Autoa vaihtaessaan tuli väistämättä törmänneeksi mielenkiintoisiin hahmoihin, siis näihin komediasarjasta irtirepäistyihin perisuomalaisiin ilmestyksiin, joiden luuli kadonneen tai kuolleen sukupuuttoon katalysaattorin keksimisen myötä. No, aikanaan osa katosikin omille teilleen, kun tulosvastuut ja muut hienot sanat tunkivat mukaan autokauppiaiden vehnäpelloille, mutta vahvimmat jäivät porskuttelemaan ja sopeutuivat osaksi nyky-yhteiskuntaa, kulkien joukossamme kuin kuka tahansa meistä (vrt. Mustanaamio). Satunnaisesti näihin heppuihin törmää siellä täällä. Ensivaikutelma saattaa hämätä, mutta jos antautuu keskusteluun, lampaiden vaatteet löytyvät mättäältä nopeammin kuin ehtii housuihinsa laskea ja susi vie eikä vikise. Kannattaa siis olla harkitsevainen ja miettiä kahdesti keskustelun jatkamista ennusmerkit huomattuaan. Toisinaan on mahdotonta tunnistaa ihmistyyppiä – vaikkapa sähköpostikeskusteluissa – ja sitten onkin jo aivan liian myöhäistä.

Huusholliin on nimittäin tulossa perheenlisäystä (esikoinen, jos tarkkoja ollaan) ja entinen autoni oli osoittautunut jo omassa käytössäni erittäin epäkäytännölliseksi, puhumattakaan lastenvaunujen asettelusta pieneen takakonttiin ja turvaistuimista yms. sen sellaisista jne. No, ei kun vaihtamaan ja pääkaupunkiseudun autokauppojen luvattuun maahan, kehä kolmoselle. Olin harjoitellut jo torjuntaotteita sekä krav magan perusteita sekä opetellut kasvoilleni ynseän “fiiiddumuamigäägiinnosta”- ilmeen, siis jos vaikka tarttis, tiäksä. Inhoan auton vaihtamista ja siihen liittyvää nöyryytystä, eritoten kun saa kuulla ajaneensa läpipaskalla potkukelkalla jota kukaan ei halua, vaikka pari vuotta takaperin osti ihan oikean auton. Samalta mieheltä. Joskus pettymys pitää vain niellä ja eikun autokaupan, sanotaanko nyt vaikka kuvitteellisen Kompassin, ovesta sisään. Yks. Kaks. Kol. Neljä. Ketään ei näy, kukaan ei hyökkää kimppuun. Saan kävellä rauhassa ympäriinsä ja katsella ajoneuvoja mielin määrin ilman lakeijoja ja hyeenoja. Luulin jo tovin, että firmaa on harvennettu harvesterilla ja loputkin selviytyneet olivat lisäleikkauksista kertovassa henkilökuntapalaverissa joukkohirttäytymässä, mutta ei. Lopulta päätän rohkaista itseni ja hiivin avokonttorin työpöytäsaarekkeen luokse. “Päivää. Tarttis auto vaihtaa.” “Istukaa, olkaa hyvä”, kuului asiallinen ja jämäkkä vastaus. Kymmenen minuuttia myöhemmin istun jo koeajolla, samalla kun omaa autoani koeajetaan ja testataan.

Loppujen lopuksi auto vaihtui jo seuraavana päivänä. Saamani tarjous oli paljon parempi kuin olin ikinä edes uskaltanut haaveilla ja nauttimani palvelu oli kerrassaan harvinaislaatuista: ei tyrkytystä, ei mielistelyä, ei huonoja vitsejä eikä huonoa kahvia – ok, automaattiespressoa, mutta jauhetuista pavuista – ja meikäläinen oli myyty. Oli pakko tunnustaa keski-ikäiselle myyjälle ennakko-odotukseni ja kauhukuvani perusautokauppiaasta. Myyjä kuunteli tyynesti ja vuodatukseni päätteeksi mies totesi: “Meiltä ‘noi’ saneerattiin pois siinä vaiheessa kun omistaja vaihtu. En tiedä minne se sakki meni, mutta jonnekin ne katosivat.” Kaveri käytti sanaa “noi” niin halveksuvasti, että ilmeisesti tiesi millaisista niljakkeista puhuin.

Uutta autoa ohjastaessani mietin, minne joukkopako oli suuntautunut. Ajelin kehätietä kohti Tammistoa käydäkseni elektroniikka-alan suurmarketeissa, a.k.a. Miesten Ikeassa, ja jo ovesta sisään astuessani tajusin sopuleiden löytäneen uudet kodit. Nuori polvi oli siis täällä, ajattelin. Mutta missä ovat ne vanhat jäärät, alfamyyjät, ne, jotka ovat aina oikeassa ja joille ei sanota ei ja joille on tärkeää vain dumpata laatikko toisensa jälkeen, jälkihoidosta piittaamatta?

Kotona odotti sähköposti jenkkilästä. Olin jo jokin aika sitten hankkinut kohtuulliseen hintaan (vrt. Sulo Vilén, “halavalla”) erään orkesterikirjaston plus laajennusosan ja lupauksista huolimatta kirjasto ei sisältänytkään mainostettua perusosaa, ainoastaan laajennusosan ja sen vaatimat perusosan samplet – joka siis EI ole sama asia kuin itse perusosa JA sen sisältämät patchit. Toisin sanoen virheellistä ja harhaanjohtavaa markkinointia, mielestäni.

No, nimeltämainitsematon firma ei ollut moksiskaan syytöksistäni eikä lotkauttanut lopulta korvaansa edes paikallisen jälleenmyyjän kyselyille (kiitos tuhannesti teille kaverit, tiedätte kyllä keitä olette). Näytti siltä, että kaksi erittäin sujuvaa englantia kirjoittavaa henkilöä ei pärjännyt firman asiakaspalvelun kanssa, ei edes alkumetreille. Erinäiset henkilöt firman pääkonttorissa ja asiakaspalvelussa “käsittelivät” asiaa, mutta näyttivät ohittavan varsinaisen kysymyksen jokaisessa viestissään (“Actually, where are the patches of the original XXXX? It seems there are none included in this particular library…”). Ongelman selvittelyn sijaan sain vastaukseksi yhteensä kuusi kertaa saman copy- paste-tyyppisen asennusohjeen…

Niin, kirjastohan oli jo asennettu ja havaittu toimivaksi (joskin vajavaiseksi mainoslauseisiin nähden), helvettiäkös te enää opetatte asentamaan? Halvatun aivoturvokkeet. Raadonlöyhkät.

Jutun yllättävä, positiivinen puoli: kadonneeksi luultu ihmisrotu löytyi siis sittenkin, joskin melkoisen pitkän matkan takaa! Nyt odottelen ylistävää valokuvin varustettua henkilöprofiiliani käsittelevää artikkelia Tieteen Kuvalehdeltä sekä paleontologian liiton vuosipalkintoa. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi aika menee kuin siivillä lukiessani mukavia meilejä, korjatessani vanhalla kirjastolla tehtyjä kymmeniä biisi- ja cue-pätkiä uuteen kirjastoon sopiviksi ja ajellessani asiakaspalvelijoita pakoon uudella autollani. Ah, kevät!