Köyliön Lallintalolla, ehkä helmikuussa noin vuonna 1993: “Missä on mun Oberheim?” huutelen hieman kummastuneena silmäteräni perään. “Eiks se o ulkona tai jotain?”. Ei ei ei… Tämäkin vielä. Muutenkin on ollut hermoissa pitelemistä laitteiston takia: Milloin Atari STFM 1040 temppuilee, milloin näyttönä ollut matka-tv tusahtelee, milloin Notator ei boottaa tai extramidiulostuloista huolehtiva Unitor pätkii – milloin sitä, milloin tätä, virittämistä, kolvaamista, säätämistä, säätämistä…

Rundista on vasta neljä keikkaa takana ja olen jo nyt tuntenut olevani enemmän korjausmies kuin muusikko. Ja nyt vielä katastrofin poikanen: Oberheim Xpander ulkosalla kaatosateessa. Ensin viikon ajan paukkupakkasia, siinä kolmattakymmentä astetta, ja joka yö Xpander yöpyi bussin peräosassa. Sitten rynkytystä tien päällä – kiitos skandinaavisilla antiikkijousilla varustetun bussimme – sitten lyhyt lämmitys, piuhat kiinni ja soundcheckiin, tunteja sähköt päällä, keikka. laitteet kasaan ja taas kylmään bussiin. Em. seikat eivät tiedä hyvää käyttöiän kannalta, toisin sanoen.

Laitteella oli takanaan jo nelisensataa keikkaa (ilman vakuutusta) ja nyt seurasi siis vielä kylpykin. Onni onnettomuudessa sentään oli, että laitteella oli kestävä case, oikein mittojen mukaan teetetty ja pehmustettu. Kurkistin ulos ja siellähän se Xpander kyyhötti ulkona: vettä solkenaan valuvan rännin alla! Perkeleellisen sadattelun siivittämänä toin laitteen turvaan sisätiloihin ja kuivasin kantolaatikon. Avasin kannen varovasti ja varauduin jo pahimpaan mahdolliseen näkyyn – akvaario-olosuhteisiin. Flight case näytti kuitenkin olleen sisustaltaan täysin kuiva, havaitsin vain pientä kondensaatiokosteutta ja ummehtunutta kellarinhajua.

Annoin laitteen olla hetken aikaa sisäilmassa ennen sähköjohdon kytkemistä. Palasin vehkeen ääreen vartin päästä ja kytkin sähköjohdon töpseliin. Laitteesta kuului vaimea “tups”. Sulake, perkele… Xpanderin päällä oli laitteen leveydeltä jäähdytysreikiä, joiden alla ei ollut minkäänlaista pöly- tai muuta suojaa. Semmoisia reilu sentti kertaa kolme milliä rakoja koko masiinan takareuna täynnä. Laitteen oikean reunan kolosista nousi vaaleankarvasta haikua ja keikkaan oli aikaa noin puolitoista tuntia. “Voi ny perkele.”

No helvetti, ei kun ruuvimeisseli käteen, ruuvit irti ja etukansi ylös saranoidensa varaan kuin konepelti konsanaan. Näky oli kerrassaan hirvittävä: muuntajaa ympäröi tummahko noen kaltainen pöly tai jokin muu koostumukseltaan vastaava töhnä. Laitteen pohjalla oli joskus ollut pölyä (to-del-la paljon, semmoisen pikkuisen villakoirakennelin verran), mutta nyt nesteen kondensoiduttua laitteen sisuksiin pölyn, tervan, nikotiinin ja herra ties minkä muun kombinaatio olikin muuttunut mudaksi. Tummanpuhuvaa velliä siellä täällä, vähän kuin The Killer Slime From Outer Space -tyyppistä hometta.

Siltä istumalta ryntäsin lavan “keittiöön”, pöllin kaiken tuorekelmun minkä löysin ja päällystin takahuoneen pöydän kelmulla (muka eristeeksi, pah) ja ryhdyin napsimaan yksitellen sisuskaluja ja kortteja irti. Lattakaapelit ja johtimet irti, merkkasin jokaisen teipillä ja numerolla ja kirjoitin jokaisen numeron ja kirjaimen ruutu paperille – jotta osaisin koota palapelin uudestaan. Lopuksi irroitin pohjimmaisen piirilevyn ja voi hyvänen aika: laitteen sisällä asusteli myös kuolleelta vaikuttava hillittömän kokoinen koppakuoriainen, varsinainen kääpiömuumio. Eipä ihme, että oskillaattorit tarvitsivat toisinaan kalibrointia ja tunetusta. Puhdistin piirilevyä de-ox-spraylla ja puhallusspraylla ja pikku hiljaa alkoi näyttää siltä, että kaiken kuonan keskeltä pilkistää sittenkin ihan oikean vihreä piirilevy. Suihkutin jokaiseen kontaktiin de-oxia ja puhalsin ilmaa perään niin että sormeni olivat jäätyä – pullo nimittäin kylmenee kohtalokkaasti kun ilman antaa virrata pitkään. Annoin korttien kuivua rauhassa pöydällä samalla kun föönasin Xpanderin koppaa kuivaksi.

