Urheilua ja musiikkia (julk. Riffi 07/2004)

Satunnaisesti minuun ja ystäviini iskee hillitön halu kuntoilla ja aloittaa työpäivä vaikkapa kuntosalikäynnillä tms. Työn ohessa harrastetut lajit ovat vuosien varrella vaihdelleet joogasta laitesukellukseen, mutta kaikkia valitettavasti leimaa sitkeä taipumus aiheuttaa joko itselle tai muille kummallisia tilanteita. Toisinaan vaikuttaa siltä, että seinä kaatuisi vaikka harrastaisin vain transendenttista mietiskelyä. Ehkäpä juuri siksi sain vastikään puolitutulta kaverilta hienon t-paidan, jonka rintamuksessa luki “Wanna take a risk? Shake my hand”. Eivätpä tiedä iiroseppäset mitään muusikoiden tosielämän extremeharrastuksista.

Pari-kolme vuotta sitten olin innostunut pyöräilystä ja huristelin kämäisellä mankelillani pitkin poikin syksyistä Helsinkiä liikenneturvallisuudesta sen kummemmin välittämättä. Olin polkemassa pajalleni jyrkähköä ylämäkeä ja kuuntelin, kuinka muumioituneet ketjut rutisivat polkaisujeni alla. Sitten seuraa kuvitteellinen Monty Python -tyyppinen osa: taivaasta laskeutui valtava etusormi osoittaen minua ja varsinainen jumalanääni jyrisi “ooo, se on Alangon akan poeka… Ketjut kaput, yy-kaa-koo-ny!” Naps. Ketjut poikki. Ja vehkeet pyörän tangolIe, ähkäisy tulenpolttavasta nivuskivusta, silmät nurinpäin päähän syvälle ohtalumpioon ja kas: valua lurpsahdin takaperin jyrkkää alamäkeä syvälle mutaiseen ojaan. Ja selälleen. Ruts. Ja älli pois.

Kun tikit saatiin pois ja oli varmistunut, ettei minulla ollut verenmyrkytystä tai ojassa lilluneesta likavedestä tarttuneita loisia, ameeboita tai muita basisteja (anteeksi), päätimme tutun porukan kanssa vaihtaa “turvallisempaan” lajiin. Siirryimme kuntosalille. Noin kuukauden päästä oli taas tiedossa sessio ja kaverini aloitti aamunsa studiossa vatsavedoilla (kun oli muka niin kiire. ettei salille ehtisi), nilkat lämpöpatterin alle ja nyks, nyks… ruts. Ruts? Lämpöpatterin vm. 1904 olevat kiinnikkeet murtuivat ja patteri repsahti kaverin syliin, lämmitysveden virratessa pulputen studioni lattialle ja kastellen perinpohjaisesti kaksi kitaraa. Kaveri istui ahterillaan vedessä ja minä mietin mitä pitäisi tehdä. Katkaista sähkö? Soittaa palokunta? Soittaa isännöitsijälIe? Siirtää sessio? Vastoin kaikkia parametreja soitin kuitenkin ensiksi K***Pizzaan ja tilasin Pollo Americanan valkosipulilla, perhekoossa – ja vasta sitten hommasin huoltomiehen paikalle – mikä lienee, primitiivinen shokkireaktio? Kävikin sitten myöhemmin ilmi tarkemmissa tutkimuksissa, että tilan minulle vuokrannut hyypiö oli jemmannut parketin alle viemärin, joka syyssateiden aikaan toimi väärään suuntaan ja oli jo ehtinyt aiheuttaa sievän pikku sienikasvuston parketin ja betonin väliin. Ja niinhän siinä kävi, että pajani muutti paikkaa neljännen kerran kahden vuoden sisään enkä vieläkään pysty puhumaan kiroilematta silloisen vuokraisännän kanssa.

