks and in addition to those, I also had a chance to collaborate with my #1 person to collaborate with, DJ Orkidea, on his upcoming album. I even wrote a series of blog articles for every single track I was involved with, but decided to postpone them until the release gets closer. It’s going to be some really, really hardcore nerdy read, but I feel that opening my bag of tricks is not equal to letting my mind slip away from me. I’m using my tools my way, according to my taste – someone else will use the same exact tools in a totally different way. One shouldn’t fear sharing the knowledge (if such thing exists).

I’ll try and update this site accordingly when the time comes.

Keep it cool (alkup. “Ensimmäisen sukupolven vesijäähdytys”)

Käytin 2000-luvun alussa keikkaläppärinä semmoista ruskeaa Powerbook-kannettavaa, mikä lie Lombard koodinimeltään. Laite oli rakennettu kuin tankki, mutta sen sisällä oleva kovalevy tuppasi olemaan kuin muranolainen lasikukko: herkkä, hento eikä erityisen tärinäsietoinen, ja läppäristä olikin tuhoutunut jo kolme kovalevyä lyhyen ajan kuluessa: jokaisen kontrolleriosa – siis se elektroniikkapuoli – oli jotenkin vain kärvähtänyt, ja levy lakkasi toimimasta ilman ennakkovaroituksia. Ei mitään kitinöitä eikä kirskuntaa. Vain “klik” ja se siitä.

Olin tuolloin Punkaharjulla (tai jossakin siellä päin) keikalla, mukanani oli kelpo setti soittimia, midi-interface ja henk.koht. survival pack, joka siihen maailmanaikaan tarkoitti Playstation ykköstä, helvetillistä pelisatsia sekä elektroniikkakorjaustarvikkeita ynnä muuta tuhofobiasta kärsivän kosketinsoittajan perussettiä: otsalamppua, ensiapulaukkua… Keikka meni mainiosti toiseksi viimeiseen biisiin asti. Sitten sekvenssiraidat eivät suostuneet käynnistymään, ja Macintoshin totaalinen hyytyminen näytti yllättävän tutulta: jo neljäs levy paskana. Hip hei.

Yöllä hotellihuoneessa levitin läppärin pöydälle kuin rakennussarjan konsanaan. Repertuaarin yhdeksän biisiä vaati taustaraitoja – sekvenssejä, ei audiota – ja ilman niitä materiaali olisi ollut yleisölle pettymys. En väitä, etteikö materiaali olisi ollut muutenkin pettymys yleisölle, mutta ainakin yritin tehdä kaikkeni hämätäkseni maksavaa porukkaa. Ehkä yritykseni kannatti, sillä ainakin seniltaiseen keikkaan asti mestat olivat olleet ääriään myöten täynnä. Ruuvit ja sälä ynnä roipe mietityttivät pöydällä.

Painoin virtakytkintä. Niu. Tuttu Macintosh-käynnistysääni kuulosti mukavalta, levykin heräsi, ja hetken aikaa näytti siltä, että kone toimisi normaalisti. Kone repsotti ruuveitta sylissäni, ja noin 20 minuutin tsekkailun jälkeen reisiäni alkoi pahasti kuumottaa. Ja TSUP – kone kupsahti jumiin. Aloin epäillä, josko lämpenemisellä olisi vaikutusta asiaan. Jäähdytin sprayllä läppärin sisuksia ja käynnistin koneen taas: jep, toimi. Sisuksia tarkastellessani panin merkille, että tuuletin pyöri vaivalloisesti – jos kohta laisinkaan – ja lämmetessä sen toiminta hidastui entisestäänkin; räkkylä toimi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt. Sen kummemmin miettimättä tungin käynnissä olleen läppärini testimielessä minibaariin, painuin hivenen turhautuneena pehkuihin, ja päätin tsekkailla asiaa paremmin seuraavana aamuna.

Aamusella jääkaappi piti helkkarinmoista hyrinää, mutta sen sisällä ollut Powerbook toimi edelleen. Kerroin yhtyetovereille löydöksestäni, ja keikkakalustoon päätettiin oitis lisätä – ei tietenkään uutta läppäriä vaan – jääkaappi!

