Helpon nakin vaikea keikka

Uskokaa minua, kun sanon, että osaan tehdä elämästäni vaikeaa. Jokin sisäinen mekanismi laukeaa satunnaisin, joskin tasaisin väliajoin, ja saa minut tekemään tyhmyyksiä, joihin normaalilla ällillä varustettu ihminen ei suistuisi. Työhuoneeni nurkassa murjottava modulaarisyntikka on hyvä esimerkki, pirun kallis ja epäkäytännöllinen – tai oikeastaan se on huono esimerkki, sillä sentään käytän masiinaa päivittäin. Korkeasta piupalipaupali-kertoimestani kertovat myös kymmenet turhat äänikirjastot. Jo joitakin vuosia sitten tuli nimittäin hankittua senpäiväisesti kaikenmaailman hoovee/hoopee/WTF?-kertoimella varustettuja häläbälä-libraryjä, että jälleenmyyjiäkin heikottaisi hyllymetreittäin irvistelevät pahvilaatikot. Tai no, pahvilootat on kierrätetty, mutta siis ne cd- ja dvd-levyt koteloineen. Viime viikolla tajusin, että siellähän sitä on, paskaa suoraan sanoen. Ettei vaan olisivat olleet nimenomaan Best Of Jakutialainen Kissanperkausteline- sekä Sydän-Savolaisia Märehtijä-ääniä -kirjastot (tjsp), jotka saivat minut raivon partaalle. Näihinkö ryöttäisiin hevonkuukkeleihin minä rahojani työnnän? Kiiltäviin kiekkoihin, jälleenmyyntiarvo 0 eur. Ei, Olavi. Et sinä ole hullu. MINÄ olen se hullu. Ja ihan hemmetin tyhmä. Vai mitä voi sanoa ihmisestä, jolla on hyllyssään Instruments of Belarus-niminen, aivan paskoja wav-faileja sisältävä cd-romppu? Mitä minun päässäni on liikkunut? Hammasharja. Siinä kaikki.

Olen aina ollut kohtuuttoman innoissani uudesta teknologiasta ja uusista sovelluksista, vaikka ne usein vievätkin minut infarktin partaalle, ja vannon kerta toisensa jälkeen pystyväni lopettamaan ns. alfatestaushommat milloin tahansa. Ja höpö höpö. Aina pitää saada jotakin uutta, lienen siis helppo nakki myyjille. Mutta siltikään elämäni ei nakkiudesta huolimatta helppoudu.

Nimittäin. Viime viikonloppuna tuli oltua Lempäälässä keikalla, suuressa, suuressa ostoskeskuksessa. Oli aika vinkeä olo, kun koko pulju suljettiin ja soundcheck alkoi: valtava rakennus kaikui tyhjyyttään. Lainaläppäri oli onnesta soikeana saadessaan toistella MainStage-ohjelman avulla sulosointuja. Eh, siis YRITTÄESSÄÄN toistella. Olin onneksi ottanut mukaani myös erään sampleja toistavan “oikean” soittimen (hieman epäkäytännöllisen tosin, mutta kuitenkin), jotta en jäisi tyhjän päälle jos jotain tapahtuu. Soundcheckissa lainaläppäri piiputti pikkuisen, leikkeli nuotteja kesken ja päräytteli reverbit palasiksi, mutta olin varautunut asiaan. Olihan minulla onneksi se toinen masiina. Kyllä tämä tästä.

Kyllä tosiaan juu ja Pastirol. Arvatkaa vain. Alla oli yhdet treenit ja vaikka biisit olivatkin läpeensä tuttuja, oli jokaisessa silti muisteltavaa, olihan edellisestä keikasta pari vuotta. Keikkasetti oli pitänyt etsiä backup-levyiltä pala kerrallaan, osa sieltä, osa tuolta, osa vuodelta 1996. Samplesettini oli ehkä turhaankin 24-bittinen, 48 kHz – ja stereo: lastia karsimalla olisin voinut helpottaa koneen taakkaa, mutta aikaa ei ollut. Piti saada soundit kohdalleen ja muutaman biisin sekvenssit soitettua kuosiin sekä alkuperäiset akustiset kitarat ja perkussiot kovikselle jne., siis semmoista perussäätöä liian lyhyellä aikataululla. Jo ekassa biisissä MainStage haukkaa ääniä pois, performance meter punaisella. Siirryn käyttämään toisella kädelläni varavehjettä. Ständin alatason kiinnitysruuvi oli ilmeisesti automatkan tai lämmönvaihteluiden takia löystynyt ja alakoskettimisto alkoi vajota vasemmalle, kuusiokoloavainta ei tullut mukaan. En voinut kuin hipelöidä varoen, ei puhettakaan tyylilleni uskollisesta paiskomisesta ja suuvaahdosta. Ylempänä oleva USB-kiippari vilkuttaa valoaan – virta loppuu? Mitä? Kesken kolmannen biisin MainStage ei sano enää mitään, sekvenssi sentään soi.

Tässä kohtaa oli jo hiki.

Ketsuppia muusiin: läppäri vetäisee ihan kunnolla pystyyn ja suostuu noin puolesta keikasta eteenpäin toistamaan ainoastaan RAM-muistissa olevia sämplejä. Teki mieleni trentreznoroida koko keikkasetti, mutta yleisö ei välttämättä olisi ymmärtänyt… Fiiliksen pelasti kuin ihmeen kaupalla vielä pyörivä Live-ohjelma, joka suostui mystisesti toistamaan vielä yhden biisin taustapuksutukset. Jokin oli liikaa “oikealle” soittimelleni ja se päätti lukkiutua kesken viimeisten kertosäkeiden. Ensimmäinen kerta elämässäni kun näin käy. Virta pois ja virta päälle – ja sitten se muistuu mieleen: latausaika! Voi ny perkele. Vehkeen persauksessa on kiinni PCMCIA-adapteri (kiinnitettynä ruuvein), jossa on muistikortti, jolla on 500 megaa sampleja, jotka alkavat latautua virrankytkennän jälkeen laitteen muistiin. Johtuen laitteen keskiaikaisesta rakenteesta lataus kestää noin 15 minuuttia, tasan, reikä reikä. Käytän seuraavaa ilmaisua harvoin, mutta aina aiheesta: silloin nimittäin vitutti vähän. Mutta pokka piti.

Jotta katastrofi olisi täydellinen, lainatietokoneen kovalevy kuoli. USB-koskettimiston virta katosi lopullisesti ja läppärin ruutuun ilmestyi harmaa esirippu kera unix-rivistön. Tekstin alta häämötti OSX:n virheilmoitus, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Luojan kiitos laulaja laulatti yleisöä, ja vaikka soittimeni latasikin sampleja, “tavalliset” soundit kuuluivat silti. Korvamonitoreistani kuului vain “niknikniknik” kun läppäri jatkoi pykimistään. Toivoin päämiksaajan huomaavan, että jokin ei nyt kuulu biisiin.

Pojat soittivat encoren akustisesti, yleisö hullaantui.

Note to self, kotiin ajellessa: “Käy hankkimassa joku uus ja ensteksmahti katastrofinestolaite heti ku liksa tulee tilille. Tai joku Subliminal Prehistorical Mammal Belching -äänikirjasto. Osta uus hammasharja.” Vähän hymyilyttää jo, lienen nimittäin sukua X-Men -leffan Wolverinelle: aika parantaa haavat nopeammin kuin samplet ehtivät latautua.

Advertisements