Human interface

“Asiakaspalvelussamme on ruuhkaa, olkaa hyvä ja odottakaa.” Vilkaisu kelloon kertoo, että olen odottanut vuoroani jo 12 minuuttia, aivan erityisen kiltisti. Kuusi minuuttia myöhemmin jonotusääni katkeaa ja puhelin alkaa tuutata normaalisti, muutama tavallinen tuuttaus ja sitten semmoinen pahaenteinen, nopeampi tuuttaus. Katson epäuskoisena puhelimeni näyttöä: puhelu katkaistu. Voiko maailmassa olla mitään sen rasittavampaa kuin asiakaspalvelu, joka ei palvele a) asiakasta eikä siis siten b) firman tavoitteita vaan pikemminkin c) luo paineita kallonkutistajien ammattikunnalle täyttämällä em. henkilöiden odotushuoneet.

Olisin nimittäin halunnut ihan hemmetin välttämättä lähettää yhden pienen biisifailin tutulleni, mutta pääkaupunkiseudulla jyräävä viihdettäkin levittävä nettipalvelu vetää parhaillaan niin pystyyn kuin vain voi. Murphyn laki taas, pahimmillaan. Painan uudestaan luurini vihreää hanikkaa ja valitsen “soitetut puhelut”-valikosta ylimmäisen numeron. Vastoin kaikkia odotuksia puheluuni vastataan välittömästi ja saan kuulla, että nettikatkos johtuu samassa korttelissa olevasta sähkökatkoksesta. Jollakin on ollut vieläkin huonompi päivä: ressukka rouhaisi traktorillaan yhden ydinkeskustan pääsähkökaapeleista solmuun. Arvioitu korjausaika: noin kuusi tuntia. Nettiriippuvaisen kiirastuleen tuikattiin juuri liekki ja kaasua väännettiin isommalle. Kohina kuuluu jo.

No, ei kait siinä. Läppäriin bluetooth päälle, puhelimeen myös ja yhteyttä yrittelemään. Normaalisti “ihan kivasti” toimiva langaton yhteys ei kuitenkaan ota syntyäkseen vaan katkeaa “authenticating”-vaiheessa, jättäen “disconnecting”-tekstin rullaamaan menupalkkiin. Okei, yritetääs sit seuraavaa jos onnais. Siirrän mp3-failin puhelimeeni bluetoothitse (uh, mikä sana), jospa saisin lähetettyä sen suoraan puhelimesta, ainakin meililiikenne on aina toiminut… vaan kun ei. Ilmeisesti jotakin muutakin on rouhittu tuhannen tulkkusiksi kuin vain pelkkä paikallinen sähkökaapeli. Ja taas soitto asiakaspalveluun, jonotusta, ympäripyöreätä selittelyä ja lupaus selvittämisestä. Alle viiden minuutin sisällä saan puhelun Todella Oudosta Numerosta, vastaan ja saan kuulla, että kotinurkillani on sähkökatkos joka vaikeuttaa ja niin edelleen…

Mutta onneksi naapureillani on suojaamattomia langattomia verkkoja yllin kyllin! Olen tämänkaltaisia tilanteita varten asentanut koneeseeni kätevän widgetin, jolla löydän ympärilläni huljuvat wlan-verkot vaivatta… jos niitä olisi. Normaalin noin kuuden sijaan näkyy vain kaksi ja nekin molemmat suojattuja – ja lain rajoja hipovaahan se olisi ollutkin. Ja eikun läppäri laukkuun ja kaupungille, onhan Helsingin keskusta täynnä verkkoja, tarjoaapa kaupunki (omalla karulla tavallaan) myös omaa ilmaista verkkoaan.

Raahustan pitkin katuja, ynnäillen asioita loskaa kyntäessäni. Albertinkadun kulmassa on tietyö. Maassa on ammottava monttu ympärillään TODELLA kiireisen näköisiä kavereita, muutama pukumies sekä sähkölaitoksen nuhjuinen auto. Kuulen ohikulkiessani kiivasta sananvaihtoa kaivuusyvyydestä ja kaivantomerkinnöistä sekä senteistä ja metreistä. Koska dialogia käydään maanpinnan ja montun välillä, tilanne vaikuttaa aika hassulta: kaikki tulenkatkuiset kirosanat nimittäin tulevat maan uumenista… ja montun pohjalta nousee höyryä!

Ja sitten tunnen itseni tavallista tyhmemmäksi. Olen kaverini talon kohdalla – piruako edes yritän löytää verkkoja tai lähettää faileja kun voin aivan yhtä hyvin kiivetä hepun kämpille ja polttaa demon cd:lle tai jotain. Lähinnä harkintaan tulee se vaihtoehto “tai jotain”, sillä laukussani ei ole ainoatakaan tyhjää cd:tä. No, samapa tuo. Soitan ovikelloa ja Kaveri katsoo minua hölmönä, tukka sekaisin, hammasharja suussaan (pitkä aamu nääs). Kello on puoli kaksi.

Vartin jälkeen lopetamme Suuren Tyhjän CD-Levyn Etsinnän ja juomme kupilliset sumppia. Kaverillani ei ole kotonaan tietokonetta (tai no, on ja on, Commodore 64 ja 1541-levari), joten olemme hetken todella neuvottomia – kunnes muistan olohuoneen nurkassa kyyhöttävän Rhodesin. Viiden minuutin päästä Kaverini sanelukoneella on kohtuullisenkuuloinen Rhodesilla säestetty yninävokaalidemo (en ole mikään kaksinen laulaja) ja tulimme samalla oikaisseeksi reaaliaika-aivoriihessä pari biisin kiperää kulmaa. Kaikin puolin mellevä lopputulos hirveän säädön jälkeen. Mainiota!

Loppupäätelmä: ainoa todella toimiva tietoverkko on vuorovaikutus kahden tai useamman ihmisen välillä, ilman välikäsiä. Käytän (tosin aivan liian harvoin) ja suosittelen, varauksetta!

Advertisements