Muistijälkiä ja karaokea (julk. Riffi 06/2003)

Ihmisen muisti on valikoiva. Vanha tuhannesta humppatekstistä tuttu klisee kertoo, että aika kultaa muistot. Siltä minustakin tuntui, kun rakasta kohta 15-vuotiasta hömppäprojektia kaivettiin naftaliinista aiemmin viime vuoden vaihteessa. Olin onnellisesti unohtanut kaiken projektiin liittyvän säätämisen ja sättäämisen, koheltamisen, vaaratilanteet sekä terveydelliset riskit. Mielenterveydelliset, nimittäin (heh). Lisäksi olen ollut huomaavinani, että ohimoni harmaantuvat nyt nopeammin kuin vuosi sitten…

Kyseinen nimeltämainitsematon projekti on ollut aina tunnettu siitä, että treenejä ei kerta kaikkiaan pidetä. Sen sijaan biisit opetellaan surmanajaja-onni-puurus-tyylillä viiden ensimmäisen keikan aikana ja sen jälkeen niitä vedetään sillä tyylillä mihin satutaan jumettamaan. Eli, noh, maanläheisesti, rapsakasti ja mielenkiintoisesti. Huolimatta siitä, että biisejä on vedetty studiossa naama retuliinina, ohimosuonet kallosta kaksi tuumaa kohollaan semmoiset kevyet sataviiskyt ottoa, ei päävokalisti (muista puhumattakaan) osannut uutta materiaalia ulkoa. Ei sen puoleen, eipä kyllä vanhojakaan biisejä. Hmm.

Muutamakin kohtuullisen tunnettu kotimainen laulaja suosii impo- eli humppaständiä, ts. nuottitelinettä, jossa on ala-asteelta tuttu musta napsukansio, jonka välissä oli 24-pisteisellä fontilla printattuja nesteen tuhrimia, puhelinnumeroilla varustettuja kellastuneita biisitekstejä. Niitä sitten plarataan ja käydään vilkuilemassa ja vaihdetaan sivua ja – tiedättehän? Kiusallista säätöä. Ei hyvä. Sitten on se koulukunta, joka teippaa jalkojen juureen lunttilaput (“askelmerkit”, “steppilaput”), joissa on epäselvällä käsialalla tekstirivien lähdöt. Mitä lähtöjen jälkeen tulee on herran hallussa (useassa tapauksessa tuo herra on Bacchus, joten loppurivien teksti saattaa toisinaan muistuttaa muinaiskreikkaa tai kirkkolatinaa. Puhun usean keikan nähneen ihmisen kokemuksella, myötähäpeää tuntien.)

Koska keikkasettiin kuului Applen Powerbook, semmoinen titaanikuorinen kahta näyttöä tukeva, ja keikkapohjat oli tarkoitus vetää 8-raitaisena studiopakettina (rumpalin klikki, basso, stereoloopit, stereosynat, stereosampiet), olisi ollut noloa käyttää kansiota tai steppilappuja. Tiedättehän:
omistetaan-Ferrari-ja-asutaan-paskahuusissa-ilmiö (okei, myönnän ilmeisen turhamaisuuteni, hiljaa siellä!). Piti siis keksiä ratkaisu. Olin haaveillut, että käyttäisin audiosoftana Ableton Liveä, sillä sen joustavuus olisi mahdollistanut monta verratonta pikku kikkaa, muun muassa joustavat biisirakenteet. Sitä paitsi, en muista kaataneeni Liveä koskaan. Näinä julkisen betatestauksen rutottamina aikoina tuiki harvinaista, väittäisin.
Biisitekstit olisivat voineet olla vaikkapa Stickies-ohjelman muistilapuilla, siellä koneen toisella näytöllä. (Stickies on siis Applen vastine oikean elämän Post-It-tarralapuille.) Olisin voinut tehdä helposti AppleScriptin, joka vaihtaa Liven biisin ja lataa uuden tekstin Stickiesiin tai sitten olisin voinut avata kaikki tekstit kerralla, tai, tai, tai…

