“Tällä olis sit vähän kiire.” Olin palaverissa eräässä kotimaisessa levy-yhtiössä nuorena poikana, yhdeksänkymmentäluvun alussa. Siihen(kin) aikaan oli tapana tehdä tähdestä kuin tähdestä laulaja keinolla millä hyvänsä, osasi tähtönen laulaa tahi ei. Minulle vakuutettiin tuottajan ja levy-yhtiön toimesta, että kyseessä oli “luonnonlahjakkuus, joka laulaa kuin Madonna”. Lauluraidat olivat jo kasassa ja tähti itse oli lennähtänyt toisaalle lomailemaan. Piti enää vain hoidella pientä pintaremonttia ja maalia pintaan, ehkä korkeintaan kevyttä syntikkasälää siellä täällä ja höpsistäpussiin.

Ja, kuten “näissä tapauksissa” aina käy, paskan marjat se mitään osannut laulaa. Tuottaja oli syöttänyt levy-yhtiölle täydellistä potaskaa, täydellä pokalla. Lauluraidatkin olivat hirvittävän kämmeltämisen tulosta: mikrofonina rikkinäinen Neumann, ei kompressointia, suoraan Adatille. Eikä niitä biisipohjiakaan ollut, sointulaput korkeintaan ja nekin vain jos säkä kävi. Ynnäilin äkkiä aikataulua ja budjettia ja käytettävissä olevia työtunteja ja minua alkoi hieman hirvittää. Lisäksi suuri osa duunista piti tehdä Ruotsissa tuottajaosapuolen toivomuksesta. Kuten myöhemmin kävi ilmi, kyseessä oli lehmänkauppadiili tuottajan ja studion välillä: tuottaja hoiti kaikki hommansa samassa pajassa ja maksatti levy-yhtiöillä myös omia privaattiduunejaan.

Koska rahaa oli jo liikuteltu sinne tänne ja staraakin oli jo laulatettu riittämiin – ja sopimukset allekirjoitettu – piti valmista tulla jo pikapuolin, masteroinnit ja promootiotkin oli sovittu. Eräs kotimainen viikkojulkaisukin oli sotkeutunut tavalla tai toisella levyprojektiin ja sen etenemisen seuraamiseen, yksinoikeudella tietenkin. Kuitenkin jotenkin mystisesti eräs iltapäivälehtikin oli saanut vihiä jutusta, “sisäpiirivuoto”, sanoivat toimituksessa kun levy-yhtiön edustaja tiedusteli asiaa. Olin muistaakseni paikalla kun tuottaja itse soitti lehteen …

Mutta, mitäs teet vuonna miekka ja kirves, kun lauluraidat ovat epätaimissa, epävireiset ja täysin amatöörimäisesti äänitettyjä – ja lisäksi tuottajan (joka oli halunnut välttämättä olla samassa laulukopissa staran kanssa) “opastava” ähkinä ja yninä ja huohotus vuotivat mikrofoniin. Ja Auto-Tune ja Vocalign keksittiin ja julkaistiin vasta vuosia em. projektin jälkeen, eikä minulla nöösipojalla ollut tietenkään rahaa ostaa siihen aikaan järkyttävän kallista työasemaa (Macintosh + audiorauta + SoundDesigner -softa), jolla olisi voinut edes leikellä ja taimata lauluraitoja. Mitäs nyt siis? Rahantarve oli huutava enkä voinut viheltää peliä poikki, pokka ei vaan pitänyt. Sisulla mennään, pärkkele också!

Oli kaksi tapaa: jos laulu olisi ollut rytmisesti edes sinne päin, olisi ollut mahdollista korjata “pikku” vireongelmat siirtämällä lauluraidat riittävällä muistilla varustettuun sampleriin (siihen aikaan Akai S 1000 oli state-of-the-art-masiina) ja kevyillä pitchbend-väännöksillä milloin nostaa virettä, milloin laskea sitä tarpeen mukaan. Totta, näyte uiskentelisi ennen pitkää pois taimista, mutta sopivanmittaisilla pienillä pätkillä ja hellävaraisillä bender-arvoilla lopputulos olisi suunnilleen plus-miinus-nolla. Teoriassa. Se toinen tapa olikin sitten varsinainen Via Dolorosa ja tietenkin juuri sitä piti käyttää, ei toivoakaan mistään muusta. Ensin kuuntelin lauluottoja (seitsemän per biisi), merkkasin tekstilapulle edes marginaalisesti käyttökelpoiset kohdat per otto ja järkytyin kerran minuutissa, vähintään. Sen jälkeen siirsin parhaat palat lauluraidoista sampleriini (SlOOO, 32 megaa muistia) ja editoin näytteiden alku- ja loppukohdat paikalleen. Sitten, samalla kun kuuntelin alkuperäistä pohjaa ja demolaulua, taimasin jokaisen pienen pikkuriikkisen samplepalasen kohdalleen: Triggasin näytteen midikeyboardilla suunnilleen sinne päin ja suoritin hienosäädön hiirellä tai käsin. Käytin siihen aikaan Ataria ja C-Lab Notatoria, joten työskentely oli lievästi sanottuna germaanisvaikutteista insinööri/laboratorioviilausta. (Mainittakoon tässä välissä, että tuottaja hyväksyi jokaisen valinnan. :-)) Ja jos jotakin pätkää piti venyttää tai kutistaa huonon perustaimin vuoksi, piti se tehdä Akain susihuonoilla algoritmeilla. Voi elläimen käsi, voi ihimisen jalaka!