Vanha (ja tehokas) Helkama löytyikin kaupungin lähiöalueen konkurssimyynnistä, liekö ollut jonkun konepajan keittiössä, sillä sen sisuksista löyhähdellyt löyhkä oli miehekäs. Eau de Jääkiekkojoukkueen-Pukukoppi-Jonka-Naulakossa-Pilaantuu-Lehmänraato. Kaappi kuitenkin toimi, ja pienen testauksen jälkeen kylmeni raisua vauhtia. Äänekäskin se oli, enkä olisi ihan ensisilmäyksellä uskaltanut päästää laitetta kotipihaa lähemmäksi asuintiloja. Laite päätettiin hämäyksen vuoksi maalata raikkaan mattamustaksi, ja sen kylki koristeltiin samasta konkurssimyymälästä hankitun aikamiespoikakirjaston graafisilla leikkeillä ja kontaktimuovilla. Helkamasta tuli Halkeama, sillä ensiehdotus olisikin ollut ehkä hivenen liian uskalias nimi viilentimelle… vai mitäs mieltä olette Rempsasta?

Keikalla Halkeama toimi täydellisesti. Sähköjohto ja midi-interfacen kaapeli vain luikertelivat harmaan tiivisteen raosta ulkomaailmaan, ja huolehtipa laite myös keikkavirvokkeiden viilentämisestäkin. Logic-donglekin keikkui mukavasti mukana, kiinni koneessa teipattuna. Vain satunnaiset ovenavaukset uutta biisiä käynnistettäessä saattoivat kiinnittää tietyn yleisönosan huomiota (en irroittanut valoa kaapista), mutta onneksi yhtyeen solisti oli kykeneväinen imemään itseensä jokaisen läsnäolijan katseet. Aina ei kyse ollut karismasta, mutta tärkeintä olikin huomio.

Lopulta läppärin tuulettimet luopuivat leikistä kokonaan, ja jouduimme siirtymään ns. avoimeen arkkitehtuuriin laitteen kokoonpanon suhteen. Kone purettiin kaapin sisälle siten, että ilma kiersi esteittä jääkaapin hyllyihin nippusiteillä kiinnitettyjen irrallisen näppiksen, koneen yläosan ja alaosan sokkeloissa, ja Halkeamasta tuli hetkeksi maailman suurin kannettava Macintosh. Halkeaman sisuksissa ei enää uskallettu säilytellä viilentämistä vaativia nesteitä, vaan varmuuskopioita parin litran minigrip-pusseissa, tuorekelmuun käärittyinä. Oveen oli ruuvattu lukkoraudat Abloy-munalukolle. Tietoturvallisuus ennen kaikkea.

Tuolla systeemillä jatkettiin keikkailua, joskin olin jo hankkinut uudenkarhean iBookin seuraajaksi; jos vaikka Powerbookista aika tyystin jättäisi ja kolme pistettä – mutta näin ei koskaan käynyt, ja rundi saatiin kunnialla loppuun eräänä tuulisena lokakuisena lauantaina. Kuinkas sattuikaan, olimme taas iloisessa Itä-Suomessa, ja päätimme kellauttaa Halkeaman isiensä maille kera läppärisisälmyksiensä yöpymismökkialueen läheiseen lätäkköön – viikinkihautajaisten malliin. Pidimme perusteellisen karonkan 30 keikan jälkeen, ja Kari Suomalaisen näköinen mökkinaapuri kävi kusemassa verannallemme, kuin protestina, ja ryöväsi vielä (se ruoja) miksaajan maastohousut. Lopulta pienen naapurienvälisen sananvaihdon jälkeen painuimme kaikki pehkuihin.

Seuraava päivä oli perinteinen suomalainen syyspäivä kaikella tapaa: harmaata silmänkantamattomiin ja mittari näytti kahta astetta plussaa. Olisin varmasti nukahtanut uudelleen, mutta muistin hätkähtäen erään tosiasian: varmuuskopiot olivat edelleen Halkeaman uumenissa, ja levyillä oli myös runsaasti henkilökohtaista dataa sekä joukko valokuvia. Onneksi jääkaappi oli tiivis; se kellui miehekkäät koristeet vilkkuen soisen lätäkön keskellä, noin 20 m rannasta, ja kirmasin hädissäni elämäni sotkuisimmalle aamu-uinnille. Lätäkössä oli vettä vain reilun miehen mitan verran, mutta kuitenkin sen verran, että jouduin oikeasti uimaan kaapille. Räpläsin kaapin ovi auki, otin levyt talteen – ja sinne upposi Halkeama täyttyessään vedellä. Nimettömään suolampeen mökkialueen läheisyyteen jonnekin itäsuomalaiseen pusikkoon. Olinpaikka tuntematon.

