Suuri Puputus

(Riffi 07/2006)

Ajelin joskus 90-luvun alussa ranskalaisilla viihdejousilla varustetulla sinisellä henkilöautolla päivittäin. Auto oli suhteellisen uusi, mutta täynnä vikoja ja pahemmansorttisia “eteläeurooppalaisia” ominaisuuksia, mm. ohjaus puolsi pahasti vasemmalle huolimatta takuuhuolloista, samoin etunivelien osia uusittiin ahkerasti ja uusimpana vikalistaan löysi tiensä todella löysä käsijarru – joka oikeastaan ei toiminut laisinkaan. Huolimatta pariisilaisominaisuuksistaan autoni oli kovin symppis ja sisältä kohtuullisen tilava, joskin kääntyvä takapenkin selkänoja ei enää kuukauden jälkeen suostunut pysymään yläasennossaan vaan laskeutui etupenkkien selkänojia vasten jarrutettaessa. Ja laskeutuipa kuljettajan istuin kerran vihreistä lähdettäessä makuuasentoon (kohtuullisen maltillisen) kiihdytyksen voimasta. Yritä siinä sitten ohjustaa.

Siihen aikaan tuli oltua tien päällä aika lailla. Lähdin kotoa toukokuussa, painaen kahdella nimellä varustetun oven kiinni takanani. Havaitsin rundilta palatessani heinäkuulla, että toisen ovesta kadonneen sukunimen myötä meinasi kadota myös luottokelpoisuuteni, sillä tämä Toinen Kadonnut Sukunimi oli päättänyt keskeyttää myös laskuistani huolehtimisen (siihen aikaan nettipankki oli tuntematon käsite). Onneksi tältä pahemmalta katoamiselta vältyttiin ja sillä ensimmäisellä katoamisella en oikeastaan vaivannut päätäni juurikaan. Kadonnutta telkkaria manasin hetken, mutta mieleni parani hieman katsellessani kaukosäädintä joka oli pudonnut eteisen lattialle. Ilman sitä se muinainen germaani-ihme ei suostunut toimimaan. Televisio, siis.

Niinä päivinä autoni takapenkkiä ei enää tehnyt mieli asentaa yläasentoon, sillä jos sen lopultakin sai pysymään kiinni, se kolisi ja rämisi rumasti, sillä kumiset vaimennusrenkaat olivat irronneet jo toukokuun alussa, rundin ensimmäisillä keikoilla. Myös etulaakerit ulvoivat ilkeästi. Huomasin sattumalta, että reilussa sadankahdenkympin vauhdissa oikeanpuoleinen laakeri vinkuu kevyesti oikealle kääntäen yhtä korkealta kuin Sammy Hagar Van Halenin 5150-levyn biisissä “Good Enough”, kohdassa “…rack a what, I’ll get some of thaaaaaat…”, juuri ennen niitä wuuwuu-köörejä. Vasemmanpuoleista laakeria en sitten saanutkaan mihinkään järkevään vireeseen, sillä juuri kun olin löytävinäni sopivan biisin 5150:lta, tielle hypähti pupujussi ja hellämielisenä pehmoisikandidaattina väistin sitä kääntäen rattia paniikinomaisesti jyrkästi oikealle. Sammy Hagar ehti taas ulvahtaa hetken verran ja sitten tajusin auton painopisteen ja renkaiden olevan sadekuuron kastelemalla ruohopientareella ja valtavan kiven sekä sähkötolpan lähestyvän minua about sillä tempolla millä “Get Up” soi parhaiten.

