Jo jokunen vuosi sitten alettiin vöyhkätä 64-bittisistä käyttöjärjestelmistä, ja suurimmat valmistajat ovatkin saaneet omat versionsa (Windows 7, Mac Os X 10.6 eli Snow Leopard) kauppoihin jo hyvän aikaa sitten. Useita päivityksiäkin on jo julkaistu molempiin. Haluaisin paneutua erityisesti Macintoshin lumileopardiin, joka putkahti virallisesti esille 9.6.2008, jolloin Steve Jobs mainitsi käyttiksestä ensi kertaa WWDC-kehittäjätapahtumassa. Nyt on vuosi 2011 ja – jumalauta – suuri osa plugarivalmistajista istuu edelleen peukalot-en-sano-missä (toivottavasti eivät pyörittele niitä samalla tai mielikuvani jyrkkenee entisestään), ilmeisesti odottaen seuraavaa ei-tuettavaa käyttöjärjestelmää.

Vähemmästäkin on jenkkilässä nostettu kaikenmaailman joukkokanteita sun muita – mutta missä ovat musasoftien käyttäjät barrikadeilta?

Softien hintaa perustellaan mm. sillä, että niiden kehittämiseen vaadittu aika on kohtuullisen korkea ja vie siten miestyövuosia, ja että hintaan useimmiten sisältyvät myös päivitykset. On totta, että siirtyminen 32-bittisestä 64-bittiseen teknologiaan ei ole ihan pelkkä “kerrotaan kahdella”-tyyppinen rupeama. 32-bittinen käyttöjärjestelmä pystyi sellaisenaan hyödyntämään maksimissaan 4 gigatavua muistia, jolloin raskaahkot sekvensserisoftat, kuten Logic, haukkasivat muistiavaruudesta suuren osan. Osa valmistajista otti käyttöön siirtymäkauden teknologian, muistiserverin, jonka avulla 4 gigan palasia voitiin varailla varsinaisen applikaation ulkopuolelta ja hyödyntää näin kookkaampaa (tilavampaa) ram-muistia. Native Instruments taisi muuten olla ekana tuota soveltamassa ja heidän memory serverinsä toimii kyllä ihan helkkarin hyvin. Ilman sitä moni asia olisi jäänyt tekemättä – kuten nyt esimerkiksi parinkin pelin musat.

Vähäsen kyllä ihmettelen noita muita valmistajia, kuten nyt esimerkiksi suosittujen rumpukirjastojen, Addictive Drumsin ja Superior Drumsin, valmistajia. En usko, että moisen softakikkareen tekeminen olisi niin vaativaa kuin on annettu ymmärtää, sillä NI:n kehittäjätiimin kanssa käyty yliolkainen keskustelu paljasti kyseessä olevan pienenpieni softajekku. Jota tietääkseni ei ole edes patentoitu, onhan se ns. siirtymäteknologiaa. Huvittavaa sikälikin, että juuri tuo Superior Drums on aivan erityisen raskas muistintarpeensa osalta vuotokanavineen kaikkineen. Itselleni kävi kerran 4-gigaisen läppärin kanssa niin, että boottasin koneen, käynnistin Logicin ja latasin Superioriin setin, jonka jälkeen en voinut enää käyttää muita plugareita kuin Logicin omia. Muisti täynnä. No can do. Mitä helkkarin järkeä? Tämähän on puhdasta logiikkaa ja matematiikkaa, loppujen lopuksi: JOS kirjastolla on kokoa gigatolkulla JA valmistaja EI ole varautunut kiertotiehen/oikopolkuun, NIIN valmistaja = paska. Älä osta, älä tue puolivalmista.

Olen toistuvasti tiedustellut varovasti tietoa softavalmistajien 64-bittisyyteen astumisesta. Kukaan valmistajista ei halua antaa varsinaista päivämäärää millekään, mutta saamaani vastaukseen kirjoittamani vastineen aiheuttamasta närkästyksestä voin päätellä kyseessä olevan ns. kuuman perunan. On uskomatonta, miten saamatonta musasoftaväki oikeasti on. Väittäisin, että moni käyttäjistä tekee suuntaa-antavia johtopäätöksiä nykyisen tilanteen valossa.

Niistä plugareista joita itse käytän, 64-bittiseen maailmaan ovat siirtyneet ainoastaan Native Instruments, Spectrasonics, Izotope (Stutter Edit ja Nectar sekä RX2), Modartt (jonka PianoTeq-plugari on pelastanut useamman biisin), Logicin omat sisäiset plugarit, Ploque, Access, Celemony sekä Prosoniq. Minä vain ajan takaa sitä, että tuskinpa Spectrasonics tai Prosoniq on lähelläkään samaa kokoluokkaa kuin esim. NI, joten miten hemmetissä voi olla mahdollista, että kaksi kovin erilaista ja erikokoista lafkaa ovat siirtyneet suunnilleen samaan tahtiin uuteen teknologiaan – ja ziljaardeja myynyt Synthogy ei ole? Tai Arturia. Kyseessä ei ole siis resurssien määrä vaan se, miten resursseja ohjataan. Projektipäälliköiden päitä pitäisi putoilla. Jos oltaisi it- tai viestinteollisuudessa, tyypit olisivat olleet Siwan kassalla jo aikapäiviä sitten. Tai tod.näk. eivät edes siellä, vaan pullovarastossa tyhjentämässä automaatin palautushihnaa.

(Minä NIIN haluan niitä joukkokanteita yykaakoony. Haluan nössöt edesvastuuseen lorvailusta.)

PaceAP, joka siis iLok-suojausta valmistaa, on ilmoittanut Windows 7-yhteensopivuudesta. Väittäisin kuitenkin, että musapuolella valtaosa koneista on Macintosh-kantaa, joten wintoosien valinta ykkösprioriteetiksi taitaa enemmänkin kertoa siitä, että Pace on ollut enemmän huolissaan kräkkerien suojaustenkierrosta ja valmistajien kärsivällisyydestä kuin uskollisesta käyttäjäkunnastaan. Hävetköön, mokomat. Siis Pace. Valitettavasti moni iLok-pohjainen 64-bittinen plugaripäivitys viivästyy juuri Pacen takia, minulle on kerrottu.

Hitto, mitä porukkaa. Ja me muusikot, me vain otamme kaiken vastaan, koska emme juuri muuta voi – “koska näin nää jutut vain menee”. Valitettavasti siirtymäkauden kamat tuottavat siirtymäkauden soundtrackin. Viime aikoina tuotettu listapoppis on paskinta biisimateriaalia sitten vuoden 2000-2001, jolloin viimeksi oli muuten ns. softan ja hardiksen kannalta tylsä vuosi – Lady Gaga on poikkeus, huomautan. Mahtaako asioilla kuitenkin olla jonkinlainen korrelaatiopiste pintaa syvemmällä? Jospa se menikin niin, että gurutuottaja päätti, että “joo tää on nyt niin perkeleen valmis”, koska läppärin muisti täyttyi juuri sillä hetkellä? Jos näin ei ole, siltä se ainakin kuulostaa. Läppärillä tehdyltä. 32-bittisellä käyttiksellä.