Meitä on petetty!

MEITÄ ON PETETTY!

No se on vihainen, keski-ikäinen, pyylevöitymään päin oleva partasuinen syntsafriikkiäijä täällä vaan, hei. Meitä on kuule petetty. Meitä on kustu viime vuosina linssiin niin pahasti, että on hemmetin vaikea luottaa mihinkään uuteen ja tuntemattomaan, koska näköjään jopa vanhat luotettavat kaverit heristävät keskaria selkämme takana. Minnuu nimittäin nätisti sanottuna korpeaa ja pahasti.

No ensiksikin. Vaikka olenkin hemmetin tyytyväinen käyttäjä/addikti/aficionado, piru periköön Applen ja Logic 8 -päivityksen ja sen peruskoulu-dropout-whitetrash-kehittäjäsakin. Jokainen tuotetta kehunut testaaja ei ilmeisestikään ole tehnyt softalla TÖITÄ, semmoisia Oikeita Ihmisen Äänitöitä ja Musiikkia. On ihan kaksi eri asiaa tökkiä pikkuisen, parin raidan verran, silppua sisälle ja painaa “play” ja leikkiä plugareilla, kuin avata vanhalla seiskalogicilla tehty parisataaraitainen projekti joka pitäisi viimeistellä keskeneräisenä julkaistulla tuotteella. Tuntuu siltä, että kehittäjätiimi ei ole jaksanut lukea Logicia työkseen käyttäneiden bugiraportteja betatestausajalta – vannon, että sitä raporttia riitti ja riitti. Käytössäni on kaksi seiskalisenssiä ja kolme kasiversiota, seiskat toimivat, kasit eivät juurikaan. Kahdessa koneessa on tismalleen sama setti, pelkkä Logic kirjastoineen, studiomasiinassa vähän enemmän kaikkea sälää. Jokainen kasilisenssi vetelee kuitenkin vakavasti pystyyn, jopa niin, että projektikohtainen työstöaika on pidentynyt 150%. Ja jokainen setti tietty bugaa ihan eri tavalla ja joskus jopa päivästä riippuen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Minulla olisi asiaa kehittäjäporukalle, mutta kun se ei kuuntele. Enää (heh). Ableton Live 7 on kuin unelma, stabiili (ainakin niissä kahdessa koneessa joissa Logic 8 toikkaroi) ja pirun nopea. Harkitsisin siirtymistä lopullisesti toisesta ällästä toiseen jos vain olisi olemassa varmatoiminen konvoluutiokaikuplugari. Altiverb ei täytä vaatimuksia, ainakaan määreen “varmatoiminen” suhteen. Apua!

Ja toiseksi: eläköön perkeleen audiotyöasemarock ja vaihtoehtobittipunk. On mukavaa kuunnella radiosta kolmemiehisen räkäpunkista aloittaneen yhtyeen viimeaikaisia tuotoksia (eläköön, tuottajansa!), mutta nähtyäni yhtyeen itsenäisyyspäivän tv-lähetyksessä eräässä suuressa hallissa täällä pääkaupunkiseudulla, olin mykistynyt siitä lietteestä joka tv:ni kaiuttimista tulvi mieliemme pelloille. Meitä kuulijoita on petetty ja pahasti. Yhtye on livenä parhaimmillaankin vain häilyvä varjo ääniteversiosta, biisitkin tunnistaa lähinnä vain teksteistä. Sama pätee erästä toista samassa lähetyksessä esiintynyttä, tietyn silmälasipäisen henkilön luotsaamaa yhtyettä. Jos kaveri osui kaksi kertaa oikeaan nuottiin, hyvä. Kuitenkin radiossa mies laulaa kohtalokkaan syvällä äänellä kuin tuonelan lautturi, melkein korvia hivellen, nuotilleen. Eläköön työasemat, miljoonat lauluotot, editointi, Melodyne tai Auto-Tune. Mutta siltikin, meitä on petetty: räyhäkkäästä rock-musiikista on tullut poppismusiikin tapaan tuotettua tyhjänpäiväistä paskaisiin farkkuihin puettua huttua. Toisaalta, samassa ohjelmassa Amorphis ja Sonata Arctica kyllä vetivät bojot kotiin tykillä meiningillä – ja molemmat kuulostivat räyhäkkäämmiltä kuin levyllä, ts. paremmilta. Kaikkea ei ole siis menetetty. Tarvitaan vain miehen (tai siis ihmisen mittainen) laulaja, solisti, keulakuva. Semmoinen kuin Hynynen. Pidetään ne kitarat munaskuilla eikä nostella niitä kainaloihin. Jos pidetään farkkuja, niitä ei tartte silittää. Kauluspaidan ylin nappi pidetään auki, vähintään. “Solisti”-sanasta tulikin mieleeni, että meitä on petetty vielä yhdessä asiassa.

Nimittäin. On mukavaa, että nuorisolle järjestetään erinäisiä mahdollisuuksia ponnauttaa itsensä harrastuneisuudesta suoraan parrasvaloihin. Mukavaa, joo. Kerta kaikkiaan: tyhjästä pikku rätistä pitää nyhjäistä Oikean Artistin kokoinen hahmo ja siinä, missä Melodynellä tai Auto-Tunella on helppo fiksata pikku virevirheet, pitäisi stailistilla olla käytössään Auto-Charisma -plugari. Tai parikin. On ikävää, että muutamankin kymmenen keikan perusteella kykyjenetsintäkilpailun finalisti on edelleen se karismaton henkari, joka luulee, että väljähtyneen kaljan julkinen kittaaminen, pään nyökyttäminen rytmissä ja tuskainen teinihikoilu on osoitus ammattitaidosta. Lapsosille, jotka näkevät jotakin konsertintapaista ensimmäistä kertaa eläissään, lienee yhdentekevää mitä lavalla tapahtuu, kunhan Artisti on siellä. Tavallaan lohdullista, että Artisti pystyy kasvamaan yleisönsä mukana; kun kuulijakunta vanhenee, Artisti kehittyy vaatimusten mukana. Tai ainakin pitäisi. Toivoa sopii, onhan toivo ainoa aseemme ennen Auto-Charisman keksimistä.

Ajattelin juhlistaa uutta vuotta jollakin mukavalla jutulla, mutta nämä aiheet pyöriskelivät päässäni jo pitkään. Nyt ajattelin putsata Logic 8:n hemmetin ulkohuusseihin kovikseltani, heittää ikkunasta television (oikeasti, älkää kysykö), sekä leikkiä vastahankituilla modulaarisynallani, Moogillani sekä 80-luvun Yamaha-uruillani. Jos telkassa pyörisi “Haluatko Jean-Michel Jarreksi?”, olisin saletisti jonossa alkukarsintoihin (vitsi, vitsi) – mutta odotellaan nyt sitä Auto-Charisma -plugaria EgoBloaterXL -laajennuksella.

Että hyvää alkanutta vuotta teillekin. Vihainen vanha setä, over änd aut.

Advertisements