En ollut yksin hereillä, vaikka niin luulin. Kari Suomalaisen näköinen mies poltti veryttelyhoususillaan tupakkaa rannalla, kun kahlasin kylmissäni ja mutaisena takaisin kuivalle maalle. Ei kanalja malttanut olla hiljaa, vaan halveksuen naljaisi: “kyä pittää olla persiin tahi kalijan perrään juu”. Kuin konsanaan kovalevy viikkoja aiemmin, sanoivat aivoni vain “klik”. Raivosta.

Kertoivat myöhemmin, että olin ollut kovin hermostunut ja äänekäs reagoidessani naapurimme sijaintiin planeetallamme, ja vielä miehen loitontuessa kiihtyvää vauhtia olin nakellut säärenpaksuisia koivuklapeja suuntaan, josta tuskanhuudot kuuluivat. Oli suorastaan pakko jäähdytellä pulahtamalla lampeen uudestaan. Piti nääs hoitaa se Logicin dongle kuiville.

2 x 32 ≠ 64

Jo jokunen vuosi sitten alettiin vöyhkätä 64-bittisistä käyttöjärjestelmistä, ja suurimmat valmistajat ovatkin saaneet omat versionsa (Windows 7, Mac Os X 10.6 eli Snow Leopard) kauppoihin jo hyvän aikaa sitten. Useita päivityksiäkin on jo julkaistu molempiin. Haluaisin paneutua erityisesti Macintoshin lumileopardiin, joka putkahti virallisesti esille 9.6.2008, jolloin Steve Jobs mainitsi käyttiksestä ensi kertaa WWDC-kehittäjätapahtumassa. Nyt on vuosi 2011 ja – jumalauta – suuri osa plugarivalmistajista istuu edelleen peukalot-en-sano-missä (toivottavasti eivät pyörittele niitä samalla tai mielikuvani jyrkkenee entisestään), ilmeisesti odottaen seuraavaa ei-tuettavaa käyttöjärjestelmää.

Vähemmästäkin on jenkkilässä nostettu kaikenmaailman joukkokanteita sun muita – mutta missä ovat musasoftien käyttäjät barrikadeilta?

Softien hintaa perustellaan mm. sillä, että niiden kehittämiseen vaadittu aika on kohtuullisen korkea ja vie siten miestyövuosia, ja että hintaan useimmiten sisältyvät myös päivitykset. On totta, että siirtyminen 32-bittisestä 64-bittiseen teknologiaan ei ole ihan pelkkä “kerrotaan kahdella”-tyyppinen rupeama. 32-bittinen käyttöjärjestelmä pystyi sellaisenaan hyödyntämään maksimissaan 4 gigatavua muistia, jolloin raskaahkot sekvensserisoftat, kuten Logic, haukkasivat muistiavaruudesta suuren osan. Osa valmistajista otti käyttöön siirtymäkauden teknologian, muistiserverin, jonka avulla 4 gigan palasia voitiin varailla varsinaisen applikaation ulkopuolelta ja hyödyntää näin kookkaampaa (tilavampaa) ram-muistia. Native Instruments taisi muuten olla ekana tuota soveltamassa ja heidän memory serverinsä toimii kyllä ihan helkkarin hyvin. Ilman sitä moni asia olisi jäänyt tekemättä – kuten nyt esimerkiksi parinkin pelin musat.

