Likainen Harry ja rasvapooli

(Riffi 04/2006)

“Mie en tiijä mitä työ oikee luulette, mutta meillä ei o essiintyjät koskaan ni tuota saanu ruokaa.” Seison koillissuomalaisen keikkapaikan keittiön ovella ja katselen ympärilleni – ja on oikeastaan ihan hemmetin hieno asia, että meitä ei edes aiota myrkyttää tämän laboratorion tuotteilla. Liedellä on kasa mustunutta tahmeannäköistä kiiltelevää töhnää ja ilmassa leijuu härskiintyneen rasvan aromi á la MacDonalds sunnuntaiaamuna, tiedättehän, se semmoinen löyhkä, joka alkaa kutittelemaan nielusta, kielen molemmilta puolilta, pakottaen nieleskelemään. “Anteeks ny, mut jos et o huomannu ni meil lukee sopimuksessa ihan halvatun selvästi maininta lämpimästä ruoasta ja etkös sinä nimenomaan oo siihe sopimukseen nimes laittanu?”, avaan kitani, naurettava sopimuskopio sormissani. “Nii mitenkä että?” “Että jos sopimus hyväksytään puolin ja toisin, sopimuksen pykälistä tulee pitää kii taikka muuten sillä voi pyyhkiä bärssettä. Että mitäs jos me lähetään helevettiin täältä eikä soiteta ja kerrotaan kaikille, että lähettiin, koska sinä et halunnu ruokkia meitä raukkoja poikapoloja?” Luulin jo hetken, että nainen nielaisisi tyhjää, mutta sieltä tulikin vain syvähengityksen voimistama haistattelu kaikkine ilmaisuineen. Ja sitten akka lykkäsi lieden päälle. “Mut kokkia mie en paikalle soita, se maksaa nii monta markkaa että työ ette usko.”

Sana “markkaa” paljastaa, että edellisessä kappaleessa eleltiin 90-luvun alkua. Valitettavasti identtisiä keskusteluja on käyty painavin sanankääntein siellä sun täällä, pitkin 90-lukua, sen loppua ja nyt uutta vuosituhattakin. Noin 80 prosentissa keikkapaikkoja tapahtuu “jotakin”, jokin unohtuu, jotakin ei vain löydy tai sitten voimaan astuu ns. Järjestäjän Ikioma Force Majeure: “Meillä ei ole ollut koskaan tapana ja kolme pistettä”. Ja sitten on näitä, jotka allekirjoittavat sopimuksen, mutta yliviivaavat vain omasta kappaleestaan tietyt pykälät… Pitkin Suomea löytyy vieläkin pikkupitäjiä, joissa ei näytä olevan ravintoloita (kebab-mestoja lukuunottamatta) eikä oikeastaan kunnollisia markettejakaan. Eikä oikeastaan elämääkään, että sikäli. Eräskin pohjoispohjanmaalainen yleisön vankkaa suosiota nauttiva keikkapaikka lähettää soittajat viereiselle huoltoasemalle “nauttimaan” illallista – joka tosin ei saa maksaa seitsemää euroa enempää. On kyllä pakko sanoa samaan ääneen, että jos siinä ManOililla nauttii seitsemällä eurolla sapuskaa, katuu myöhemmin tekoaan. Itse asiassa: katuu kaikkia pahoja tekojaan. Ja kaverinkin pahoja tekoja.