Helvetillinen rytinä loppui vasta yli viidenkymmenen metrin päässä (en tarkoita Van Halenia). Autoni nokka oli kääntynyt tulosuuntaan ja pientareella hypähteli rusakonpoikanen täysin vahingoittumattomana. Autossani oli ollut siihen aikaan suht’ harvinaiset airbagit, mutta yksikään niistä ei ollut lauennut. Sen sijaan tuulilasi oli lauennut silmilleni ja puolisenttisiä lasinsiruja oli kaikkialla. Minua alkoi jo pikkuisen naurattaa, sillä auto oli myyty minulle mm. sillä argumentilla, että tuulilasi on törmäysturvallinen – se on laminoitu, eikä näinollen MUKA pärähdä pieniksi palasiksi. Yritin irroittaa turvavyötäni, mutta taipunut vaihdekeppi ja takapenkiltä etupenkille pyrkineet laiteräkit estivät vyölukkoa aukeamasta. Kannoin siihen aikaan Leathermania vyölläni (kaikissa meissä asuu pieni roudari), joten nips, naps ja hyvä tuli. Kuljettajan puoleinen ovi narisi helvetillisen ikävästi ja jouduin käyttämään kohtuuttomasti voimaa saadakseni oven edes sen verran raolleen, että silloinen laiha ruotoni mahtuisi raosta pientareelle.

Juuri sillä hetkellä kun istahdin persuksilleni, alkoi sataa tihuttaa. Katselin siinä kaikessa rauhassa sinistä ranskalaista rusinaa ja ihmettelin kuinka bensatankin luukku oli edelleen täysin sileä, vailla kolhun kolhua, kun muu kori oli kuin eläkeläinen turvehoidon jälkeen. Kasteinen loppukesän aamu oli kauneimmillaan ja nouseva aurinko yritti parhaansa mukaan kuivattaa kostuneita dreadlockejani (jep, se oli SITÄ aikaa) kun taakseni pysähtyi traktori. Vääksyläinen maajussi ihmetteli aikaansaannoksiani ja tuumasi aurani olevan hieman liian suorassa. “Ettämitäettä?” “Nii ku tuo sinu vehe ei heitä sitä kyntöä kummallekkaa puolelle vaan kasaa toho keskelle.”

Luomuviljelijä Pasonen oli sitä mieltä, että koska keula oli kohtuullisen suora ja renkaat vanteineen näyttivät jokseenkin kunnollisilta, olisi ehkä mahdollista vetää auto tielle ja ehkäpä jopa jatkaa omin neuvoin matkaa, olihan vanhempieni asunnolle vain noin 15 km. Koska bensa ei haissut, uskalsin yrittää käynnistämistä. Sen ainoan kerran kun sininen baskerikasa yllätti iloisesti, se teki sen elonsa loppumetreillä: yksi yritys ja moottori rusahti käyntiin. Pasonen kiinnitti traktoriinsa kauhassa roikkuneen kettingin ja veti autonraadostani irti ensin hinauskiinnikkeen, sitten puolet jo ennestään roikkuvasta puskurista ja lopuksi keulatuen. Lopulta viihdejousisektio oli taas Lahti-Vääksy-tiellä ja lähdin lenkotellen noin kolmeakymppiä kohti Lahtea. Merrasjärven suoralla oli tutka ja – minut pysäytettiin. Puhallutuksen ja kahden laastarin jälkeen sain jatkaa matkaani, ne kaksi viimeistä kilometriä.

Vasta kotipihassa älysin tarkistaa takakontissa (ja takapenkillä) oleen laitteistoni kunnon. Mukanani oli jokseenkin korvaamatonta tavaraa, Oberheim Xpander (monesta selvinnyt), SH-101, Juno-106 sekä vähän uudempaa settiä, kaikki räkeissä ja caseissa – ja kaikki kunnossa. Jälkeenpäin puituna tuumin seuraavaa: En tiedä onko olemassa suojelusenkeleitä, mutta veikkaisin empiirisiin testeihini perustuen, että sama tyyppi tsekkailee kahdessa vuorossa sekä pupujussien että syntikoiden perään. Ja siitäpä syntyikin inside-vitsi: jos olet ostanut käytetyn synan ja yksi soundeista on nimeltään “Puputus” (jokaisessa masiinassani on yksi “puputus”), olet jonkun vanhan koneeni omistaja. En ole juurikaan taikauskoinen, mutta toivon, että Suurella Puputtajalla on siten keikkamatkoillani kaksi hyvää syytä katsoa perääni. On hiukka syytä, meinaan.

Advertisements