Vähäsen kyllä ihmettelen noita muita valmistajia, kuten nyt esimerkiksi suosittujen rumpukirjastojen, Addictive Drumsin ja Superior Drumsin, valmistajia. En usko, että moisen softakikkareen tekeminen olisi niin vaativaa kuin on annettu ymmärtää, sillä NI:n kehittäjätiimin kanssa käyty yliolkainen keskustelu paljasti kyseessä olevan pienenpieni softajekku. Jota tietääkseni ei ole edes patentoitu, onhan se ns. siirtymäteknologiaa. Huvittavaa sikälikin, että juuri tuo Superior Drums on aivan erityisen raskas muistintarpeensa osalta vuotokanavineen kaikkineen. Itselleni kävi kerran 4-gigaisen läppärin kanssa niin, että boottasin koneen, käynnistin Logicin ja latasin Superioriin setin, jonka jälkeen en voinut enää käyttää muita plugareita kuin Logicin omia. Muisti täynnä. No can do. Mitä helkkarin järkeä? Tämähän on puhdasta logiikkaa ja matematiikkaa, loppujen lopuksi: JOS kirjastolla on kokoa gigatolkulla JA valmistaja EI ole varautunut kiertotiehen/oikopolkuun, NIIN valmistaja = paska. Älä osta, älä tue puolivalmista.

Olen toistuvasti tiedustellut varovasti tietoa softavalmistajien 64-bittisyyteen astumisesta. Kukaan valmistajista ei halua antaa varsinaista päivämäärää millekään, mutta saamaani vastaukseen kirjoittamani vastineen aiheuttamasta närkästyksestä voin päätellä kyseessä olevan ns. kuuman perunan. On uskomatonta, miten saamatonta musasoftaväki oikeasti on. Väittäisin, että moni käyttäjistä tekee suuntaa-antavia johtopäätöksiä nykyisen tilanteen valossa.

Niistä plugareista joita itse käytän, 64-bittiseen maailmaan ovat siirtyneet ainoastaan Native Instruments, Spectrasonics, Izotope (Stutter Edit ja Nectar sekä RX2), Modartt (jonka PianoTeq-plugari on pelastanut useamman biisin), Logicin omat sisäiset plugarit, Ploque, Access, Celemony sekä Prosoniq. Minä vain ajan takaa sitä, että tuskinpa Spectrasonics tai Prosoniq on lähelläkään samaa kokoluokkaa kuin esim. NI, joten miten hemmetissä voi olla mahdollista, että kaksi kovin erilaista ja erikokoista lafkaa ovat siirtyneet suunnilleen samaan tahtiin uuteen teknologiaan – ja ziljaardeja myynyt Synthogy ei ole? Tai Arturia. Kyseessä ei ole siis resurssien määrä vaan se, miten resursseja ohjataan. Projektipäälliköiden päitä pitäisi putoilla. Jos oltaisi it- tai viestinteollisuudessa, tyypit olisivat olleet Siwan kassalla jo aikapäiviä sitten. Tai tod.näk. eivät edes siellä, vaan pullovarastossa tyhjentämässä automaatin palautushihnaa.

(Minä NIIN haluan niitä joukkokanteita yykaakoony. Haluan nössöt edesvastuuseen lorvailusta.)

PaceAP, joka siis iLok-suojausta valmistaa, on ilmoittanut Windows 7-yhteensopivuudesta. Väittäisin kuitenkin, että musapuolella valtaosa koneista on Macintosh-kantaa, joten wintoosien valinta ykkösprioriteetiksi taitaa enemmänkin kertoa siitä, että Pace on ollut enemmän huolissaan kräkkerien suojaustenkierrosta ja valmistajien kärsivällisyydestä kuin uskollisesta käyttäjäkunnastaan. Hävetköön, mokomat. Siis Pace. Valitettavasti moni iLok-pohjainen 64-bittinen plugaripäivitys viivästyy juuri Pacen takia, minulle on kerrottu.

Hitto, mitä porukkaa. Ja me muusikot, me vain otamme kaiken vastaan, koska emme juuri muuta voi – “koska näin nää jutut vain menee”. Valitettavasti siirtymäkauden kamat tuottavat siirtymäkauden soundtrackin. Viime aikoina tuotettu listapoppis on paskinta biisimateriaalia sitten vuoden 2000-2001, jolloin viimeksi oli muuten ns. softan ja hardiksen kannalta tylsä vuosi – Lady Gaga on poikkeus, huomautan. Mahtaako asioilla kuitenkin olla jonkinlainen korrelaatiopiste pintaa syvemmällä? Jospa se menikin niin, että gurutuottaja päätti, että “joo tää on nyt niin perkeleen valmis”, koska läppärin muisti täyttyi juuri sillä hetkellä? Jos näin ei ole, siltä se ainakin kuulostaa. Läppärillä tehdyltä. 32-bittisellä käyttiksellä.

