Kertakäyttökulttuuria ja kestävää kehitystä

Olin semmoinen hontelo ja laihansorttinen pikkupoika, kun tulin avanneeksi radion väärään aikaan, joskus about 1979 tai jotain. Uskon itse vuoden olleen 1979 tai 1980, sillä asuimme vielä vanhempieni kanssa Lahdessa, Liipolassa. Kylän viilein mies, Tapani Ripatti, kertoili suu vaahdossa radiossa eräästä saksalaisesta Kraftwerkista ja heidän studiostaan, muka itse paikan päältä raportoiden, tyyliin “valtavat kylmässä valossa kylpevät kaiuttimet ovat rungoltaan harmaata graniittia” jne. En oikein tajunnut mistä oli kyse, mutta kuuntelin kuitenkin korva vaahdossa toosaa ja yritin keskittyä omiin touhuihini, ns. “tärkeämpiin juttuihin”. Ja sitten se iski kuin miljoona volttia, The Robots nimittäin. Uiii-uiii-uiii-uiii-hmmmmmm-prr-murrr-pipipip. Pälli sekosi täysin ja aina kasettipesässä äänitysvalmiudessa oleva kasetti sai uuden raidan. Jokunen viikko myöhemmin retuutin isäni kirjastoon ja pyysin vouhotuksestani huvittunutta partasuuta kaivelemaan hyllyistä kaikkea asiaan liittyvää, poikansa rauhoittamiseksi. Hakusanana “syntetisaattori, syntesoija” – ja löytyihän sitä, mm. Osmo Lindemanin oivallinen “Elektroninen Musiikki”-opus. Opin sillä reissulla myös pari sittemmin hyödyllistä ulkomaankielistä sanaa. Sintetizzatore. Synthesizer. Synthétiseur. Ja tarttuipa mukaani LP-levy, jonka kannessa maapallon liha repeää pois, paljastaen pääkallon sisältään. Opin levyn kannesta myös, että “Oxygen” tarkoittaa happea.

Isän juuttikankainen kauppakassi oli revetä liitoksistaan kaikkien kirjasto-opusten painosta, ja Suomalaisesta Kirjakaupasta noukittiin mukaan myös Englannin Kielen Sanakirja. Niitä kirjoja kahlasin läpi nuoruuteni, opiskelin ulkoa asioita – tai siis en opiskellut. Pikemminkin imin dataa sisuksiin nopeammin pikkupojan innolla kuin mikään ElisaSoneran DNAturvokki-Laajakaista ikinä olisi voinut tarjota. Alle yläasteikäisenä tiesin jo CV/Gate-ohjauksesta, oskillaattorien kalibroinnista ja synkronoinnista, kehä- tai rengasmodulaattoreista sekä erityyppisistä suotimista, verhokäyristä jne., taisinpa pitää maailman paskimman esitelmänkin asiasta, sillä ketäpä moiset asiat olisivat kiinnostaneet? Uskonnon numerokin oli kääntäen verrannollinen innostukseni määrään. Lopulta, pitkään jatkuneen ruohonleikkaamisen ja tiskaamisen jälkeen isäni kiikutti kotiin vuonna 1982 puolalaiselta ravintolamuusikolta ostetun pintavaurioituneen Yamaha CS-15:n. Kaveri oli myynyt sen lievässä rahapulassa, hankkiakseen suomalaiselle morsmaikulleen sormuksen. Kauppa hyödytti molempia: puolalainen asuu edelleen saman naisen kanssa Lahdessa, CS-15 on edelleen kotona hyllyssä, isäni entisöimänä ja on kuin uusi. Ei naarmuakaan, enää. Vähän sen jälkeen, siivottuani teollisuusvarastoa kahdentoista ikäisenä, sain hankittua Roland Juno-6:n. Vaihdossa meni tuhannen joutava Yamahan sähköurku, mutta väliraha oli hankittu aivan itse, omilla känsillä. Ja eikun erääseen lahtelaiseen autotalliin kerran viikossa nimeään vaihtavan bändin kanssa reuhuamaan. Siitä se lähti. Terveisiä vaan Akolle ja Pasille. Kiitos, kaverit, hienoista muistoista.

