Käytin 2000-luvun alussa keikkaläppärinä semmoista ruskeaa Powerbook-kannettavaa, mikä lie Lombard koodinimeltään. Laite oli rakennettu kuin tankki, mutta sen sisällä oleva kovalevy tuppasi olemaan kuin muranolainen lasikukko: herkkä, hento eikä erityisen tärinäsietoinen, ja läppäristä olikin tuhoutunut jo kolme kovalevyä lyhyen ajan kuluessa: jokaisen kontrolleriosa – siis se elektroniikkapuoli – oli jotenkin vain kärvähtänyt, ja levy lakkasi toimimasta ilman ennakkovaroituksia. Ei mitään kitinöitä eikä kirskuntaa. Vain “klik” ja se siitä.

Olin tuolloin Punkaharjulla (tai jossakin siellä päin) keikalla, mukanani oli kelpo setti soittimia, midi-interface ja henk.koht. survival pack, joka siihen maailmanaikaan tarkoitti Playstation ykköstä, helvetillistä pelisatsia sekä elektroniikkakorjaustarvikkeita ynnä muuta tuhofobiasta kärsivän kosketinsoittajan perussettiä: otsalamppua, ensiapulaukkua… Keikka meni mainiosti toiseksi viimeiseen biisiin asti. Sitten sekvenssiraidat eivät suostuneet käynnistymään, ja Macintoshin totaalinen hyytyminen näytti yllättävän tutulta: jo neljäs levy paskana. Hip hei.

Yöllä hotellihuoneessa levitin läppärin pöydälle kuin rakennussarjan konsanaan. Repertuaarin yhdeksän biisiä vaati taustaraitoja – sekvenssejä, ei audiota – ja ilman niitä materiaali olisi ollut yleisölle pettymys. En väitä, etteikö materiaali olisi ollut muutenkin pettymys yleisölle, mutta ainakin yritin tehdä kaikkeni hämätäkseni maksavaa porukkaa. Ehkä yritykseni kannatti, sillä ainakin seniltaiseen keikkaan asti mestat olivat olleet ääriään myöten täynnä. Ruuvit ja sälä ynnä roipe mietityttivät pöydällä.

Painoin virtakytkintä. Niu. Tuttu Macintosh-käynnistysääni kuulosti mukavalta, levykin heräsi, ja hetken aikaa näytti siltä, että kone toimisi normaalisti. Kone repsotti ruuveitta sylissäni, ja noin 20 minuutin tsekkailun jälkeen reisiäni alkoi pahasti kuumottaa. Ja TSUP – kone kupsahti jumiin. Aloin epäillä, josko lämpenemisellä olisi vaikutusta asiaan. Jäähdytin sprayllä läppärin sisuksia ja käynnistin koneen taas: jep, toimi. Sisuksia tarkastellessani panin merkille, että tuuletin pyöri vaivalloisesti – jos kohta laisinkaan – ja lämmetessä sen toiminta hidastui entisestäänkin; räkkylä toimi juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt. Sen kummemmin miettimättä tungin käynnissä olleen läppärini testimielessä minibaariin, painuin hivenen turhautuneena pehkuihin, ja päätin tsekkailla asiaa paremmin seuraavana aamuna.

Aamusella jääkaappi piti helkkarinmoista hyrinää, mutta sen sisällä ollut Powerbook toimi edelleen. Kerroin yhtyetovereille löydöksestäni, ja keikkakalustoon päätettiin oitis lisätä – ei tietenkään uutta läppäriä vaan – jääkaappi!

Vanha (ja tehokas) Helkama löytyikin kaupungin lähiöalueen konkurssimyynnistä, liekö ollut jonkun konepajan keittiössä, sillä sen sisuksista löyhähdellyt löyhkä oli miehekäs. Eau de Jääkiekkojoukkueen-Pukukoppi-Jonka-Naulakossa-Pilaantuu-Lehmänraato. Kaappi kuitenkin toimi, ja pienen testauksen jälkeen kylmeni raisua vauhtia. Äänekäskin se oli, enkä olisi ihan ensisilmäyksellä uskaltanut päästää laitetta kotipihaa lähemmäksi asuintiloja. Laite päätettiin hämäyksen vuoksi maalata raikkaan mattamustaksi, ja sen kylki koristeltiin samasta konkurssimyymälästä hankitun aikamiespoikakirjaston graafisilla leikkeillä ja kontaktimuovilla. Helkamasta tuli Halkeama, sillä ensiehdotus olisikin ollut ehkä hivenen liian uskalias nimi viilentimelle… vai mitäs mieltä olette Rempsasta?

