Muistan vuosien takaisen loppukesän viikonlopun lopun ikääni. Rundin mottona olisi muutenkin ihan hyvin voinut olla “Murphyllä on asiaa�?, mutta tuon nimenomaisen viikonlopun jälkeen nimi olisi voinut olla “kurja joukko�? tai “uskottavia vakuutusilmoituksia�?. Kaikki alkoi Enosta tai Nurmeksesta – paikat alkavat jo hiipua muistin tuolle puolen, mutta tapahtumat vyöryvät eteeni edelleen yhtä intensiivisinä kuin tuolloin. Ja taas on kylmät väreet päällä ja kylmä rinki siellä, tiedättehän?

Oli sateinen päivä kun bussi saapui ensimmäiselle keikkapaikalle Enoon. Tai Nurmekseen, aivan sama. Keikkapaikka oli korkealla mäellä sijaitseva “vanhan ajan�? ulkolavan ja talohökkelin yhdistelmä. Roudaus paikan päälle oli hiuksianostattavan mielenkiintoista. Jatkuva sade oli tehnyt rinteen aika liukkaaksi ja roudareilla oli pitelemistä raskaiden pakaasien kanssa. Yhtäkkiä toisen roudarin, Simon, ote lipesi ja kaveri mossahti naamalleen rinteeseen ja valolaitteita sisällään pitänyt aski liukui kiihtyvällä vauhdilla alaviistoon – bussin kylkeen. Ja valot tuhannen vehkeen päreiksi. Simon polvesta suorastaan suihkusi verta ála Peckinpah. Siisti palkeenkieli; tikkejä olisi tarvittu, mutta roudausteippi toimi aivan yhtä hyvin.

Reilulla tunnilla myöhästyneessä soundcheckissa ihmettelin kosteusvaurioista kärsinyttä sisäkattoa, sillä läikistä näytti mielestäni muodostuvan Ahvenanmaa ja Turun ulkosaaristo. Läikkien todellinen symboliikka paljastui vasta keikan aikana. Juuri ennen keikkaa alkoi nimittäin sataa ja osittain tasakattoinen matala ulkolava, jonka suojissa soitimme, ei ihan kestänyt suunnatonta vedenpaisumusta. Kesken keikan, vellovan yleisömeren edessä, tunsin, että päälakeeni koskettaa jokin kostea, märkä ja valuva. Toisin kuin tässä vaiheessa kertomusta yleensä luullaan, kyseessä oli sisäkatto, joka oli pullistunut veden painosta. Ulkokaton päreet olivat pois paikoiltaan ja vesi pääsi välitilaan. Pisarat helmeilivät alaspäin suurenevan pullistuman lakikohdassa, siinä kuvitteellisen Turun kohdalla. Työnsin ständiäni ja soittimia eteenpäin ja ehdin itse juuri ja juuri alta pois kun pullistuma repesi. Kymmeniä litroja sadevettä tulvi lavalle, osittain soittimien ja sähkölaitteiden päälle. Sulakkeet mossahtivat ja keikka loppui siihen. Saimme parin viikon päästä aiheettoman laskun sähköpääkeskuksen huollosta jota emme tietenkään maksaneet.

Mieli maassa pakkasimme soittimia ja laitteita, roudaten niitä yksi kerrallaan kaatosateessa takaisin bussiin. Ajatus lämpimästä hotellihuoneesta sai kyyneleet silmiin ja mielen hyväksi.

Mutta paskan marjat. Kun pääsimme hotellille, vastaanottovirkailija kertoi suuttuneena, että varaus on nyt peruttu ja meillä ei olisi mitään tekoa hotellilla, sillä olimme kuulemma riehuneet keikkapaikalla… Pidin hotellihenkilökunnalle sujuvahkon esitelmän ulkosynnyttimistä ja muista biologisista ihmeistä ja vetäydyimme nukkumaan bussiin hotellin parkkipaikalle. Huh hah hei ja likomärkä lahtelainen keskellä kaunista Suomea! Aamulla aurinko paistoi vartin ajan. Sitten taivas peittyi pilviin ja kaatosade alkoi uudestaan. En nukkunut yöllä silmäystäkään, sillä viereisellä sängyllä kuorsannut basisti valvotti mursuimitaatiollaan koko joukkiota. Tunnelma ei siitä kuitenkaan kärsinyt: Seuraava keikka – luojan kiitos – olisi sisätiloissa, urheiluhallissa, jossakin pohjoisempana. Meni niin tai näin, ainakin olisi kuivaa ja lämmintä… Kyseinen vastaanottovirkailija kävi syyttämässä meitä vielä Golfinsa renkaiden tyhjentämisestä, mutta ymmärsi poistua kun kysyimme hänen autonsa rekisterinumeroa. “Että tiedetään mikä poltetaan kohta.�?

