Toisinaan tulee pläränneeksi läpi tukkutolkulla vanhoja valokuvia tai muistiinpanoja, ihan vain, koska sattuu törmäämään niihin. Hylsyjenkeräilyä, siis. Itselläni on ollut tapana jo kouluvuosista alkaen säilyttää vanhojen allakoiden tai kalentereiden sivut, sillä paitsi päivämääriä, niihin on tullut raapustettua koko joukko ideoita ja sekalaisia muistiinpanoja. Ja valtava määrä puhelinnumeroita ja vuosien varttuessa yhä enenevä määrä sähköpostiosoitteita. Vuoden 1990 kalenteriin olin merkinnyt vain yhden sähköpostiosoitteen, muuten.

Tuli sitten eräässä 90-luvun alun paperipumaskassa vastaan runsas joukko ruotsalaisia puhelinnumeroita, nimiä ja osoitteita, ja yhtäkkiä taannuin pelokkaaksi nuorukaiseksi. Juuri siksi samaksi tyypiksi, joka lähetteli kouluruotsilla kirjoitettuja vapaamuotoisia hakemuksia länsinaapurin erinäisiin pajoihin ja studioihin, nauhapojaksi ja niin edelleen… ns. kisällinoppiin. Olin silloin todella ujo ja varma siitä, että kirjeeni niitattaisi laulukopin oveen, yllään teksti “ei näin”. Vähän yllätyin kun sainkin ystävällisiä vastauksia kolmesta suunnasta – olin lähettänyt neljälle taholle yhteydenottoni. Kahdelle olisi puoli-ilmainen orja kelvannut samoin tein, mutta yksi halusi jopa referenssejä, ja niinpä eräänä kuumana kesäpäivänä äänittelinkin tekosiani c-kasetille ja liitin joukkoon kaunistellun tilaston liiteprojektien myynneistä.

Vastausviesti tuli tylynä takaisin: “Lähettämäsi demot eivät ole mielestäni referenssejä, sillä kaupallisuudella ei ole työn laadun kannalta mitään merkitystä. Oletko ystävällinen ja lähetät jotakin, jonka laatuun olet itse todella tyytyväinen?” Olin lannistua, sillä mielestäni en ollut saanut aikaan kerrassaan mitään mihin olisin ollut tyytyväinen. Olin parhaani mukaan yrittänyt kaikkia jekkuja saadakseni aikaan sitä ja tätä – kopioida ulkomaan staroja – mutta jos oli varaa ostaa vain kaksi kompressoria eikä omistanut moniraitanauhuria (Fostex R8 ei mielestäni ollut sellainen, heh), piti keskittyä olennaiseen: midisälään, samplereihin ja syntikkaohjelmointiin. Yritin selitellä taas ummet ja lammet kirjeessäni, miettien samalla josko sittenkin se Göteborgin mesta olis jees… päädyin kyllä ennen pitkää sinnekin, mutta se oli toinen juttu.

Päädyin lopulta harjoittelijaksi melkoisen mukavaan ja hyvinvarusteltuun pajaan, ja opin lopulta ruotsiakin kohtuullisen hyvin – vaikka mestoilla roikkuikin runsaasti ei-ruotsalaista väkeä ja puhe soljui murteisella englannilla suurimman osan ajasta. En juurikaan tavannut silloin isoja staroja, mutta joistakin silloin kohdatusta mukavasta kaverista on sellaisia tullut. Ja syystäkin: järjettömän kova työ työnsi miehiä eteenpäin kaksin käsin. Luulin itse olevani kova säätämään ja nysväämään, mutta kilpistyin kalkkiviivoille. Eräskin nykyinen todella kova jätkä oli tasan viikon studiossa samoissa vaatteissa ja nukkui vähän vapaa-aikansa soittotilan sohvalla – silloinkin, kun pitkätukkahippi luukutti Marshalleja niin, että amalgaamit helisivät tarkkaamossakin. Hämmästelin joitakin mammuttiprojekteja, joissa upotettiin raitatolkulla tavaraa ja tehtiin välimiksauksia. “It’s all about layers”, kerrottiin. Jos alkuperäisessä materiaalissa ei ollut kylliksi substanssia, kerroksia, niitä pyrittiin luomaan tuotannollisesti, korvakarkkeina. Hämmästelin myös sitä, kuinka moni tyyppi lopulta otti osaa biisinkirjoistussessioihin – “hitto, onko noi neljä tosiaan saman biisin kimpussa?” – ja ideansa kantoivat kasaan myös sessiomuusikot. Verkottuminen myös lämmitti sydäntä: siinä missä suomalainen kyräilee ja sormet kouristellen tarttuu reviiriinsä, sikäläiset olivat avoimia, ja duuneja järjesteltiin vallan tykkänään ristiin. Usein joku tiesi jonkun, joka teki itselle tarjotun homman paremmin ja jakoi yhteystietoja auliisti. Lopputulos ja tyylikysymykset ratkaisivat, kukaan ei halunnut jäädä arvoketjun heikoimmaksi lenkiksi. Huvitti sekin kerta, kun tajusivat jonkun sinkkubiisin olevan liian pitkä radioon: tuottaja merkkasi sitten kestoksi sinkun kanteen pituudeksi 3’98”. Siis oikeasti 4’38”. Ja hyvin soi, ilmeisesti kukaan ei katsonut CD:n etupanelista kestoa.

90-luvun loppupuolella tuli vastaan monia länsinaapurissa tehtyjä poppituotoksia, joissa oli selkeästi ruotsalainen soundi. Melkein jopa olisi voinut sanoa, että siellä se Bellmanin perintö soi – kaikessa kuului sikäläisen schlager-å-dansband -kulttuurin positiivinen noste ja bennybjörnstikkan-perintö. Ja verkostot. Hitto, enempää en olisi voinut olla kateellinen silloin. Suomessakin pyristeltiin samaan kevytpopin täyttämään suuntaan (se perhanan myö-kanssa-halutaan-just-tommonen -asenne pitäisi jo kitkeä helvettiin), mutta vahvuudet ymmärrettiin vasta vähän myöhemmin. Meillä on kansakuntana täysin toisenlainen menneisyys: vuositolkulla vasallivaltiona kahden vahvemman alla (niinku), sotavuodet, pulavuodet ja korvikekahvit. Sotakorvaukset ja valvontakomissio. Tango, itänaapurin ahterin nuolenta, öljykriisi, muuttovirta taajamiin, maaseutukriisi, ensimmäisen juppiporukan mahalasku ja sitä seurannut taantuma – ja niin edelleen aina paavolipposiin ja muumimammoihin. Ei täältä saamari millään britneyspearsilla kuulkaa lähdetä ulkomaille. Täällä tarvitaan miehiä auran eteen ja jalat peltoon polvia myöten (koska hepo on jo syöty), ja metalli soimaan. Jos kukaan ei vielä ole pannut asiaa merkille, nuo mainiot karvaiset sedät ymmärtävät yhteistyön hedelmien ja levyvierailujen päälle, sekä tekevät mieleistään materiaalia muiden odotuksista vähän välittäen.

Veikkaan, että saan lahjakkaasti turpaan snagarilla, mutta mielestäni meikäläisen metallimusiikin tekijät ovat oivaltaneet Bellman-bennybjörnstikkan -perinnön perimmäisen merkityksen. Lauletaan juurista ja ammennetaan esityksen voima kokemuksista. Ei monisteta, keksitään ja oivalletaan. Väliäkö sillä, että on kovat ajat, jos musa toimii ja antaa toivoa?

Tässä mitään hevosia tartteta.