Keikalla Halkeama toimi täydellisesti. Sähköjohto ja midi-interfacen kaapeli vain luikertelivat harmaan tiivisteen raosta ulkomaailmaan, ja huolehtipa laite myös keikkavirvokkeiden viilentämisestäkin. Logic-donglekin keikkui mukavasti mukana, kiinni koneessa teipattuna. Vain satunnaiset ovenavaukset uutta biisiä käynnistettäessä saattoivat kiinnittää tietyn yleisönosan huomiota (en irroittanut valoa kaapista), mutta onneksi yhtyeen solisti oli kykeneväinen imemään itseensä jokaisen läsnäolijan katseet. Aina ei kyse ollut karismasta, mutta tärkeintä olikin huomio.

Lopulta läppärin tuulettimet luopuivat leikistä kokonaan, ja jouduimme siirtymään ns. avoimeen arkkitehtuuriin laitteen kokoonpanon suhteen. Kone purettiin kaapin sisälle siten, että ilma kiersi esteittä jääkaapin hyllyihin nippusiteillä kiinnitettyjen irrallisen näppiksen, koneen yläosan ja alaosan sokkeloissa, ja Halkeamasta tuli hetkeksi maailman suurin kannettava Macintosh. Halkeaman sisuksissa ei enää uskallettu säilytellä viilentämistä vaativia nesteitä, vaan varmuuskopioita parin litran minigrip-pusseissa, tuorekelmuun käärittyinä. Oveen oli ruuvattu lukkoraudat Abloy-munalukolle. Tietoturvallisuus ennen kaikkea.

Tuolla systeemillä jatkettiin keikkailua, joskin olin jo hankkinut uudenkarhean iBookin seuraajaksi; jos vaikka Powerbookista aika tyystin jättäisi ja kolme pistettä – mutta näin ei koskaan käynyt, ja rundi saatiin kunnialla loppuun eräänä tuulisena lokakuisena lauantaina. Kuinkas sattuikaan, olimme taas iloisessa Itä-Suomessa, ja päätimme kellauttaa Halkeaman isiensä maille kera läppärisisälmyksiensä yöpymismökkialueen läheiseen lätäkköön – viikinkihautajaisten malliin. Pidimme perusteellisen karonkan 30 keikan jälkeen, ja Kari Suomalaisen näköinen mökkinaapuri kävi kusemassa verannallemme, kuin protestina, ja ryöväsi vielä (se ruoja) miksaajan maastohousut. Lopulta pienen naapurienvälisen sananvaihdon jälkeen painuimme kaikki pehkuihin.

Seuraava päivä oli perinteinen suomalainen syyspäivä kaikella tapaa: harmaata silmänkantamattomiin ja mittari näytti kahta astetta plussaa. Olisin varmasti nukahtanut uudelleen, mutta muistin hätkähtäen erään tosiasian: varmuuskopiot olivat edelleen Halkeaman uumenissa, ja levyillä oli myös runsaasti henkilökohtaista dataa sekä joukko valokuvia. Onneksi jääkaappi oli tiivis; se kellui miehekkäät koristeet vilkkuen soisen lätäkön keskellä, noin 20 m rannasta, ja kirmasin hädissäni elämäni sotkuisimmalle aamu-uinnille. Lätäkössä oli vettä vain reilun miehen mitan verran, mutta kuitenkin sen verran, että jouduin oikeasti uimaan kaapille. Räpläsin kaapin ovi auki, otin levyt talteen – ja sinne upposi Halkeama täyttyessään vedellä. Nimettömään suolampeen mökkialueen läheisyyteen jonnekin itäsuomalaiseen pusikkoon. Olinpaikka tuntematon.

En ollut yksin hereillä, vaikka niin luulin. Kari Suomalaisen näköinen mies poltti veryttelyhoususillaan tupakkaa rannalla, kun kahlasin kylmissäni ja mutaisena takaisin kuivalle maalle. Ei kanalja malttanut olla hiljaa, vaan halveksuen naljaisi: “kyä pittää olla persiin tahi kalijan perrään juu”. Kuin konsanaan kovalevy viikkoja aiemmin, sanoivat aivoni vain “klik”. Raivosta.

Kertoivat myöhemmin, että olin ollut kovin hermostunut ja äänekäs reagoidessani naapurimme sijaintiin planeetallamme, ja vielä miehen loitontuessa kiihtyvää vauhtia olin nakellut säärenpaksuisia koivuklapeja suuntaan, josta tuskanhuudot kuuluivat. Oli suorastaan pakko jäähdytellä pulahtamalla lampeen uudestaan. Piti nääs hoitaa se Logicin dongle kuiville.