Ja paskan marjat lämpöisistä sisätiloista; Urheiluhalli oli ilman lämmitystä ja ilmastointia – ja kuukauden kestänyt sade oli jo vaatinut veronsa. Ilma sisällä oli kosteaa ja raskasta kuin teurastamossa eikä se, että lavanrakentajat olivat pitäneet ovia auki ulos sateeseen juurikaan kuivattanut salin ilmaa. Jos nyt ihan välttämättä pitää etsiä vuosien jälkeen jotain positiivista siitä hallista, niin ainakaan katto ei vuotanut. Eikä lattia pölissyt. Ja takahuoneessa oli kylpytila, suihkut ja kaikki, mukaanlukien trampoliini! Järjestäjä hankki vielä pyyhkeitäkin, saimme lämmintä ruokaa ja korillisen virvokkeita. Kiitos – kuka lienetkin.

Lavanrakentajilla puolestaan ei ollut hajuakaan hommastaan. Umpikänninen seurue tenusi ja örvelsi häkkyrää kasaan alun neljättä tuntia. Odotimme lähes loputtomalta tuntuvan ajan ja taas soundcheck myöhästyi parilla tunnilla. Järjestäjäkin kävi hoputtamassa miehiä, mutta turhaan. Teiniviiksisakki naulasi ja pulttaili harvakseltaan – kaupungin entisiä työntekijöitä kun olivat. Kuulin vasta myöhemmin, että joustavalla työmoraalilla varustettu nilkkikvartetti oli saanut edellisellä viikolla kenkää kunnalta. Miten laiska pitää olla, että saa kenkää kaupungin tai kunnan duunista? 😀

Lava tuntui lievästi huteralta, mutta parempaa ei saatu siihen hätään. Rakennelma oli korkea, yli puolitoistametrinen, sillä edellisvuonna yleisö oli tunkenut lavalle kesken kyläfestareiden ja nyt haluttiin välttää kaikenlaiset ongelmat. Minua kyllä kiinnostaisi tietää mitä seuraavan vuoden festareille tehtiin kokemieni tapahtumien valossa…

Keikka alkoi, ja nuorista koostuva yleisö piti melkoista ääntä. Joukkio tungeksi lähemmäs lavaa ja ennenpitkää koko kevytteinihumalainen revohka oli naama kiinni lavan reunassa, työntäen lavaa koko painollaan. Muistan, että tapahtuma oli loppuunmyyty ja ulkona satoi, joten hallissa oli varmaankin runsaasti väkeä. Laulajapoika pyysi biisien välissä toistamiseen porukkaa peräytymään ja ottamaan iisimmin, sillä muutama pikkutyttö pyörtyi – ei hysteriasta vaan tukalan tilanteensa vuoksi. Noin puolessavälissä settiä tunsin, kuinka levyt jalkojeni alla antoivat hiljakseen periksi. Olin juuri sauman kohdalla ja lava oli yhtäkkiä kuin takahuoneen trampoliini… Sitten toinen levyistä keikahti, yritin saada otteen koskettimistoständistä – onnistuin – mutta pelastumiseni sijaan vedinkin koko paskan mukanani alleni auenneeseen kuoppaan. Kolme syntikkaa ja ständi sekä kaksi kuuden unitin räkkiä perässä, sekä kaksi suurehkoa lastulevyä vielä kaupan päälle. Muksis!

Allani oli avoin valolaitearkku ja mossahdin sinne, vetäen kaikki koneet päälleni. Ja älli pois. Heräsin vasta kun valomies tuli herättelemään ja kiittelemään hyvästä lavashowsta. Olin siinä vyöryessäni onnistunut myös kiskomaan päävirtakaapelin irti – eli keikka todellakin loppui siihen hetkeen. Teinilauma oli luullut, että mukkaisuni kuului ohjelmaan ja oli hurrannut kurkut suorina. Ja sitten loukkaantunut sydänjuuriaan myöten kun bändi ei vetänytkään encorea (ilman sähköä on paha soittaa). Kylkeen sattui aivan järjettömästi, sillä olin murtanut valocaseen pudotessani kaksi kylkiluuta. Myös lonkka oli muljahtanut pahemman kerran ja silmäkulmani oli auki. Peckinpah olisi ollut taas silmät killillään. Kaikki koskettimistot olivat lunastuskunnossa ja räkkikamatkin naarmuilla – mutta palkkapäivän tullessa hymyilytti: Säästetty kahdeksan hengen hotelliyö toi kaikille mukavan lisäpotin! Ei näitä hommia kyllä työkseen tekisi – mutta elämäntapa onkin toinen juttu 😀