Onko olemassa mitään matemaattista kaavaa aikataulujen muuttumiselle ja sille, että yksi deadlinemuutos vetää puoleensa tukun muita, itsestä riippumattomista syistä? Liittyykö tämä taas siihen hemmetin new age -säieteoriaan? Tuossa noin kuukausi sitten oli elämäni pahimpia tilanteita – noin niinkus aikataulullisesti siis – ja selvitin suman aikataulujen puolesta rimaa hipoen, joskin jälkeenpäin tarkasteltuna taiteellisen aspektin kannalta sangen kelvollisesti. Alun alkujaan kaikkeen piti olla yhteensä kokonainen kuukausi aikaa. To-do -listalla olivat kymmenen biisin kosketinarrit yhtäälle, toisaalle levymiksaus, iso ääniduuni erääseen nimeltämainitsemattomaan firmaan – plus ne perinteiset sound design -hommat ns. kestoasiakkaalleni. Näistä yhden deadlinea myöhästytettiin kahdella viikolla, joten sain failit käsiini aivan liian myöhään ja stressikäyrä pompsahti perinteisiin cabin fever -lukemiin. Kuin sattuman niskalaukauksesta kimmokkeen saaneena nuo kestoasiakkaani äänisuunnitteluhommat aikaistuivat kahdella viikolla, johtuen eräistä kansainvälisistä juhla- ja vapaapäivistä sikäläisissä toimistoissa. Lopputulos: neljän projektin deadlinet samalla päivämäärällä, kahdessa uhkasakko – eli myöhästyspäivä maksaa loppusummasta 7% tai 5%, tapauksesta riippuen. Uhkasakko tietysti pysyi ennallaan huolimatta siitä, että sain ne pärkkeleen it-failit myöhässä vaikken itse vaikuttanutkaan koko myöhästymiseen… 20 päivän mittaisesta työputkesta lähti heti 10 päivää pois. Helvetti irti. (insert your favorite ydinräjähdyskaitafilmi here)

Kun katastrofin kokoluokka muuttui naapurin ärripurrisonnista brachiosauruksen vesikauhuiseksi isoveljeksi, päätin ottaa pikku tauon ja raahustin painavin askelin Kaffecentraleniin, Sentteriin siis, ja tilasin tuplaespresson. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan piti kaivaa kalenteri esille ja piirtää viivoja päivien kohdalle, suunnitella elämää tunti tunnilta eteenpäin, ja keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen. Äh.

Päätin rytmittää duunit niin, että lomitin isompien joukkoon koko joukon pikku perusäänisuunnitteluhommia. Pidän niistä kovin, sillä niiden parissa voi leikkiä ja riehaantua lapsen lailla. Iso mies tarttee meinaan isot leikit; ääninörttäys on meikäläisen prätkätalli, toisin sanoen. Lisäksi päätin, etten tekisi kahta saman projektin palaa peräkkäin. Merkitsin myös lounas- ja kahvitauot itselleni sekä työpäivän viimeisen tunnin, jonka jälkeen hiiri irtoaa kädestä vaikka olis kuinka kesken. Oli torstai, maanantaina se alkaisi. Jo pari vuotta sitten päätin, että perjantaisin duunipäivä loppuu klo 16 ja viikonloppuisin ainoa luova panokseni on ruoanlaitto. Kun Sentterin tuplapresso potkaisi, hyppelehdin takaisin pajalle ja ryhdyin valmistautumaan seuraaviin kahteen viikkoon. Tein projektikansiot jokaiselle hommalle, ja koska Logicin sisäiset kansiohyppelyt ovat toisinaan ennalta-arvaamattomia, tein varmuuden vuoksi muutamankin aliaksen viittaamaan mahdollisesti sopiviin kirjastoihin tai soundifaileihin (suosittelen tätä, muuten). Plus pari pikkuhommaa, semmoista “tsekataan traktori ennen kyntöä”-tyyppistä varmistelua. Että on sitten hyvä istua jakkaralle ja vääntää menemään.

Väittäisin, että olen ollut itseni pahin kriitikko jo vuosikymmeniä. En ole koskaan haukkunut yhtäkään turvenuijaa niin pahasti kuin itseni. Tunnen kolttoseni ja metkuni, ja väitän tietäväni mihin osa-alueisiin minun pitää ehdottomasti paneutua työjälkeni parantamiseksi. Yksi niistä huonoista piirteistä on hemmetinmoinen hohhailu, se perskuleen ääninörtti änkee usein niskan päälle ja aiheuttaa ns. ELM-säätöä (vrt. “Ei Lisää Myyntiä”). Inhoan “ny se on ihan tarpeeks hyvä tähä rojektiin”-kommenttia, mutta jossakin vaiheessa jokin työstetty asia vain on tarpeeksi hyvä ja kaikki ylimääräinen ponnistelu ja höylääminen asioiden eteen ei tuota sen enempää hyvää. Pienessä kiireessä – korostan: pienessä – tulee paneuduttua vain tärkeimpään ja turha unohtuu. Aistitkin ovat jotenkin enemmän alerttina, ja luovan työn kannalta se olennainen uppoutuminen onnistuu helpommin. Joku sarijarasvuo varmaankin käyttäisi tässä ilmaisua “flow” “uppoutumisen” sijaan, koska se kuulostaa hienommalta ja näyttää kalvolla paremmalta ja Saavuta Sisäinen Flow -kurssi on helpompi myydä. (Piti päästä puukottamaan, sori.)

Uppoutumista edesauttoi päätös pysytellä loitolla puhelimesta ja meileistä, ja ainoat, joiden annoin katkoa päiviäni, olivat paikoilleen merkityt tauot, joista pidin kiinni, vaikka kuinka olisi ollut lauluautomaatio kesken. Toinen uppoutumista nopeuttava tekijä on tiukka projektikarsina. Lätti, rehellisesti sanottuna. Vuonna nolla tuli nimittäin väännettyä kaikki irti parista koneesta, nykyään tuskin kukaan tuntee laitteitaan tai plugareitaan läpikotaisin. Siksikin tiukkaan rajatut projektit ovat vain hyväksi: joutuu käyttämään väkisin ainoaa henkistä pääomaansa, mielikuvitustaan, eikä säätäjä pääse tyystin kuutamolle hohhailemaan.

Kävi lopulta niin, että puolet projekteista valmistuivat päivän etuajassa, yksi sovittuna deadlinepäivänä – ja yhden loppukommentteja odottelen vieläkin. Nämä it-projektit ovat toisinaan “joustavia” “lukkoonlyötyine” päivämäärineen. Kommenttien ja/tai muutosehdotusten myöhästys saattaa tietysti johtua osaltaan siitä, että “projektin omistaja” vaihtui “sisäisen uudelleenorganisoinnin” tuloksena ja asiasta ilmoitettiin “sidosryhmille” vasta deadlinen jälkeisenä viikkona. Laskunkin maksoivat mukisematta ja kuulin vastikään valmista matskua joukkotiedotusvälineitse, tunnistaen oman kädenjälkeni. Ilmeisesti firmassa on luova uppoutuminen menossa ihan kirjaimellisestikin, ei vain pörssikäyrien suhteen. Kaipa sielläkin huomattiin ELM-kertoimien kasvaneen käyrien sojotellessa kohti kellaria. Rajoitukset, muistakaa rajoitukset! Uppoutumisiin!