Nyt studiohyllyäni koristavat mm. Spectrasonics Atmosphere ja USB Plugsound Volume 2. Ja arvatkaapa vain saanko niitä toimimaan uudessa Intel-Macintoshissani? No perkele en. Jostain kumman syystä kummastakaan ei ole olemassa järjen rajoissa toimivaa Intel-versiota (tai edes Universal Binarya), eikä Spectrasonicsin Intel-wrapper erityisesti auta asiaa jatkuvilla kaatumisillaan. Eihän tuossa paljoa ole hukkaan mennyt – paitsi että niitä Plugsound-kirjastoja on jostain syystä 6 ja Spectrasonicsin Trilogy sen Atmosfäärin lisäksi. Niinpä niitä täysin turhia pari vuotta vanhoja kirjastoja on hyllyssäni nyt kahdeksan. Tai yhdeksän, tavallaan, mutta onneksi on Stylus RMX, joka korvaa alkuperäisen Styluksen. Rahaa on kulunut, semmoiset about satanen per Plugsound ja mitähän nuo Spectrasonicsit nyt olivatkaan? Puolitoista, pari sataa per loota? Ei ei ei ei… Apua. Hirvittävä määrä rahaa täysin hevon tuhnuun.

Elämme kertakäyttökulttuurissa, jossa työn arvo määritellään kulloisenkin hetken mukaan. Ihminen on jo jättänyt taakseen kyvyn tuntea ylpeyttä tehdystä työstä, on vain tämä hetki eikä tulevaisuutta enää ole. Kaikesta tulee lopulta vain arvottomia pahvilaatikoita arkistohyllyille – ja me muutamat yritämme tehdä musiikkia aina vain paremmilla laitteilla ja softilla, vain, jotta ne muutamat ostaisivat levyn ja dekoodaisivat sen tuhannen paskoiksi mp3-faileiksi. Saman tien voisi vetää hienon Macintoshinsa lihoiksi, ostaa taas Fostex X-15 -neliraiturin ja ryypätä erotuksen ja jos sattuisi vahingossa selviämään hengissä, voisi taas tehdä musaa – tai ainakin jonkun (hjuumorivaroitus alkaa) Suomi Replay 9:n täynnä Mamban Ensteks Toivottumampia Kesä Ja Joulu Biisi Helmejä tuhannen pilkkeiksi raadeltuina (hjuumorivaroitus päättyy). Huh, jopas puistatti. Nippa nappa osuin edes hiireen.

Eikös nyt voitaisi vaan sopia kiltisti, että jos kerran pannaan plugaripohjainen “instrumentti” tai “kirjasto” ulos, samalla myös luvattaisi, että se toimisi myös parin vuoden kuluttua kun siirrytään taas seuraavan sukupolven käyttöjärjestelmiin, Päärynä OS Lumisivettikissaan tai Nanosoftan Ikkunapuite MegaSuperHyperTransAvaruus-kotiversio-laajennuspalikka kuutoseen? Tai jos nyt käy niin, että tekee mieli heivata se tuhansia myynyt kirjasto yli laidan ja lopettaa sen tukeminen, suojausmekanismin voisi avata tai avatuttaa, ja tarjota ihmisille sama jööti avoimessa muodossa, vaikkapa Kontakt- tai EXS24- tai Halion-muodossa? Tai edes pelkkinä sampleina, kyllähän sitä jokainen pystyy keymapit itse nysväämään. Ai ei käy? Pannaan käymään. Tämä nimittäin ei vetele, että hukataan valtavat määrät rahaa johonkin, joka lakkaa käytännössä olemasta jokusen vuoden päästä ja joku toinen on sillä välin vedellyt hillot välistä ja tutut työkalut pitää vain kylmästi hylätä TAAS KERRAN ja ostaa silmä kiiltäen setti uusia, vaikka vanhat ovat vielä ehjiä. Ymmärrän kyllä ns. intohimo- ja periaatepiraatteja taas vähän paremmin (mutta vain vähän): miksi maksaa jostakin, koska tuki (ja hyvällä säkällä koko myös hemmetin tuote) kuitenkin lakkaa olemasta? Suoraan sanottuna homma on nyt asiakkaan pissittämistä – ja asiakkaat äänestävät lompakoillaan. Hyvä tuote kestää ja toimii vuodesta toiseen, (kone-)sukupolvesta seuraavaan. Logic, Live, Performer, Cubase. Ja onpa joku haksahtanut vuosien ajan ProToolsiinkin. Access Viruskin on osoittautunut hyväksi ja kestäväksi tuotteeksi ja erityisesti sen uusin inkarnaatio on papukaijamerkin arvoinen.

Josta tulikin mieleeni, että se sama Yamaha CS-15 edelleen toimii ja rokkaa, valmistusvuosi oli piirilevyllä muistaakseni “Nov 1979”. Laitteita ei tietääkseni tehty enää vuoden 1980 jälkeen, mutta vekotin itse toimii moitteitta, ilman hapettumia. Liekö nykyisiä softasamplereita tai plugareita enää vuonna 2037, mahtavatko edes asennus-cd:t toimia? Lyödäänkö vetoa parista Spectrasonics-antiikkipaketista? Jos häviän vedon, pannaan parit Plugsoundit vielä mukaan, niinku kaupan päälle tiäksä?

Advertisements