Toisillekin sattuu

Kielisoittimet ovat vaarallisia. Jos rämpyttää menemään huoletonna kuin hummeripoika, saattaa löytää osan lasiaistaan otelaudasta (ja se on pahuksen sitkoisaa puhdistettavaa) tai sarveiskalvon katkenneen kielen päässä heilumassa kuin vappupallo. Tai sitten se jousiosasto: hittolainen, viuluviikari intoutuu sottiisin pyörteisiin ja seuraavassa hetkessä puoli bändiä on ruhjeilla, kiitos paholaismaisesti viuhuneen strokan.

Niin, tai sitten jo pelkkä instrumentin paino tekee tepposet. Onhan noita mahdollisuuksia – onnettomuuteen.

(Hmm, mahtaako Alexander Rybakin bändissä olla suurikin vaihtuvuus? Ei sillä, että kiinnostaisi sen enempää kuin kilo turvettakaan.)

Mikään ei vedä vertoja keskisuomalaiselle harrastajalle, joka takavuosina päätti tehdä kosketinsoittimestaan ns. keytarin. Keytar on yleisnimeksi muodostunut nimitys kaikille kannettaville kosketinsoittimille, ja kyseinen soitinlaji ei ole oikeastaan millään muotoa tulkittavissa tyyneyden ja viileyden airueeksi, ei varsinkaan sen jälkeen kun Edgar Winter roikotti Arp 2600:n koskettimistoa luihuilla olkapäillään. Pikemminkin sitä heti ensimmäiseksi kuvittelee käskyttäjäkseen semmoisen laihan rillipääluikeron, tyyppiä Rammsteinin Christian Lorenz. Taitaa tyyppi tosiaan olla Musen Matthew Bellamyn lisäksi ainoa, jolle kannettavan kiipparin raahaaminen on edes osittain sallittua. Lorenzkin on luopunut myöhemmillä megaturneillaan keytareista, joten… no niin no.

Mutta tämä keskisuomalainen, sanottakoon häntä vaikka Jopeksi (nimi muutettu). Kaveri oli viimeisen päälle progediggari – siis tyyliin “vittu mie sekosin ykkösessä, siispä oiva piisi” – eikä mikään muu musatyyli oikein ollut umpihauskan ja fiksun, mutta epäkäytännöllisen miehen mieleen. Jos oli tahtiin saatu toistasataa nuottia ja tahtilaji oli jokin irrationaaliluku per irrationaaliluku, avot, teos oli musiikkia parhaasta päästä. Melodiasta viis. Vähän sama kuin jos olisi kuunnellut Commodore 64:n datakasettia autostereoista.

(Olin aina ihmetellytkin, että mistä näitä tyyppejä tulee, mutta uskokaa minua: niitä on tolkuttomasti haja-asutusalueilla metsä-Suomessa.)

Jopella oli Korg Poly-61, se ei-niin-kovin-katu-uskottava Korgin polyfoninen analogipeli 80-luvun alkupuolelta. Lisäksi kaverilla oli ihka oikea Hammond (L100, luulisin, ilman taustalevyä) ja pari muuta jo 90-luvun alussa kärsineeltä näyttävää antiikkista viulukonetta ja syntikkaa. Joukossa mm. Yamaha CS-60. Jope oli aikansa sahaillut Poly-61:tä ja saanut kuin saanutkin koskettimiston erotettua muusta osasta. Lattakaapelia oli jouduttu jatkamaan, mutta kätevänä miehenä jatko-osa oli tehty parista senaikaisesta SCSI-piuhasta ja juotettu esikoulutason juotoksilla. “Jope” oli tuttu näky sikäläisissä musaliikkeissä 90-luvulla, milloin kaveri suunnitteli studion perustamista, milloin muuttoa Saksaan (vaikkei osannut kieltä). Kätevä ei mies ollut käsistään edes soittajana, mutta askartelupaskarteluhenkeä uhkui äijän jokainen huokonen. Väliäkö sillä, vaikka ei osannut edes piuhaa kolvata. Tai edes keittää perunoita ilman pohjaanpolttamista.

Kaveri sai kuin saikin prototyypin toimimaan, pitch bendin ja kaikki, ja puuaihio koskettimiston ympärilläkin oli oikein siisti, Erikeeperillä liimattua lakkaamatonta koivua kera stratocasterin hihnapidikkeiden ja inkkarihapsuhihnan. Koskettimiston äänentuottokoneeseen yhdistävä lapamato oli edelleen hiukkasen hasardinoloinen, mutta suojattu hirmu määrällä harmaata jesseteippiä ja toimihan se yhtä kaikki. Vaikka näyttikin norsun napanuoralta Danten helvetistä.

Olin paikalla kun kaikki tapahtui. Kalibroin miekkosen Roland SH-2:ta, kun Winterin “Frankenstein” alkoi tulvia Peaveyn laulukamoista Jopen “treenikämpällä”. Eli 40 m2:n saunarakennuksessa, jonka seinät olivat harvat kuin liiterissä. Jope tapaili melodiaa omintakeisesti, heiluen biisin rytmissä vähän samaan tapaan kuin ujot karaokesolistit huojuvat yhtäläisen olutmäärän jälkeen. Jope ei juurikaan puhunut tunteistaan – paitsi päissään, joten mies puhui tunteistaan oikeastaan koko ajan. Frankenstein yltyi ja yltyi, Jope vongutti kitarakomboon yhdistettyä uudelleennimettyä PÖLY-69:ään, taivutti soolon tiimellyksessä kroppaansa taaksepäin, kunnes keskivartalo ei enää antanut myöten ja mies romahti selälleen vetäisten koko helkkarin lattakaapeli-pölykuusysit ständeineen kumoon. Jopen selän alla oli laatikollinen putkia, siis putkivahvistimiin yms., joten koko setti pärähti tuhannen paskaksi alle sekunnissa. Ständi puolestaan kaatui voimalla eteenpäin, niin, että PÖLY-69:n raadon toinen kulma kosahti Hammondin avoimeen taustaan ja päräytti siellä olleita putkia sirpaleiksi, samoin generaattoriosan takalevy taisi vääntyä. Mutta ei, eipä ollut tuho vielä täydellinen. Honteloilla jaloillaan seisonut CS-60 sai iskun oikeanpuoleisiin jalkoihinsa ja notkahti maahan koskettimisto edellä.

Voi äiti.

“Vittu mikä piisi!” oli Jopen ainoa kommentti tuhoon. Kaverin karvakauluksisen farkkutakin selyksessä oli vielä pystyssä jokunen elektroniputken jämä ja takaraivossa oli Ibanezin Tube Screamerin namiskuukkelin tekemä ventti, mutta Jope uhkui aitoa suorittamisen intoa. “Vittu mie opettelen soittamaan tuon ja se on siinä!”

Jope kuitenkin löysi itsensä sattumalta, puuntyöstökurssilla. Sirkkelistä peukaloon saatu paha ventti hidasti soittoharrastusta sen verran, että mies siirtyi välivaiheiden tuloksena Pirkanmaalle ala-asteen opettajaksi ja on tätä nykyä varsin pidetty hahmo pikkuihmisten joukossa. Lähetin kaverille tekemästäni pelimusasta pikku pätkiä ja palautetta tuli oitis: “Lupaavaa, tässähän vuorottelee 5/8 ja 7/8!”

Vieläkin mietin, että mitähän raitaa Jope oikein tarkoitti.

Advertisements