Tunnelma sähköistyy, osa I

“Sano sitte ku ossuu.” Lause, joka autoa pakitettaessa on harmiton, mutta sähkömiehen suusta kuultuna panee miettimään paria pientä hommaa. Kuten esimerkiksi semmoista pikkuasiaa kuin elämää itseään. Hetkeä ja paukausta myöhemmin sähkömiehen ruuvimeisseli oli edelleen samassa reiässä vanhanaikaisen metallisen sähkökaapin takapuolella, mutta heppu itse oli kolmen metrin päässä selällään pimeässä hallissa. Liekö nähnyt unta, mutta miekkosen suusta kantautuneesta valituksesta tuli mieleen Vesa-Matti Loirin vertahyytävä roolisuoritus “Pojat”-elokuvan ratapihakohtauksesta. “Äiteeee!” Hetken ääööääöötä ja äippää mölistyään kaveri virkosi, tokenimme säikähdyksestä molemmat ja sähkäri sytytti vyöllä roikkuneen taskulamppunsa. “Lähti hampaasta paekka”, tuumasi kaveri kielellä poskihammastaan nutlaten. Vähän myöhemmin heveli mutisi toisen lauseen: “Katoppa ku kenkä savvuu.” En edes yrittänyt saada suutani auki, sillä olisi ollut vähän noloa itkeä ääneen.

Savukin oli onneksi vain vesihöyryä, sillä äijä oli seissyt pienessä lammikossa sokkona sähkötaulun selustaa rassatessaan. Eli ei mitään hätää.

Muinaisen pajan viereisessä varastorakennuksessa oli nimittäin käynyt pikku hässäkkä ja orava oli ahtanut itsensä varsinaiseen sähkötuoliin – tai siis sähkökaappiin – ja tusauttanut itsensä bbq-kuntoon, fully roasted, no glace. Hännästä pystyi jotenkuten sanomaan, että kyseessä mitä ilmeisimmin oli Taku, pihapiirin mainio puolikesy orava, joka toisinaan roikuskeli parkkipaikan männyssä kuin leukoja vedellen ja natusteli toisinaan tupakinnatsoja kuin huvikseen. Kun sen korventunutta kalmoa katsoi äkkiseltään, näytti aivan siltä kuin Davy Crockett olisi vääntänyt tortut kuuluisaan turkislakkiinsa ja paiskannut sen ensin mankeliin, sitten leivänpaahtimeen, ja lopulta tyhjentänyt Winchesterinsä tekeleeseensä. Vähän hiiltynyt, makeaan sekoittuva riistan tuoksu tunki sieraimiin. Paahdettu Taku-orava istui tiukassa, kuolinpaikassaan.

Lopulta – sulakkeiden tuhouduttua – orava irtosi ja mietin pitkälle yöhön asti kaikkea elämäni varrella tapahtunutta. Sähkömieheltä tuli tekstiviesti: “Tuppaa käet tärräämään. akka otti tilanteesta vaarin ja pyytää hieromaan. kannattaako?” En pystynyt vastustamaan kiusausta vaan laitoin “Sohi meisselillä ja pyyä sanomaan sitte ku ossuu. Älä seiso lätäkössä. Huomiseen.”

Ilmeisesti sähkäri ei sillä kertaa sohinut ohi, sillä seuraavana aamuna kaveri oli yhtä hymyä, nortintynkä huulessaan, tukka huonosti nukutun yön jäljiltä. Onnellinen mies ja aamuaurinko lupaa yleensä hyvää. Eikä pieni miehestä irtaantunut kaljanhaju haitannut tunnelmaa.

Paitsi että.

Meikäläisen hymy sen sijaan hyytyi heti seuraavan puolen tunnin kuluessa kaverin ryhdyttyä rassaamaan ongelmallista sähkötaulua – sähköjen ollessa päällä. Yritin ottaa asiaa puheeksi, mutta kaverille tuli puhelu kesken lauseeni. Ilmeisesti kyse oli tulevasta viikonlopusta, sen verran venkuloivan yksityiskohtaiseen sävyyn keskustelua käytiin. Ilmeisesti läsnäoloni unohtui, sillä jutustelun sävy muuttui pian sellaiseksi, että kotkalainen satamajätkäkin olisi referoinut kantakapakassaan sanankäänteitä “sangen lihallisiksi”. Huomioni kiinnitti aluksi äijän kaverilleen lausuma “Hetkonen kuule, tässähä piuhassa näkkyy selevästi hampaaj jälet, se om perkele syöny piuhat paljaaks…”, mutta en todellakaan arvannut kaverin alkavan korjata vikaa puhelunsa aikana. Äijä kaivoi perstaskustaan mustaa eristysnauhaa, ja saadakseen nauhan tiukasti piuhan ympärille, piti kyseistä kaapelia tietty taivuttaa – sillä seurauksella, että kaapelin johtimet osuivat vähän toisiinsa ja…

“On tämä kanssa yks helevetin työmaa saatana”, kiljui sähkömies persauksiltaan maasta. Ehdotin ihan helkkarinmoisen painavaan sävyyn sähkömiehelle päävirran katkaisemista, mutta kaveri halusi pitää omasta, “nopeammasta” tyylistään kiinni. Kuulemma jos käyttää eristepohjia ja maadoitettua ruuvimeisseliä, ei tunnu missään vaikka vähän hipaisee… Kai sitä pitää uskoa, kun oli ihan ammattimies asialla. Tinkimätön äijä, ei voi muuta sanoa.

Samalla tinkimättömällä asenteella valmistettiin myös pajan varaston uusi sähkökaappi, sähkömiehen vakuutuksesta saaduilla rahoilla. Suosittelisin siis kaveria ja työtapaansa varauksella, ellei moraalini estäisi.

Jos tästä episodista oli ylipäätään yhtään mitään hyötyä, oli sen oltava se tosiasia, että ymmärrän nyt paljon paremmin sotaveteraaneja, jotka säpsähtävät kuullessaan kovan paukauksen tai suhahduksen. Tajusin asian aivan itse sähkömiehen ähkäistessä, kaappia pidikkeisiin nostettaessa “Sanoha sitte ku ossuu”. Vain jatkaakseen “Ku näät siitä paremmin nääs.” Parantelin betoni-ihottumaa polvistani yllättävän pitkään.

Kun kaappi oli paikallaan, päätin onnellisena tarjota hepulle kahvit ja tuoreita mansikoita. Ulkona oli moitteeton kesäkeli, poutapilviä ja lämmin heinäkuu parhaimmillaan. Varaston ovi oli raollaan, ja juuri kun olin sulkemassa ovea, luikahti ovenraosta varastoon helkkarin pullea orava. Säikähdin tolkuttomasti, singahdin perään ja sytytin valot, yrittäen hakea katseellani kaikkialta ympäriinsä poukkoilevaa davycrockett-lakin näköistä otusta. Mitään ei tietenkään näkynyt.

Koska kaappi ja sähköt toimivat vielä seuraavanakin päivänä, päätin ostaa sittemmin todelliseksi osoittautuneelle Taku Kakkoselle pähkinöitä varaston nurkalle. Kakkonen ei koskaan oppinut vetämään leukoja, mutta sen sijaan se nautti pähkinöistä istuen lintulauta-hirsimökkinsä päällä tasapersettä, kuin äijä konsanaan. Päätin aikani ratoksi koristella punaisen pikku mökin myös koottavasta Sherman-tankista väsätyllä sangen aidonnäköisellä “sähkökaapilla”. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka sähkötyöt alkaisivat yllättäen kiinnostaa.

Advertisements