Kuulen laulun bittien (julk. Riffi 02/2004)

“…sit sähköpiano, 17. Kaheksallatoista on joku niksutinlooppi, 19 ja 20… öö… lesliekitara, 21, 22, 23 on vapaa. 24, koodi.�? Tämä on taas “niitä�? päiviä. On käytetty 2-tuumaisen 24-raitaisen melkein kaikki raidat ja tässä vaiheessa tuottaja huomaa, että taustaköörille ei ole tilaa eikä välimiksauksia voida tehdä. Ja tuottaja on aina tykännyt isoista kööreistä. Hyvin hoidettu sessio, helppo pottuilla, mutta miten tästä nyt selvittäisi kunnialla? Välimiksauksiin ei haluttu ryhtyä, sillä tuottaja arveli palaavansa biisin ääreen tuonnempana, lähitulevaisuudessa. Olin jo aiemmin tehnyt yhden session kaverin kanssa ja silloin heppu kulutti kuusi raitaa kööreihin. Eli kolme vapaata raitaa = katastrofi, no can do, kaput, goodbye.

Mainittakoon, että tapahtuneen aikoihin ei ollut olemassa Vocalistia tai Auto-Tunea tai Melodyneä – tai ylipäätään juuri mitään muutakaan taustalauluaputyökalua. Oli vain Akai S1000, luotettava sotaratsuni, joka tosin kärsi hieman vanhuudenhöperyydestä ja parista muusta “pikku�? nitkahduksesta. Sisuksissaan mm. soraa, ehkä pala suklaatakin. Vettä siellä oli ainakin ollut – kiitos erään mikkopalomäki-tyyppisen henkilön, joka eräillä pääkaupunkiseudun torifestareilla oli roudannut kyseisen laitteen lavalta kaatosateeseen “pois tieltä�?, fiksuna miehenä (terveisiä vaan, hampaankolossa on ja pysyy). Piti kuulemma tehdä kiireesti tilaa eräälle suurikokoiselle jazz-rumpalille… Studion nurkassa S-1000 oli tiukasti Notatorin ohjauksessa – ihan varmuuden vuoksi, jos vaikka sampleria tarvitaan.

Päätettiin yksissä tuumin lyödä pillit pussiin siltä osin ja lähteä hotelliin koisimaan ja lataamaan aivoja. Lupasin jäädä lukitsemaan ovet, koska taustakööri treenasi vielä. Ja näytti treenaavan pitkään.

Deadlineen oli onneksi vielä sopivasti aikaa, joten päätin kokeilla erästä pitkään aivoissani muhinutta ideaa. Aloitin studioon jääneiden kolmen taustalaulajan kanssa pikasession ja pyysin heitä laulamaan kolmella eri sävyllä kaikki vokaalit (a, e, i, o, u, y, ä, ö) ja soivat konsonantit (j, l, m, n, v) pienen terssin välein koko äänialaltaan – ja tuplattuna, pitkinä ääninä, jotta looppaus olisi helpompaa. Samoin pyysin koko porukkaa sanomaan läpi yhtä aikaa kirjoittamani “sanat�? läpi, jotta sain kaikki konsonantit ja diftongit, sibilantit jne. Ja eikun palastelemaan taas! Laulajien urakka oli ohi alle puolessa tunnissa, minun urakkani päättyi vasta neljän tunnin kuluttua. Atari ja Steinberg Avalon -sample-editori vinkuivat punaisella pitkän tovin ennen kuin olin saanut aikaan mitään järkevää…

…�?Järkevää�?? Pikemminkin esoteerista. Tai vähintäänkin eksoottista. Vielä yksi e-alkuinen sana: epätoivoista. On kaksi eri asiaa kasata ergonominen samplepankki palasista ja käyttää sitä. Kasaamisesta puheenollen, tungin kaikki konsonantit koskettimiston alaosaan siten, että “harvinaisemmat�? b-, c-, z- ja niin edelleen-äänteet ja kaksoiskonsonantit olivat siellä loitommalla ja enemmän tarvitut t-, s-, p- ja k- yms. äänteet olivat lähempänä keski-c:tä. Kaikki soiva tavara olikin sitten koskettimiston ylemmissä osissa. Ja koska S-1000:lla ei juurikaan voinut tehdä crossfadeja esim. modulaatiorullalla, jouduin tekemään jokaiselle soivalle vokaalille ja konsonantille oman programminsa. Asetin ne sitten omille midikanavilleen ja testasin… ja testasin. Ja vielä kerran.

Ja hirveätä jöötiähän se oli. Myönnettäköön tässä vaiheessa, että idea ei ollut kokonaisuudessaan omani: Karl Bartos (ex-Kraftwerk-heppu ja siihen aikaan Elektrik Musik -projektin liideri) oli vastikään käyttänyt samankaltaista samplesettiä omalla tahollaan. Noh, työnsin takaiskumasennuksen taka-alalle ja päätin kaikesta huolimatta testata aiemminmainitun biisin pohjien päälle “hätäaputaustalauluja�?: Kelasin nauhan kohdalleen, painoin laulukanavan soololle ja ryhdyin rakentamaan hi-taas-ti taustalauluja äänne kerrallaan. Pikku hiljaa sormet tottuivat äänteiden paikkaan ja pienellä envelope-säädöllä sain konsonantit sopimaan toisiinsa. Innostuin hiomaan ja pelleilemään siinä määrin, että kun tuottaja tupsahti aamulla unisena takaisin studiolle, en ollut nukkunut silmäystäkään. Kolme eri velocitylayeria, crossfadein… 32 megaa muistia… (huh)

Mainittakoon, että tuohon aikaan en vielä osannut juoda kahvia – hyvä kun edes teetä – ja muutenkin vuorokausirytmini oli vähintäänkin katiskassa. Mahdoin olla näky sinä aamuna, mutta nuorena jaksaa. Onneksi ei tarvinut ajaa autoa!