Jos biisin tekstissä oli lause “don’t don’t leave me standing here alone, after all that we’ve been through”, koostui kyseinen lause neljästätoista palasesta – osa puolikkaita tavuja – sen verran olen itseni sallinut muistaa. Seuraavaa lausetta ei koskaan saatu kohdalleen (kiitos luokattoman raakamateriaalin) ja sen tuottaja itse “miimasi” tekojenkkiaksentilla paikalleen studiossa. Kaikki ristihäivytykset tai fadeinloutit piti tehdä sampierin envelopeilla. Kaksi verseä, kolme kertosäettä ja pelkkään taimaukseen ja leikkaukseen sekä häivytyksiin menikin sitten kolme-neljä tuntia. Ja sitten siirryttiin vasta virityksiin.

ViritteIin tavuja ja sanoja ja aina, kun viritys muuttui liikaa, piti muuttaa myös häivytysaikoja (envelopet): Program edit, etsi keyspan, valitse envelope, muuta aikoja, kuuntele. Onko hyvä? Ei, uudestaan, onko hyvä? On, takaisin sample edittiin, valitse seuraava sample… Joissakin kohdissa vire heitti sekunnin verran, kaksi puolisävelaskelta siis. Olin oikeastaan onnellinen, jos kokonainen sana tai tavu oli kallellaan johonkin suuntaan, pahinta sen sijaan oli se, että valitun sanan tai tavun sisällä tapahtui notkahdus tai sanan loppu nousi tai laski. Silloin sovellettiin pitch bend-kikkaa – tai pitch envelopea kyseisen näytteen kohdalla. Ja taas sääädettiin attack- ja release-aikoja, sekä volume-envelopessa, että pitch-osastolla.

Jotta homma ei olisi vielä ollut ohi, tottakai löytyi tuottajan taskunpohjalta aina uusia kikkoja ja ideoita sekä sovitusteknisiä jippoja ja jos joku oli siunattu edellisenä päivänä loistavana oivalluksena, oli se seuraavana päivänä läjä haisevaa paskaa. Kaiken huipuksi kesken tämän session tuottaja päätti ryhtyä tekemään studiossa suojattiartistinsa livetaustanauhaa, syöden reilun viikon pois kokonaisaikataulustani. No, mikäs siinä sitten, mennään toiseen pajaan, 400 km päähän. Kamat autoon ja Göteborgiin haisevaan läävään, jossa äänittäjä heti ensimmäiseksi minua tervehtiessään kaatoi ISON mukillisen kahvia antiikkiseen miksauspöytäänsä. Savun noustessa kaveri tuumasi vain: “Jasso. Nu blev den färdig. Vill du ha öl?” Ai että maistui.

Kun olin LOPULTAKIN siirtänyt biisien laulu- ja instrumenttiraidat 24-raitakakulle, vein nauhan alkuperäiseen studioon, jossa huomattiin, että käytetty Dolby-versio oli väärä. Mutta paskat minä siitä. Olin silloin jo Turun tullissa, tullimiehen käsi ahterissani, kamat tuhannen levällään kaatosateessa, kuinkas muutenkaan. Pyysivät kyllä sittemmin erehdystään anteeksi, mutta vieläkin sieluni värisee tullimiehenvihreää nähdessäni.
Tosin, enemmän se värisee kuullessani kyseistä lopputulosta. Levy julkaistiin, mutta luojan kiitos vaiettiin kuoliaaksi nopeasti. Henk.koht. nollataso tuli siis kalibroitua kunnolla ja tuon jälkeen moni hankalakin sessio on tuntunut oikein helpolta ja mukavalta!