Kävi nimittäin niin, että kesken keikan vatsaani alkoi kiristellä ja tuntui aivan siltä kuin suolistossani olisi uinut ADHD-syndroomasta kärsinyt sinivalas. Ei siis hetken rauhaa. Välillä luulin, että selviän säikähdyksellä ja tahdonvoimalla, mutta kouristukset palasivat aina uudestaan ja uudestaan. Biisien välit olivat minimaaliset, ei toivoakaan helpotuksesta siis, ja periaatteenani on, että keikka vedetään vaikka jalka mätänis, joten pikku viivytys ei tullut kyseeseen. Keskityin koskettimistoon, hiireen, läppäriin ja huomasin, että tukala oloni alkoi peittää ns. lavanaamaa, ts. näkyä kasvoiltani. Onneksi olin joskus vuosituhannen vaihteessa harrastanut enemmänkin joogaa, sillä mula-bandha oli juuri tällä hetkellä tarpeen. En paneudu tämän enempää lajiin enkä yksityiskohtiin, mutta mainittakoon, että kyseisestä lihaslukosta on juuri “näissä tilanteissa” arvaamatonta hyötyä. Samoin kuten kurkunpäähengityksestä rumpalin kuorsatessa vasten naamaani tunkkaisessa bussissa. Tai suunnattomasta mielenrauhasta keskellä vähemmän rauhallista keskustelua keikkajärjestäjän kera. No, tuo viimeinen ei koskaan toiminut, myönnettäköön.

Sillä kertaa kestin keikan loppuun, mutta kylmä hiki, vatsanväänteet ja palelukohtaukset kertoivat kunnollisesta ruokamyrkytyksestä ja kun viimeinen biisi oli ohi, sinkosin erittäin määrätietoisesti kohti lavan oikealla puolella sijainnutta takahuonetta – josta “valoasetelmasyistä” oli pimennetty valot. Kyykin hämärässä pöntön yläpuolella helpotuksesta itkien (ei kai näille kukaan oikeasti istu?) kun kuulen rytmikkään, lisää vaativan taputuksen. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ollut todella hyvillä mielin vaativista aplodeista ja onnistuneesta keikasta, mutta juuri tänään meteli kuulosti sanksriitinkieliseltä kiroukselta.

Ja eikun haalarit päälle ja lauteille hikeä pyyhkien. Ihmettelin tosin outoa hajua lavalle kiivetessäni, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Vatsaani alkoi vääntää taas, mutta encoresetistä selvisin ilman ihmeempiä puistatuksia – ja setin jälkeen taas vessaan. Haalarihässäkkääni purkaessani tajusin “oudon odöörin” lähteen: edellisellä kerralla olin epähuomiossa luiskauttanut haalarin selkäosan pönttöön ja asioinut järkähtämättömällä pokalla omille vaatteilleni. En paljoa, mutta “sopivasti”, sillä paitanikin oli saanut oman osansa.

Se taisikin olla viimeinen kerta kun nautin rasvassa käristettyä rasvaa rasvakastikkeessa, huoltoasemalla, ennen keikkaa – tai yleensäkään. Järjestäjäkin löi kätensä siihen ihteensä ikään kuin sopivasti kun olin tunnustamassa asiaa yhtyetovereilleni. Olin nimittäin jättänyt likaiset vaatteet pienelle pyöreälle jakkaralle ja vaihtamassa puhtaisiin juuri kun järjestäjä-älykkö hiipi takahuoneeseen – ja istahti lievästi suttuisen vaatemytyn päälle. Ei järin hyvät käytöstavat, mutta menköön tällä kertaa. Vahinko kiertämään, se niistä ravintolapäällikön vaaleista kesähousuista.

Luin myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmestyneestä lehdestä, että kyseisessä pitäjässä vaaniskeli ihmisiä ikävä masupöpö, joka kaatoi sakkia pahimmillaan viikoksi vuoteeseen – tai vessaan. Näytti siltä, että olin saanut oman osani matkamuistoista sillä kertaa, onneksi lievimmästä päästä. Ja samalla selvisi siis sekin, miksi ravintolapäällikkö siunaili sinä iltana keikkamestassa myydyn vatsakatkeron (lue: Fernet, Jägermeister yms.) suunnatonta määrää. Ettei olis yleisönkin joukossa ollut muutama joogaava toipilas? Nykyään avaimenperässäni on muuten pieni, tehokas led-lamppu. Jotta oloni olisi turvallisempi.