Sekin ainoa kerta kun on tullut kokeiltua sulkapalloa nelinpelinä päättyi melkoiseen joukkomukkaisuun. Oli taas päätetty ryhtyä parempaa elämää harrastamaan ja buukattu joukko aikoja eräältä pääkaupunkiseudun sisäkentältä, oikein kahdesti viikossa. Tutun bändin basisti ja rumpali sekä eräs kööriheppu – itseni lisäksi siis – olivat kovin innoissaan harrastuksesta ja koko porukka oli onnistunut hankkimaan kelpo välineet kohtuualennuksin. Valitettavaa kyllä citius, altius, fortius toteutui kohdallamme siten, että jo ensimmäisessä palautuspallossa vastaparimme törmäsivät toisiinsa sillä seurauksella, että molempien silmäkulmat valuivat verta kuin teurastaja tuvan tuolilla ja rumpaliressukka etsi hampaanpuolikastaan sekä kadonnutta piilolinssiään. Päätimme köörihemmon (M.G.) kanssa siirtyä kaksinpeliin. Peli sujui mainiosti noin vartin, kannustajien valuessa verta taustalla, kunnes päädyimme verkolle tavoittelemaan samaa lyhyttä palloa. MG kompastui ja notkahti minuun päin juuri kun olen lyömässä palloa olan takaa, apinan raivolla, ilmaan hypäten. Lyönti upposi loistavasti – MG:n silmään. Minä puolestani laskeuduin täydellisen murhalyöntini jälkeen kohti verkkoa, jonka äärellä MG oli jo vetäytymässä kippuraan silmäänsä pidellen, vielä mailaansa puristaen. Ja eikun nenä edellä hiiIikuituiseen mailaan. Ja (prkl sentään) ruts. Ruts? RUTS? Samana iltana sulkapaIlo julistettiin vaarallisen murhanhimoiseksi lajiksi ja vähintään Al-Qaidan juoneksi ihmiskunnan hyväntahtoisuutta vastaan.

Eräs lapinrundi on jäänyt mieleeni myös oheistoimintansa puolesta. Oli ollut pitkään pakkasta ja oli tupruttanut puuterilunta. Sitten lämpötila oli kohonnut ja suojakeli kostutti lumen pintakerroksen. Lopuksi, auringon laskettua, yltyvä pakkanen kovetti pinnan ja punoi sangen hurmeisen juonen pääni menoksi. Olimme kai bändin kanssa ainoita laskettelurinteeseen uskaltautuneita sinä iltana. pakkanen ja pureva tuuli olisivat varmasti karkoittaneet normaalioloissa meidätkin – mutta kun tänne asti on tultu ja niin edelleen, tiedättehän? Lähdin moottorikelkan jälkeä pitkin alas ja päätin laskea hetken aikaa suoraan. Vauhti kuitenkin nousi liiaksi ja yritin jarruttaa, kääntyillä ja pysähtyä. Mäki ja vuoren muinaisjumalat olivat kuitenkin ihan toista mieltä: sukset haukkasivat puuterin ja pintajään sekoitusta ja fysiikan lait – erityisesti laki massan hitaudesta – philmarlowemaisesti mässäyttivät päin kasvojani haasteen. “Tiesin. että hävisin sen haasteen jo sitä vastaanottaessani, mutta päätin tuimasti katsoa korttini katkeraan loppuun asti.” Todellisuudessa tapahtumat etenivät sitä vauhtia, että b-Ieffan käsikirjoitukselle ei ollut pienintäkään sijaa: Alangon akan poeka turvalleen, toinen suksi tuhannen kuuseen, toinen mäkeä alas, sauvoista spagettia, mukkelismakkelisrullaatirullaa ja selälleen rinteeseen. Muu porukka kompuroi hieman ylempänä. Polveni oli niin kipeä, että ei puhettakaan kävelemisestä, saati laskemisesta. Jäin siis rinteeseen moottorikelkkakyytiä odottamaan. Ja siinä istuin hampaat kalisten, nenä sinisenä kaiken kaikkiaan yli puoli tuntia ennen kuin muu sakki oli päässyt omien miljoonamukkaustensa jälkeen hissitolpalle jäisen hangen verille naarmuttamana – ja muistanut kertoa pikku haaveristani.
Illan saldo: polvi pahasti venähtänyt, vilustuminen, kivulias keikka (kaikin puolin) ja huvittunut yleisö. “Kumma meikki teidän bändillä”, kuului kommentti yleisöstä, tarkoittaen eturivin poikien naarmuuntuneita kasvoja. “Joo. Me ollaan gootteja”, vastasi solisti. ‘Ai, no sitte.”

Seuraavalla viikolla jouduin lääkäriin vielä toistamiseen: eturauhanen oli (perkele) ärtynyt kylmässä hangessa istumisesta. En erityisesti pidä tarinoiden opetuksista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen – erästä mäkikotkaa mukaillen: Urheilu on kaikin puolin sporttinen harrastus.

Advertisements