Mitäs minä sanoin?

Kaverini harrasti intohimoisesti BMX-pyöräilyä, ja tyypilliseen varusteharrastatyyliin oli hankkinut kaapin täydeltä settiä: kypärä, hartiasuojat, kyynär- ja polvisuojat, sekä tuiki tärkeä selkäpanssari – siis todellakin, koko hemmetin satsi. Alennuksella. Tilasi edullisesti netistä jostain semituntemattomasta kiinalaisfirmasta, ja vaikka tulliselvitys kirpaisikin, oli lopputulos mieluisa: nyt kelpasi hurruutella menemään “ku polvet suussa”, kuten heppu itse luonnehti.

…mikä oli tavallaan pelottavan apokalyptisesti sanottu. Olin itse rullaluistimilla (hitto, keski-ikäinen äijä luistimilla, apua) ja seurasin vierestä itseäni nuoremman ystäväni valmistautumista rullalautakäyttöön tarkoitetun radan läpiajoa. Kaveri ponkasi vauhtiin – ja tasan sekunti myöhemmin makasi rampin pohjalla taju kankaalla. Kypärä halki ja munasuojukset lommolla. Oli runko katkennut ponnistuksesta. Samassa tällissä osui oma polvikin nenään ja kaksi etuhammasta oli poikki. “Anna rööki”, oli ensimmäiset sanat. “Ei o, en polta, ja sun etuhampaista näkyy hermot. Ei ehkä kandee ny.”

Opetus piilee rivien välissä: kannattaa pitää turpa kiinni, yllättävillä asioilla on tapana toteutua.

Oma viimeisin sessioni nimittäin oli päättyä kesken pahimman kiireen. Oli seuraavalle päivälle aamulento Saksaan, orkesterisessioon, ja kuulostelin selkäni vointia pitkän istumatyökauden jälkeen: perkele, alkaako se jumettaa? Taisin mainita jotenkin näillä sanoin: “kohta leikkaa kiinni ihan saletisti ja sitten on kiva lentää”. Tuntia myöhemmin olin perskannikat paljaana Diacorin hoitopöydällä ja kandi tuikki istumalihaksiini lihasrelaksanttia sekä kipulääkettä. Oli tosin unohtanut vetää verhon oven eteen sillä seurauksella, että sisään kurvannut verevä lääkäritär sai silmiinsä aimo annoksen jakaukselle kammattua kannikkaa. Näky ei ilmeisesti kauhistuttanut, naurusta päätellen. “Uppistalallaa, anteeks vaan.” Puolen tunnin päästä pistokset alkoivat vaikuttaa ja velat muuttuivat saataviksi ja Stockmannin talviale käynnistyi samoin tein. Illalla matkakäyttöön tarkoitettu LaCie-kovalevy hirtti pitkän vinkumisen jälkeen kiinni ja jouduin bouncaamaan pohjatiedostot uusiksi.

Kannattaa siis todellakin pitää lärvi ummessa.

Perillä Saksassa kaikki meni hyvin. Ensimmäisen session jälkeen sikäläisen orkesterifirman taiteellinen johtaja tuumasi “huominen sessio alkaa kymmeneltä – paitsi jos tulee lumimyrsky tai meillä on krapula”.

Sessio ei alkanut kymmeneltä.

Äänitykset järjestettiin Hallessa, siinä Leipzigin vieressä, ja ymmärrykseni mukaan Hallen kaupunginorkesterin jäsenistä koottu jousisto soitti sangen mieltänostattavasti tekemiäni pläjäyksiä. Asiallisissa käsissä paskakin biisi kuulostaa hyvältä, sanoisin. Tilasin koulusaksallani vuokratilan talkkarismieheltä pannullisen vahvaa kahvia ja aloin nappomaan sitä maidon kera flyygelin päällä. Hetken kuluttua talkkari tuli mutisemaan vakavana korvani juureen, ja ymmärsin, että salissa ei ole suotavaa nautiskella mitään juomia tai ruokia – tai ylipäätään nautiskella muuta kuin musiikkia. Kaveri heitti heikolla enklannillansa vielä vitsinkin: “akzidentz are not velkome, fluegel doezn’t like coffee”. Jätin pannun – omasta mielestäni korkki kiinni – flyygelin kulmalle ja hiivin takaisin yläkerrokseen tarkkaamoon. Juuri kun astun ovesta sisään kuulen johncagemaista preparoidun pianon ääntä kaiuttimista. Orkesterin kontrabasisti oli sohaissut kahvikannun Bluthner-flyygeliin krapuloissaan. Kallis efekti tuo “wet sound”, sanoisin. Kaveri oli ollut koko ensisession ajan siinä kunnossa, että ainoa soitettavissa oleva instrumentti olisi hyvinkin voinut olla mandoliini. Tai buzuki. Hätätilassa myös pystybasso, mutta vain tremolona. Eikä kannettuna, vain nojaten. [HUOM! Jälkikäteen, tietysti jo kolumnin ilmestyttyä, kävi ilmi, että kyseessä EI ollut orkesterin jäsen, ei edes sidosryhmään kuuluva henkilö, vaan ylimääräinen, ilmeisesti logistiikkaan liittyneen yrityksen jäsen. Pahoittelen!]

Session jälkeen kaveri oli ulkona tupakalla kädet täristen ja puheli ankaraan sävyyn talkkarin kanssa – tai siis talkkari puhui, bassosetä kuunteli ja imi itsekäärittyään. Äänitysjengin ennakolta tilaama taksini saapui juuri silloin kellontarkasti hallin eteen ja astuin sisään Mercedes Vito -tyyppiseen tilataksiin. Ihmettelin Recaro-rallipenkkejä taksin matkustamossa ja kuskin ajohanskoja. “How tall aar juu?” “One meter 85 cents. Why?”

Paria minuuttia myöhemmin ensimmäiset vatsahappolitrat nousivat kurkkuun, kun kaveri paahtoi 185 km/h mittarissa kohti Leipzigin kenttää. En ole ikinä, koskaan, missään, pelännyt niin käsittämättömän paljon. En tiennyt oksentaako edellisillan gulassi vaiko itkeä. Kun kaivoin kamerani laukusta ottaakseni kuvan nopeusmittarista, kaveri huomasi asian ja vaihtoi pienemmälle, kiihdytti ja ohitti bensarekan nippanappa metrin päästä. “Sehr schnell, ja? One kilometer per one cent.” “Ein bisschen, ja…” Onneksi en ollut kaksimetrinen. “Häkinen?” “Joo, Häkkinen.” “No Räikönen?” “Juu ei ei ei ei äiti äiti äitiii apua. Pit stop please, like… now, you know.”

Olis pitäny arvata. Varsinkin kun kuskilla on nelipistevyö ja matkustamossa on paitsi vaahtosammutin, myös rallipenkit. Ja radiossa Scorpions, koko matkan.

Soitin sessioporukalle kentältä. Naurunremakka linjan toisessa päässä kertoi kyseessä olleen tilattu pikku käytännön pila. Torsten-kuski oli kuulemma rata-autoilija, joka ajaa harrastuksekseen taksia ja jossain Hockenheim-skabassa heppu oli ollut palkintopallillakin. Toivotin ystävilleni räjähtävää iltapäivän jatkoa ja nytpä ihmettelenkin missä ne loput failit ovat.

Mitäs minä sanoinkaan?

Advertisements