Kevättä rinnassa

Nimet poistettu viattomia suojellen. Ymmärtänette luettuanne.

Se oli taas “niitä” keväisiä keikkareissuja. Yhtyeen henkilöstöä oli kiertänyt läpi rankka vatsatauti, joka yllättäen jätti minut väliin, mutta kidutti jokaista muuta vuorollaan. Vanhan kaupunkiliikennebussista modifioidun liikkuvan tunkion ovimonttu uhkasi täyttyä etovalle löyhkäävistä mustista jätesäkeistä kelpo vauhtia. Vessaa ei ollut – eikä aikaa pitää taukoja. Bussin kattoreilingeistä roikkui pestyjä kalsareita ja housuja. Ihan perusmeininkiä poikaporukassa siis.

Yritin saada butaanikolvillani rakkaan, kolhiutuneen Korg MS-20:n patch-panelin jakkiliittimiä kuntoon reissun päällä. Koska oli alkuilta, homma oli hämärän vuoksi tuplasti vaikeampaa, eikä suunnistajan otsalamppu oikeastaan tehnyt muuta kuin aiheutti yökkäyksin keskeytyviä naurunpyrskähdyksiä muussa jengissä. Juottamista oli paljon, ja puhdistukseen käytetty isopropanoli, sekä sen kyllästämä hotellista pöllitty käsipyyhe aiheuttivat omat vaaratekijänsä. Väittäisin silti, että tilanne oli hallussani. Poistin sulakkeenkin pienellä riskillä, sillä satunnainen kuormitus poltti niitä jatkuvasti, eikä varaosaa aina saanut.

Laulaja poti morkkista, mökötti poskipää tummuen penkillään, katselleen ohimatelevia peltoja. Ankeita maisemia, kevättalviset pellot.

Kaveri oli päättänyt leikkiä agenttia ja oli hivuttautunut edellisyönä naapurihuoneesta omaani ikkunalautaa pitkin. Ulkokautta. Allaan usean metrin putous asfaltoidulle sisäpihalle. Hotelli oli tyypillinen 60-luvun tasakattokatiska, jonka huoneissa ei ollut kehuttavaa, lämpöpatterin säädin oli juuttunut holokaustiasentoon, mutta puolisen senttiä raollaan oleva tuuletusikkuna pelasti tilanteen, sellaista tasapainoilua lämpötiloilla. Olin havahtunut noin puolen kuuden aikaan siihen, että tuuletusikkunaa työnnetään auki, ja olin erottanut miehen hahmon tunkevan ikkunasta sisään. En ajatellut yhtään enempää, vaan ponkaisin paniikissa pystyyn heilauttaen oikean suoran tunkeutujaan täydellä voimalla, paiskaten perään pöydällä olleen lampunkin, lattialla makaavaan kaveriin. Tuli aivan hiljaista.

Kun lopulta sain hamuttua adrenaliinista vapisevana valokatkaisijasta kelmeän kattovalon päälle, tajusin, että kas, solistisista osuuksista huolehtiva hahmohan se siinä, tajuttomana. Taisin kiroilla kovaan ääneen. “Mitä v*ttua sä teet?” Lattialta kuului ensin vain mölötystä, sitten jo ihan järkevä lausekin. “…ehjä. Lamppu o ehjä.” Herra taitaisi jäädä sittenkin henkiin. Vapistiin siinä hetki punkan laidalla, puhuttiin kuin mies miehelle, pyydettiin anteeksi. “Meeppä ny nukkumaan omaan huoneesees. Oven kautta. Onks kaikki ny okei?” “Oooononon, juu.”

Suljin ikkunan ja tungin tulpat korviini. Uni vaan ei enää tullut.

