Nauhafeenix ex machina

Joskus 90-luvun puolivälin tienoilla sain kunnian päästä tekemään eräästä kotimaisesta klassikosta uudelleenmiksausta. Duuniin liittyi aivan erityistä gloriaa jo siksi, että hieman nuorempana poikana fanitin täysillä biisin laulanutta naisartistia, ja vaikka kyseinen artisti olikin pääasiassa näyttämötaiteen edustaja, selviytyi hän muitta mutkitta myös musiikillisen annin tarjoamisesta. Olinkin syystä kovasti innoissani tästä tehtävästä.

Sain vapaat kädet, joten tyylilaji olisi alkuperäisen vietävissä. Vähän oudoksun, inhoan ja kammoan näitä “pakko tehdä tantsumiksaus”-duuneja, joita silloin tällöin tulee vastaan. Monesti alkuperäisen biisin tempo sijaitsee ilkeässä välimaastossa (siinä noin satasen hujakoilla), jolloin tempon runsas nosto tai lasku lyö sormille; nopeuttaminen tai hidastaminen kuuluu liikaa lauluraidoissa, erityisesti vibratossa. Jos pitää valita, mieluummin nopeutan ja leikkaan alkuperäisestä hännät nopeutettuun mikäli ne vain tempon puolesta mahtuvat joukkoon. Vähän ylimääräistä duunia, mutta halvempaa kuin uudestaan laulattaminen.

Tässä tapauksessa ongelma ei suinkaan ollut tyylilaji eikä tempo, vaan hemmetin paha nauhaongelma. Nimittäin: suomenkielinen vokaali oli pyyhitty aikaa sitten tuhannen helvettiin ja tilalla oli suomalaisittain katsottuna melkoisen eksoottinen italiankielinen lauluraita. Tuumailin Finnvoxin c-pajassa pienen tovin ja päätin pirauttaa levy-yhtiöön. Mukava heppu otti asian tyynesti ja tuumasi: “No mennää sit sillä, jos melodia on sama ja biisin tunnistaa.” On, tunnisti. Tää on hyvä, tällä mennään.

Pyöräytin kakkua 24-raitaisessa ja säädin SSL:ää. Köörit olivat neljällä raidalla ja sain raakasoundin kohdalleen. Huokoiset ja vuotoiset ylä-äänet kihisivät ihanasti ja italiaksi biisi kuulosti jopa paremmalle kuin alkuperäinen härmäläinen versio. Siirryin vokaaliraitaan ja… mitä helvettiä? Yläpäät feidaantuivat pikku hiljaa, kuin olisi syntikan lowpass filtterin freq-nappulaa vastapäivään veivannut. Stop ja koneelle, nauha löysälle – ja: voi hyvää päivää. Hirveä oksidipöly. Nauha oli alkanut hajota. Aikaa ei ollut etsiä uunia jolla oksidi saataisi tarttumaan takaisin pohjanauhaan. Mieti. Mieti lisää. Kipitin käytävällä Risto Hemmin ovelle ja Hemmi ehdotti pätkissä vetämistä: kymmenen sekuntia play, sitten seis ja isopropanolilla äänipäät puhtaiksi. Nauhakakulla oli LinnDrum-rummut, joten sen tarjoama suhteellisen tasainen tahdistus tarjosi hyvän hätäratkaisun: pari sekuntia komppia, sitten mute ja lauluryhmä päälle ja kun yläpää alkaa feidaantua, veivataan lauluryhmästä lisää high shelving eq:ta. Kun boostia oli semmoiset +12 dB, painoin DAT-nauhurista stoppia, löysäsin nauhakakkua pois äänipään päältä, putsasin äänipään, otin vähän pakkia, pari tahtia looppia, mute, laulut päälle… tätä biisin loppuun asti.

