Späm, späm, späääämmm!

Viime aikoina sähköpostiini on rapissut kotimaista roskapostia. Milloin tyrkytetään kumileimasinta, milloin netissä toimivaa kirjanpitopalvelua – ja onpa joku kaupitellut lasitettuja toimiston oviakin. Ihan kiva sinänsä, mutta nämä postit tulevat joiltakin oikeaksi luokiteltavilta yrityksiltä henkilökohtaiseen sähköpostiini ja olen liittänyt itseni markkinointikiellon piiriin. Perustelen tuota kieltoa siten, että eiköhän tässä nelikymppisenä jo ala tietää pikku hiljaa mitä haluaa, ja mistä tietoa saa kun sitä tarvitsee.

Joku on siis hölmöttänyt jotakin taajama-alueen ulkopuolella asuvaa yrittäjäporukkaa pahan kerran, sillä samankaltaisia kuulumisia ovat kaveritkin kertoneet. Tyrkytys jatkuu, eikä sille tahdo saada stoppia. Olen tässä sen verran ottanut asiasta selvää, että saadakseni stopin asialle pitäisi luurin päähän saada osoitetietoja keränneen instanssin tietävämpi taho, ja ilmaista hänelle ystävällisesti haluni. Tiedän jo sanatkin viestiin, mutta jos kirjoitan ne tähän, juttua aletaan käsittelemään kolumnin sijaan julkisena laittomana uhkauksena.

Ongelma onkin se, että osoitteistohyypiöllä ei ole tunnettua puhelinta – ainakaan miestä ei saa kiinni niistä kännyliittymistä, joiden numerot olen käsiini saanut. Kuulin toisaalta, että heppu perustelee oikeutusta asialle sillä, että mainosten vastaanottajalla on käytössään blogipalvelu, joka tekee hänen mielestään yksityishenkilöstä julkisen tahon – tai “firman”, joten häneen voidaan markkinointipuikotusta upottaa mielin määrin myymällä muistitikkuja syyttömille tahoille, jotka tarrautuvat kouristelevine firmoineen mahdottomiinkin menetelmiin saadakseen edes pikkuisen lisää asiakkaita.

Te pidätte minua tärkeilevänä pikku paskana, mutta toivon, että ymmärrätte, että tätä menoa ei mene pitkään, kun pari muutakin tahoa alkavat vedota samaan “julkinen blogi”-syyhyn. Ja jos kirjoittaa työasioista Facebook-tilissään ja sähköpostiosoite on julkinen… aijai. Mitäs sitten sanotaan?

Spämmäys tuossa muodossaan on vain yksinkertaisesti huonoa palvelua. Hyvää palvelua olisi se, että siirryttäisi spämmäyksestä tarkennettuun ja kohdennettuun mainontaan. Yllättyisin iloisesti, jos yhtäkkiä sähköpostissani olisi tiedote harvinaisesta sämplekirjastosta, jollaista juuri tarvitsisin, mutten olisi osannut sitä etsiä. En nimittäin tarvitse lasitettuja toimistonovia, sillä minulla ei ole toimistoa. Kumileimasinta voisin käyttää osoitteiston myyjän silmäluomien sisäpintaan, sikäli se on tarpeellinen, mutta muuten turhake. Nimellä varustetut kirjekuoret… no, osaan kirjoittaa, ja Dymo auttaa jos näyttää pahalta.

Vähän sama juttu kuin oikeiden ihmisten ollessa kyseessä: ei se tyrkyttäminen auta yhtään. Hyvä myyjä tarttuu asiaan proaktiivisesti, ottaa kontaktin, ja vaihtaa pari sanaa. Se siitä. Asiakas on tervetullut, asiakkaalle annetaan tilaa tarkastella, ja vetäydytään itse sivummalle odottamaan indikaattoreita. Vasta ne huomattuaan myyjä voi aavistella onnistuvansa, mutta siltikin tiellä on vielä esteitä – joskin se tärkein este, “asiakasta ei juurikaan kiinnosta”, on pois tieltä.

Hyvä myyjä näkee tarpeet, loistava myyjä ymmärtää tarttua motiiveihin, jolloin kaupanteosta tuleekin ongelmanratkaisua. Tällaisten ihmisten kanssa on mahtavaa tehdä kauppaa – oli se sitten toimiston ovi tai satunnainen plugari. Kun tuntee, että välitetään (nyyh), ja että minun asiani on tärkeä (nyyh). Jos asiakkaassa saadaan herätettyä tuo kiitollisuudelle sukua oleva tunne toisen suorittamasta ongelmanratkaisusta, ollaan voittoputkessa. Tarvitaan vain se pieni töytäisy kohti ostoärsykettä, ja asia on sillä selvä. Asiakas tuli hakemaan satasen kilkettä, mutta poistuu kaupasta kolmensadan edestä sälää ja roipetta – onnellisena: ongelma tuli selvitettyä!

Ikävä juttu vain on se, että “pieni töytäisy” muuttuu helposti lauseeksi “no kato tän sä kyllä tarttet saletisti, tän ku sä pistät päälle ni jopa poppi lotkaa, tää on semmone jota se ja tämäki käyttää”, jolloin ongelmanselvittely muuttuu helppoheikin tyrkytykseksi. Joskus “myyjä” närkästyy inhoreaktiostani ja alkaa puolustella, jolloin tyrkytyksestä siirrytään vähättelyyn (huom.: asiakkaan vähättelyyn) – ja etäännymme toisistamme valon nopeudella. Minä poistun tilanteesta ajatellen “mitä helvettiä ne oikein ajattelevat” ja myyjä puolestaan kelailee, että… Ja paskan latvat. Ei se oikeastaan kiinnosta yhtään, mitä myyjä tuossa tilanteessa ajattelee minusta. Ja sitten kuluukin aikaa, kunnes seuraavan kerran otan yhteyttä.

Siihen on siis syynsä, että en ole uskollinen liikkeelle, vaan sen ihmisille. Jos joku vaihtaa puljua, vaihdan myyjän mukana. Kyseessä ei ole liiketoiminta, vaan suhdetoiminta. Te muutamat hyvät tyypit varmasti tunnistatte itsenne tästä, ettekä ihmettele, miksi seuraan perässänne kuin hae laevoo firmasta toiseen.

Viimeistään tässä vaiheessa osoitteistojobbaria pitäisi kiinnostaa ja ryhtyä tarjoamaan pk-yrittäjille ongelmanratkaisua, ei ratkaisua ainoastaan OMAAN ongelmaansa: rahapulaan. Mut mitäs jos vaikka laittaisit mulle sähköpostia, sullahan on mun osoite. Mä tiedän mitä sä tarttet. Kato jutellaan, jos vaikka saatais tää selvitettyä… sä tarttet nyt kato selkeesti tämmöstä juttua että tota… ihan iloisella asialla soittelen juu. Onko paha hetki?

Advertisements