Juuri ennen bussin saapumista Haapajärvelle sain MS-20:n takaisin kasaan. Bussin invertteri toimi juuri sen verran, että varmistin external signal processor -osaston toimivan jälleen! Olin kurko, ja olisin ehkä tuulettanutkin, ellei tietyömaasta johtunut bussin huojunta olisi horjuttanut yhtyeen yhden jäsenen tasapainoa – jonka seurauksena kaveri tönäisi kuuman kolvin erään toisen jäsenen tuulitakin päälle. Takkiin suli ensin reikä, ja sekuntia myöhemmin nylonvuori leimahti jo pieneen liekkiin. Valomies reagoi huomattavalla nopeudella, ja alkoi hakata tuolilla korventuvaa takkia ensimmäisellä käteensattuneella esineellä. Joka sattui olemaan käyttämäni pyyhe. Joka sattui olemaan kyllästetty isopropanolilla. Joka sattui lehahtamaan vähän isompiin liekkeihin. Jotka sammutettiin irtirevityillä polyesteriverhoilla. Ja ne taas laulajan nahkarotsilla. Monitorimiksaajalle ketjureaktio oli liikaa, heppu voi muutenkin porukasta huonoimmin ja oli herännyt bussin yläpunkalta, syvästä unestaan, yleiseen panikointiin ja bussikuskin karjumaan kirosanasarjaan. Kaveri tuijotteli meitä kasvot tulipunaisina, kauhunkyyneleet silmissään tyynyä puristaen, ja sai sanotuksi vain “…eeeeeeeee…” tukahtuneesti vaikertaen, kasvot irvistykseen kiristyneinä. (Youtube on täynnä näitä paniikissa herätettyjen kavereiden huutoja, muuten. Tiedätte, mitä ilmettä tarkoitan. Se on se Vietnam-ilme.)

Sakea palaneen muovin käry leijui ilmassa, kirvellen kaikkien silmiä. Kaikki tuijottivat minua, kuin koko tuhosarja olisi ollut vain omaa syytäni. Minun olisi ehkä pitänyt pyytää anteeksi heidän mielestään, mutta jokin piru minussa päättikin sanoa “nyt jätkät perkele vähän rajaa hei.” Ja siirryin välittömästi esitelmään MS-20:n suotimesta.

En saanut laite-entusiasmilleni tukea silläkään kertaa.

Juuri ennen keikkapaikalle saapumista taustalaulajaa alkoi yökötyttää, ja kuski avasi etuoven. Ajoimme taajama-alueella, ja yhtyeen jäsen roikkuu puoliksi bussista ulkona yökkäillen jaffan väristä litkua. Kouristelu oli heikentyneelle miehelle liikaa, ja kaveri lipsahti sohjon ja muhjun sekaan oviaukosta. Vauhtia oli noin 50 km/h. Bussi jarrutti ja puolet porukasta sinkosi ulos samoin tein. “Jos se vaikka kuoli taikka satutti ittensä? Varmana on käsi poikki.”

Mutta ei. Kaveri nousee tolpilleen penkasta, yltä päältä sotkussa, naama ruvella – näyttäen voitonmerkkiä molemmin käsin. Rock-tähti. “Meitsi sukels saatana! Näitteksyyyööööööööörgh.” Tuuletus päättyi jaffan väreihin ja eteenpäin taittuvaan kouristukseen.

Keikkaa ei peruttu silläkään kertaa. Vaikeudet voittaneina olimme sinä iltana omien elämiemme kuninkaita, minäkin. Aina siihen asti, kunnes vesipulloni putosi MS-20:n päälle lavalta poistuessani ja oikosulku tuhosi laitteen lopullisesti. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kiusoitellut minua tapahtuneesta lyhyehkönä suruaikana, vuosina 1991-1997. Ikävä vaivaa toisinaan vieläkin.

Gamespot/Sound Byte’s Best Of 2010

Alan Wake OST was mentioned in Gamespot’s “Best Of 2010“. I value these last two sightings (SEMO and Gamespot) quite high, as I personally follow both sites for professional interest, which in turn doubles the warm feeling I’m getting from those articles. Direct quotation from “My personal favorites include Alan Wake, Nier, Super Mario Galaxy 2…” There were a few scores mentioned I hadn’t listened to yet, so I’m going to have a slightly longer listening session waiting for me.

Also, I found out there were multiple composers in many cases, under same title. I really would like to know who did what and why, how they shared the duties etc., hopefully the endless resources of googlinterwebs can shed some light on it.

Santa visited this year with nice presents, I’d say.