Äh, säätöä. Inhoan turhanpäiväisiä palavereita ja ennen kaikkea säätämistä. Haluan, että asiat ovat yksinkertaisia – eli itseni kaltaisia. Luovuin Live-ajatuksesta ja pohdin asiaa samalla kun 15-tuumainen litteä kakkosnäyttö asennutettiin kulmamonitorin näköiseen, hermeettisesti suojattuun kallistettuun koteloon. Väittäisin, että konstruktio on ylivoimainen: kestää painoa noin parin sumopainijan verran ja nestettä useita tuoppeja (kiitokset Jyrki “Nöpi” Ruuskalle: Erinomaista työtä!). Mutta herttinen! Vehjehän näytti aivan heavy-duty-russian-army-industrial-specs-karaokelaitteelta designed by Marilyn Manson… karaoke, hmm … Häh? Perskules, heureka!

Muistijälki pelasti: Olin joskus vuonna mummo ja muumio tehnyt piloillani Logic Platinumiin karaoke-environmentin ja jostain muistin perukoilta se putkahti yllättäen mieleeni. Kyseinen sovellus käytti yhtä näyttöä, mutta se oli helposti modifioitavissa kahden näytön systeemiin. Homma menee näin: tehdään screensetti, jossa päänäytössä näkyy arrangeikkuna ja audiomikseri – meikäläisen valvontaikkuna, toisin sanoen – ja toisessa näytössä on scoreikkuna (ja tämä toinen näyttö eturivin poikien jalkojen juuressa, kymmenmetrisen piuhan päässä). Muokataan scoreikkunaa siten, että jokaisella rivillä on yksi tahti. Lisäksi nuottiviivasto yms. pitää poistaa siten, että jäljelle jäävät vain tahtiviivat. Sitten nakutetaan biisin sanat lyric-työkalun avulla tahti kerrallaan 48-pisteisellä Helveticalla oikeille kohdilleen. Saattaa olla aluksi hidasta, mutta homma nopeutuu melkoisesti loppua kohden, tiedän kokemuksesta. Kaikki lyriikat kannattaa pitää samassa arrangeobjektissa, jotta hassuilta kommelluksilta vältytään. Synkoopit kannattaa ennakoida… 😀 Samoin uuden osan alku kannattaa merkitä 4-3-2-1 -tyyliin, jotta eturivin epämusikaalisimmatkin ehtivät mukaan (hämmentävää, miten idiootit sulautuvat valtaväestöön. Huomaan ihmetteleväni asiaa joka keikalla. :-D)

Eturivin pojat olivat sovelluksesta lievästi sanottuna haltioissaan: biisi etenee, song position pointer liikkuu ruudulla karaokepallon tavoin, tekstit liikkuvat… Opetin Logicia vielä poistumaan biisistä tallentamatta, nopeussyistä. Lisäsin Macin desktopille ikkunan, jossa biisifileet ovat aakkosjärjestyksessä painikkeina, jolloin yksikin hipaisu riittää lataamaan biisin ilman aikaavievää valikkosähläystä. Kellotin latauksen: max. kolme sekuntia biisistä toiseen. Plugareiden kera vähän enemmän. Nyt olin minäkin haltioissani. Keikat ovat menneet loistavasti, ilman kiusallisia muistikatkoja. Sitä paitsi: eturivin näkökyvyn huonontuessa on mahdollista käyttää jopa 72-pisteisiä fontteja. Voi olla, että jossain vaiheessa pitää siirtyä braillekohokirjoitukseen. mutta se onkin sitten sen ajan murhe.

Niin juu ja biisilista pantiin Stickiesiin. Isolla fontilla ja molemmille näytöille. Ja siitä huolimatta ne pahvikallot käyvät kysymässä biisien välissä “mitä seuraavaks?�?

Advertisements