Pidin suuni visusti kiinni keksinnöstäni, avasin äs-tonnin kanavat pöydästä kun tuottajasetä painoi 24-raitaisen play-nappia… ja kun kertosäkeeseen ehdittiin, putosi sedän leuka lattialle ja hirvittävä hohotus purkautui ilmoille. Yllätys oli mukava, tekosistani pidettiin! Taustalaulut päätettiin pitää – sillä muutoksella, että kyseiset kolme taustalaulajaa lauloivat yhden monoraidan samplelaulujen päälle ja samplelaulujen konsonanttien tasoa laskettiin huimasti. Lopputuloksena oli hieno efekti – vähän jotain Vocalistin ja Harmonizerin välimaastosta. Olin nimittäin tuplannut koko jöötin S-1000:n detune-asetusten avulla, joten kööriplötti oli melkoinen. Vielä senaikainen lempiefekti (reverb, ISO reverb) päälle ja avot! Monotaustalauluraitaan kompressori ummetus-asetuksin, Harmonizerin Random Chorus – ja reverb-joka-upotti-Töölön (elettiin 90-luvun alkua, huom!). Ja voila!

Kyseinen raita onnistui hienosti ja vielä tänäkin päivänä bongaan sen silloin tällöin, sieltä täältä. Hoonasin myöhemmissä vaiheissa sampleköörisettiä siinä määrin, että joissakin tapauksissa luovuin konsonanttien käytöstä ja tein köörit vain aa-mmuuunn-oo-i-oooonn -periaatteella (“aa-mun-koit-toon�?). Sittemmin lisäsin settiin vielä lisää ääniä niin ja tein useampia versioita “sähkökööristä�?. Suurimmillaan setissä oli kai 24 ääntä.

Sitten tein virheen: Siirsin samplesetin Kurzweilin uunituoreeseen K2000:een. Kyseinen laite oli kolmen ensimmäisen Suomeen tuodun joukossa ja oli kauniisti sanottuna epäluotettava. Jouduin lataamaan samplesetin siten, että nostin vasemmalla kädellä laitteen vasemmasta päädystä voimakkaasti ylöspäin samaan aikaan kun painoin oikean käden sormilla laitteen näytön alta alaspäin. Vasta kun levyasema oli sanonut “napsnaps�?, oli lataaminen mahdollista, tämä koski myös SCSI:n kautta tapahtunutta liikennettä. Muuten K2000 ei suorittanut mitään levytoimintoja – ilmeisesti lattakaapeli oli puristuksissa. 32-megainen pankki oli Syquestin 44-megaisen siirtokovalevyn cartridgellä (jotka niin ikään olivat notorious -kategoriassa luotettavuuden suhteen), varmuuskopio toisella.

Kävipä sitten kerran niin – noin parinsadan keikan jälkeen – että lattakaapeli ilmeisesti hiertyi puhki Kurzweilin rungon murruttua ja päätti aiheuttaa oikosulun laitteen sisällä. Ensimmäiset oireet armageddonista olivat SIMM-kantojen tuhoutuminen emolevyn vääntyillessä pahvikuorien sisällä, mutta en osannut yhdistää oireita toisiinsa. Niskalaukaus tuli levyvirheen muodossa kesken session: Lataus keskeytyi ja Kurzweil rääkäisi “disk error�?-ilmoituksen. Uusi lataus. Sama tilanne. Sitten levyn sisällysluettelo lakkasi näkymästä. Backup-levy sisään. Syquestin valo vilkkuu, vilkkuu, vilkkuu ja vilkkuu. Kovalevyn äänet lakkasivat, mutta aseman valo jäi vilkkumaan. Nostin Kurzweilin vasenta päätyä, painoin oikealla kämmenellä näytön alta, painoin “disk�?-painiketta ja… “raps, raps�?. Sinne meni sekin. Molemmat Syquest-cartridget sekaisin, ei toivon hiventä.

Tässä vaiheessa lapsuusvuosilta tuttu apinanraivokohtaus sai ylivallan ja tartuin Kurzweiliin, jatkoin nostamista ja painamista kunnes Kurzweilin runko antoi periksi (“rrraps!�?) ja laitteesta tuli – noh, jamaikalaisen letkeä. Teki mieleni viedä kone ulos sateeseen, mutta epäonnekseni ulkona oli kaunis kesäilta. Paiskasin koneen ovesta hiekkapihalle mukkelismakkelis ja istuin portaille. Studion isäntä tuli viereen istumaan ja virkkoi sitten: “Se oli sitten siinä, niinkös?�? Otin vyötäröltäni kohtuullisen kokoisen Motorola Dynatacin ja soitin parille tutulle taustakööriläiselle. “Olis sessio tänään, pääsisitkö?�? “No kato, pitkästä aikaa. Tässä onkin ollu vähä hiljasta, minä ku luulin jo, että hommat on loppu. Minäpä tuun.�?

“Otakko kahvia?�?, kysyi isäntä. Kuppi se on ensimmäinenkin, ajattelin, ja nyökkäsin. Heppu keitti loistavat pannusumpit, pani kuppiin pari sokeripalaa ja kaatoi punaista maitoa perään. Kaffekuppi studion rappusilla kesäillan auringon laskiessa: Niitä harvoja kauniita ja kiireettömiä hetkiä pelimannin elämässä.

Advertisements