Read the whole article here:

SEMO awards – Alan Wake OST won “Best Score”

Square Enix Music Online awarded Alan Wake soundtrack composed by yours truly as “The Best Score – Europe“. Thanks a million for SEMO and its award board, whoever they were!

According to the site “…(AW) captured the hearts of gamers and stand-alone listeners alike with its intimate orchestrations and psychological explorations.” The runner-ups in the series were Castlevania: Lords Of Shadow and Age of Conan: Rise of the Godslayer among other well-known titles.

Also, worth noticing: I found out that Dynamedion got an “Outstanding Music Production – Music Studio” award. Congratulations, Tilman and Pierre! Sumthing Else Music Works got also praised in the game, in “Outstanding Music Production – Record Label” category, well done.

See whole SEMO article here:

Späm, späm, späääämmm!

Viime aikoina sähköpostiini on rapissut kotimaista roskapostia. Milloin tyrkytetään kumileimasinta, milloin netissä toimivaa kirjanpitopalvelua – ja onpa joku kaupitellut lasitettuja toimiston oviakin. Ihan kiva sinänsä, mutta nämä postit tulevat joiltakin oikeaksi luokiteltavilta yrityksiltä henkilökohtaiseen sähköpostiini ja olen liittänyt itseni markkinointikiellon piiriin. Perustelen tuota kieltoa siten, että eiköhän tässä nelikymppisenä jo ala tietää pikku hiljaa mitä haluaa, ja mistä tietoa saa kun sitä tarvitsee.

Joku on siis hölmöttänyt jotakin taajama-alueen ulkopuolella asuvaa yrittäjäporukkaa pahan kerran, sillä samankaltaisia kuulumisia ovat kaveritkin kertoneet. Tyrkytys jatkuu, eikä sille tahdo saada stoppia. Olen tässä sen verran ottanut asiasta selvää, että saadakseni stopin asialle pitäisi luurin päähän saada osoitetietoja keränneen instanssin tietävämpi taho, ja ilmaista hänelle ystävällisesti haluni. Tiedän jo sanatkin viestiin, mutta jos kirjoitan ne tähän, juttua aletaan käsittelemään kolumnin sijaan julkisena laittomana uhkauksena.

Ongelma onkin se, että osoitteistohyypiöllä ei ole tunnettua puhelinta – ainakaan miestä ei saa kiinni niistä kännyliittymistä, joiden numerot olen käsiini saanut. Kuulin toisaalta, että heppu perustelee oikeutusta asialle sillä, että mainosten vastaanottajalla on käytössään blogipalvelu, joka tekee hänen mielestään yksityishenkilöstä julkisen tahon – tai “firman”, joten häneen voidaan markkinointipuikotusta upottaa mielin määrin myymällä muistitikkuja syyttömille tahoille, jotka tarrautuvat kouristelevine firmoineen mahdottomiinkin menetelmiin saadakseen edes pikkuisen lisää asiakkaita.

Te pidätte minua tärkeilevänä pikku paskana, mutta toivon, että ymmärrätte, että tätä menoa ei mene pitkään, kun pari muutakin tahoa alkavat vedota samaan “julkinen blogi”-syyhyn. Ja jos kirjoittaa työasioista Facebook-tilissään ja sähköpostiosoite on julkinen… aijai. Mitäs sitten sanotaan?

Spämmäys tuossa muodossaan on vain yksinkertaisesti huonoa palvelua. Hyvää palvelua olisi se, että siirryttäisi spämmäyksestä tarkennettuun ja kohdennettuun mainontaan. Yllättyisin iloisesti, jos yhtäkkiä sähköpostissani olisi tiedote harvinaisesta sämplekirjastosta, jollaista juuri tarvitsisin, mutten olisi osannut sitä etsiä. En nimittäin tarvitse lasitettuja toimistonovia, sillä minulla ei ole toimistoa. Kumileimasinta voisin käyttää osoitteiston myyjän silmäluomien sisäpintaan, sikäli se on tarpeellinen, mutta muuten turhake. Nimellä varustetut kirjekuoret… no, osaan kirjoittaa, ja Dymo auttaa jos näyttää pahalta.