Miksausvaiheessa jouduin kompensoimaan vielä pientä lineaarista vaimentumaa automaatiolla, mutta muuten selvisin pikkuhätänakista voittajana. Ja eipä aikaakaan kun tuli toinen uusintamiksausnakki. Tällä kertaa vähän pahempi. Erään artistin alkuperäinen demo oli Fostex R8-kotimoniraiturin nauhakakulla ja kakkunen alkoi olla ullakkosäilytyksen jälkeen jo post-mortem-tilassa. Demo haluttiin kokoelmalle, välttämättä. Arvelutti hieman, mutta ajattelin kuitenkin yrittää, sillä raha oli tuohon aikaan kovasti tiukalla (eikä sitä nytkään ole uima-allasta täyttämään, ei edes taskujani) ja duunista olisi saanut kivan bonuksen. Avasin nauhakotelon ja selvä homeen löyhkä iski nenään. Flirttailematta enempiä homepölykeuhkon kanssa soitin tutulle jobbarille, jolla sattui olemaan lievästi vaurioitunut Fostex R8. Toisti hyvin, ei äänittänyt. Väliäkö sillä kun ei maksanut mitään. Otin himasta digitaalisen paistolämpömittarin ja föönin, kävin noukkimassa R8:n ja kytkin sen audiotyöasemaani. Muistin lukeneeni nuorempana, että 135° F (noin 57°C) olisi sopiva keskimääräinen lämpötila nauhakakun uudelleenpaistamiselle, mutta 1/8-tuumaisen nauhan pitäisi olla uunissa vähintään tunnin, mieluusti kaksi. En myöskään ollut varma pohjanauhan materiaalista, joten yrityksiä oli tasan yksi, hyvällä säkällä kaksi.

Siispä eikun fööni nippusiteillä kiinni mikkiständiin, puhallus hiljaiselle ja paistolämppärin etäisyyttä hakemalla etsimään sopivaa lämpötilaa. Oikea löytyi noin 22 cm:n etäisyydeltä, joten nostin R8:n synaständille vaakatasoon. Tsekkasin tyhjällä nauhalla lämpötilakestävyyden ja toivoin parasta. Ei palanut eikä kupruillut. Stop. Mieti mikä voisi mennä vikaan? Oksidia irtoaa liikaa? Sidosnauha syttyy tuleen? R8 leikkaa kiinni? Työpajani lämpöpatterin päällä kuivuva kakkunen voisi jumettua ja tahmaantua lopullisesti piakkoin, joten toimintaa, perkele! Käväisin hakemassa apteekista kymmenen rullaa sideharsoa sekä isopropanolia, kieritin toisen mikkiständin harsoon ja kostutin sen isopropanolilla. Ohjasin nauhan kulkemaan nauhanohjainrullien lisäksi mikkiständin ympäri, jotta turha irtoava oksidi jäisi matkalle eikä tarttuisi äänipäähän. Kakkosständin ylävarren korkeutta säätämällä voisin ohjata puhdasta harsoa nauhapintaan vain kiristysruuvia löysäämällä. Huh, liian moni asia voisi mennä vikaan. Painoin Logicissa “rec” ja käsi täristen fööni päälle sekä R8 nauhaa kuljettamaan. Onneksi kakulla oli pari mainosspottia ennen kyseistä biisiä – ehtisin vielä stoppaamaan ja yrittämään uudestaan mikäli metodissani olisi paranneltavaa. Hioin ständitekniikkaani niiden aikana.

Mutta, perhana, kaikki meni hyvin ja päätin siirtää koko nauhan dataksi. Vain yhden kerran juuri tämän tietyn biisin aikana tapahtui pikku ylimääräinen vouvaaminen toisessa kertosäkeessä – liekö vanha R8 tehnyt tepposet vai oliko vika puhdistavan mikkiständini? Sekin hoitui leikkaa-liimaa-metodilla, sillä onneksi biisissä oli käytetty rumpukonetta. Nauhan omistaja oli onnesta soikeana saadessaan pätkän menneisyyttään cd-rompuilla, arkistoonsa. Uusintamiksauskin oli onnistunut: siistin lauluraitaa vähän auto-tunella ja laulatin sekä soitatin lisäraitoja muutamia kappaleita. Toisinaan sitä onnistuu, joskus niin hyvin, että muutama arpi unohtuu.

Advertisements