“Hevon satulat ja halavatun kuolaimet.�? Kiroilen tätäkin kirjoittaessani – yksin – kun tekstinkäsittelysofta takkuaa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on puolikas suru ja jaettu kakku on – hemmetin paljon pienempi kakku, tietysti. Viime viikkoina olen kovasti kaivannut ympärilleni ihmisiä, olenhan kuluttanut melkoisesti aikaa yksinäni, tuhrustellen ja nihrustellen yksikseni paria hassua projektia edestakaisin ja pähkäillyt siinä sivussa kirjaimellisesti ohikiitävää elämää, kahlaten läpi paria kirjastosta lainattua itseapuopusta, ns. self help-manuaaleja.

Jotenkin tuntuu siltä, että yksintekemisessä ja -olemisessa on juuri tällä hetkellä vain huonoja puolia. Tällä hetkellä ottaisin kahvipöydällä olevasta kakusta mielelläni vain ne muruset ja pannun pohjalta bitumit jos vain saisin edes pienen tovin naureskella jonkun toisen kanssa vastikään tapahtuneelle puolen teran suuruiselle kovalevy-ydintuholle. Ei, iChat ei riitä eikä puhelukaan erityisemmin houkuta.

Ja ei, pointtini ei ole itse tuhoalue eivätkä edes siihen johtaneet tapahtumat. Pikemminkin kaipaan siitä kertomista ja siunailua, kommunikointia, puhumista. Ääniä ja ilmeitä. Uskon, että asiasta on varmastikin tehty jo lukuisia tutkimuksia, mutta väitän ihan MuTu-fiiliksellä, että ryhmädynamiikka ja ryhmän palaute siivittää (ei siis piiskaa) jäsentensä yksilöllisen työnlaadun korkeammalle tasolle. Jo pelkästään mahdollisuuksista keskusteleminen, pieni väittelykin, oman näkemyksen puolustaminen ja valintojen perustelu auttaa. Jos ei muuhun niin ainakin siihen, että oma näkemys terävöityy perustellessa valintojaan. Tavallaan kai voisi hermustella, että keskustellessa omista ratkaisuistaan ajautuu hetkeksi hivenen loitolle omasta egostaan, jolloin perspektiivi ikäänkuin tuulettuu, työstettävän asian ja tekijän väliin virtaa puhdasta ilmaa. Analyyttinen osa minästä ottaa hetkeksi vallan ja antaa luovan puoliskon levähtää.

Erityisen innoissani olen viime aikoina ollut sellaisista ryhmistä, joiden sisältämä luova aines on diversiteetiltään runsasta – ns. monialatyöhuonekommuunit olisivat kovasti mieleeni. Diversiteetin on kuitenkin syytä olla samansukuista, sillä tuskin mikään lannistaa enempää kuin triphop-diggarin kuulema totuus videoeditoijan suusta: “melekee ku eppunormaali paitti että paskempaa ja laulu ei kuulu�?. Turha siinä on rypistellä ja selittää, että tämä on nyt tämmöistä instrumentaalimusiikkia kauhuelokuvan taustalle… toisin sanoen liiallinen hajonta makuasioissa saattaa repiä luovan ympäristön takaisin alkuperäisiin osiinsa. Tai ainakin toteuttaa pikkujouluissa tosi-tv-formaatti-idean “taistelijat�?. Hmm, formaatin paikka, todellakin… pannaan kaksi kinastelevaa ihmistä (tai ryhmää/perhettä/aivansama) kahdeksi vuorokaudeksi suureen taloon ja komennetaan molemmat tekemään kaikkensa toisen nöyryyttämiseksi joko jekuin tai muilla tavoin. Käytettävissä on loputon määrä työkaluja yms. tarvikkeita – myös muoviräjähteet sallitaan. Se, joka murtuu viimeiseksi on voittanut matkan porauslautta Katatoonialle – vai oliko se Insoomnia?

Huomaattekos? Tähänkin jollakulla olisi jo parannusehdotus, joka jo pelkkänä vitsinä heitettäessä aiheuttaisi suuria laineita jonkun toisen mielen lammikossa ja ja ja… tiedättehän? Juuri tätä minä kaipaan yksinäisessä kellaripajassani – tai tällä pinttyneellä keltaisella kotisohvallani. Ideavaihtoa, brainstormausta, mitälie. Lähestyttäessä ideaa hieman poikkeavasta kulmasta voidaan helposti havaita nykyisen implementaation puutteet ja heikkoudet. Ruoste ei aina näy päälle, siihen tarvitaan kurkistus kääntöpuolelle. (Ote jostakin opuksesta, mikälie, vai liekö oma ajatukseni.)

On vanha totuus, että seppä, puuseppä ja kauppias pärjäsivät parhaiten toistensa läheisyydessä. Palveluita tarjoava ryhmä varmasti luo tarjontaa ja kysyntää, parantaen yksiköidensä liikevaihtoja – mutta paras tulos olisi saavutettu mikäli kirkkoherra olisi sattunut mainitsemaan saarnassaan kääntyvänsä usein em. kolmikon tarjoamien palveluiden puoleen. Hieman vinksahtanut visio vastaavasta hyöty-ympäristöstä on tietyistä Kauko-Idän kaupungeista tuttu porttola-baari-porttola-poliisiasema-baari-ryhmittymä. Tavallaan tuon voisi rinnastaa suomalaisten pikkupaikkakuntien Kela-pankki-Alko-poliisiasema-aukioihin, molemmissahan on pyrkimys keskitettyyn ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen. Tai no, ihan miten vaan.

Oma henkilökohtainen ongelmani on aina ollut se, että olen aina mieltänyt turhanpäiväisen henkselien paukuttamisen ja markkinoinnin aivan hemmetin vastenmieliseksi. Se kerta kaikkiaan ei ole edes kuvitteellinen osa persoonaani, pikemminkin täysin päin vastoin. Uskon, että kaltaisiani on monia muitakin (myös muilla luovilla aloilla) ja juuri tämä kyseinen työkykyinen ammattiväestö kaipaa tehokasta verkottumista joko erillisyksikköinä tai toimivina luovina yhteisöinä. Tokihan “se joku�? myyntihenkinen henkilö joutuu nappaamaan oman elantonsa välistä, mutta hyvällä ryhmäfiiliksellä ei oikeastaan ole hintaa, eihän? Ei ainakaan hirveästi yli viittätoista prosenttia per keikka, eihän?

Olen joskus manannut hyvälle ystävälleni edellämainitut self help-opukset á la Peräsvuo alimpaan tuonelaan lähinnä siksi, että niitä lukiessa tulee väistämättä mieleeni, että tässä mä nyt luen jonkun kirjoittamia paperiohuita päivänselvyyksiä ja jokuhan tästäkin maksaa kakskytkuus egee yheksäkyt senttii – ja että niiden sisältö on oikeastaan mitäänsanomattoman latteaa liirumlaarumia ja suuria rivinvälejä sekä marginaaleja. Vain huomatakseni juuri nyt, että tässähän minä latelen päivänselvyyksiä joita joku raasu lukee lehden saadessaan – enkä siltikään ole saanut tehdyksi ongelmalleni tuon taivaallista. Hmm, olen joka pennosen väärti. 🙂