Vähän sama juttu kuin oikeiden ihmisten ollessa kyseessä: ei se tyrkyttäminen auta yhtään. Hyvä myyjä tarttuu asiaan proaktiivisesti, ottaa kontaktin, ja vaihtaa pari sanaa. Se siitä. Asiakas on tervetullut, asiakkaalle annetaan tilaa tarkastella, ja vetäydytään itse sivummalle odottamaan indikaattoreita. Vasta ne huomattuaan myyjä voi aavistella onnistuvansa, mutta siltikin tiellä on vielä esteitä – joskin se tärkein este, “asiakasta ei juurikaan kiinnosta”, on pois tieltä.

Hyvä myyjä näkee tarpeet, loistava myyjä ymmärtää tarttua motiiveihin, jolloin kaupanteosta tuleekin ongelmanratkaisua. Tällaisten ihmisten kanssa on mahtavaa tehdä kauppaa – oli se sitten toimiston ovi tai satunnainen plugari. Kun tuntee, että välitetään (nyyh), ja että minun asiani on tärkeä (nyyh). Jos asiakkaassa saadaan herätettyä tuo kiitollisuudelle sukua oleva tunne toisen suorittamasta ongelmanratkaisusta, ollaan voittoputkessa. Tarvitaan vain se pieni töytäisy kohti ostoärsykettä, ja asia on sillä selvä. Asiakas tuli hakemaan satasen kilkettä, mutta poistuu kaupasta kolmensadan edestä sälää ja roipetta – onnellisena: ongelma tuli selvitettyä!

Ikävä juttu vain on se, että “pieni töytäisy” muuttuu helposti lauseeksi “no kato tän sä kyllä tarttet saletisti, tän ku sä pistät päälle ni jopa poppi lotkaa, tää on semmone jota se ja tämäki käyttää”, jolloin ongelmanselvittely muuttuu helppoheikin tyrkytykseksi. Joskus “myyjä” närkästyy inhoreaktiostani ja alkaa puolustella, jolloin tyrkytyksestä siirrytään vähättelyyn (huom.: asiakkaan vähättelyyn) – ja etäännymme toisistamme valon nopeudella. Minä poistun tilanteesta ajatellen “mitä helvettiä ne oikein ajattelevat” ja myyjä puolestaan kelailee, että… Ja paskan latvat. Ei se oikeastaan kiinnosta yhtään, mitä myyjä tuossa tilanteessa ajattelee minusta. Ja sitten kuluukin aikaa, kunnes seuraavan kerran otan yhteyttä.

Siihen on siis syynsä, että en ole uskollinen liikkeelle, vaan sen ihmisille. Jos joku vaihtaa puljua, vaihdan myyjän mukana. Kyseessä ei ole liiketoiminta, vaan suhdetoiminta. Te muutamat hyvät tyypit varmasti tunnistatte itsenne tästä, ettekä ihmettele, miksi seuraan perässänne kuin hae laevoo firmasta toiseen.

Viimeistään tässä vaiheessa osoitteistojobbaria pitäisi kiinnostaa ja ryhtyä tarjoamaan pk-yrittäjille ongelmanratkaisua, ei ratkaisua ainoastaan OMAAN ongelmaansa: rahapulaan. Mut mitäs jos vaikka laittaisit mulle sähköpostia, sullahan on mun osoite. Mä tiedän mitä sä tarttet. Kato jutellaan, jos vaikka saatais tää selvitettyä… sä tarttet nyt kato selkeesti tämmöstä juttua että tota… ihan iloisella asialla soittelen juu. Onko paha hetki?

Alan Wake’s Sound Design article

Mark Yeend, the Head of Audio at Microsoft Game Studios was interviewed by, and what a brilliant read it is! The true audio talents are rarely exposed to the public, and their work at best goes unnoticed – mainly due to the fact that if the sound design is just right and flawless, you don’t pay any attention to it.

I think I haven’t given kudos to the three brilliant sound designers, which is unforgivable, but better late than never. I’ve played AW thru twice now, third time under its way, and finally I get to just explore and enjoy the surroundings. The woods sound particularily pleasant, if only the Taken stayed away…

Besides, AW was re-released via XBox Live – as a complete package, so grab it now. It’s winter time, nights are long, the Taken are loose. Boo!

Read the article here: , it’s a long one, containing input from Mark Yeend, Peter Hajba, Michael Schwendler, Peter Comley, Alan Rankin and myself. A great and thorough article.