Roudareilla oli naurussa pitelemistä – tapaus oli todennäköisesti ensimmäinen kerta vuosiin kun meikäläisellä oli kädessään jokin muu kuin jäätelötuutti tai haarukka tai, noh, tiedättehän. Olisin varmasti muussa tapauksessa jättänyt homman sikseen, mutta kiertueen virallinen töhnö- ja bassomasiina oli nyt sairastunut, eikä potentiaalista sijaista ollut ainakaan parinsadan kilometrin säteellä. Ja siksi urakoin kuin pieni sika, hiki hatussa, kieli keskellä suuta, hillittömän hihittelyn säestämänä.

Kokoamisen aika: ruuvit kiinni, virrat seinään ja “nips”, Perkele! Sehän toimi. Lievästi ylpeyttä uhkuen julistin laitteen korjatuksi vaikka kaksi ruuvia jäikin yli. Mutta, kuten aina niin usein: ylpeys käy kalliiksi! Niin tälläkin kertaa… Kantaessani aarrettani lavalle sotkeennuin matkalla jatkojohtoon. jonka toisessa pää – oli pahamaineinen Atari STFM. Tietokone lensi mukkelis makkelis pitkin lavaa ja jäi makaamaan sivustalle, “aika ikävän näköisesti”, kuten ihmisestä olisi sanottu onnettomuustilanteessa. “No ei ny perkele.”

Tässä vaiheessa yhtyeen kolme roudaria nauroivat naamat punertaen, joskin kohteliaan hiljaisella äänellä. Ilmeisesti kasvoillani lainehtinut pidätelty raivo esti volyymia nousemasta enempää kuin on tarvis. Hillitön hihittely alkoi hiipiä pikku hiljaa tajuntaani ja tarttua minuunkin pahemman kerran. Sitten pyrskähdin hervottomasti nauramaan täysin keuhkoin, päätäni pyöritellen. Pyörä oli juuri pyörähtänyt täyden kierroksen.

Sali oli jo täynnä ihmisiä ja keikkaan oli aikaa puoli tuntia. Siihen aikaan Lallintalolla oli tapana heitellä esineitä (nolla-kolmonen kaljapullo lienee pienimmästä päästä), mikäli esiintyjään ollaan tyytymättömiä. Ja koska tietotekniikka mallia STFM näytteli siihen aikaan kohtuullisen tärkeää osaa keikan onnistumisessa, ryhmälynkkaaminen olisi varma ohjelmanumero, jos Atari-ressukka ei toimisi. Ja eikun seuraavaa potilasta vaan 
pöydälle, meisseli käteen ja ruuvaamaan: levyasema oli irronnut pitimistään ja pitimet olivat murtuneet, ts. ei korjattavissa, ei toivoakaan.

No, rutinasta ja muista häiriöistä huolimatta laite onneksi toimi ja ronski palanen sinitarraa piti levyaseman paikallaan – useimmiten. Disketinvaihdon kanssa sai sittemmin olla varuillaan tai Atari imaisi sisäänsä koko levyn asemoineen päivineen. Kyseinen STFM palveli meitä uskollisesti vielä satakunta keikkaa, kunnes lopen uupuneena se saatettiin juhlavasti lepoon. Uusi korvaava laite oli uljas ja mahtava Atari Stacy, oikein 40-megaisella kova levyllä ja melkein hyvällä näytöllä. Sekin toimi mahtavasti hyvän aikaa, kunnes Neljän Ruusun roudari tiputti sen kahdesta metristä betonille. Mutta se puolestaan on tyystin oma katastrofinsa se. Kostoksi tapahtuneesta tosin söimme ja joimme em. yhtyeen takahuoneen tyhjäksi – mutta ei siitäkään tämän enempää. 😀