Pitkä kuuma heinäkuu. Pohjois-Pohjanmaa. 1994. Iso hikinen mies tuli lähemmäksi vaijeri kädessään. “Piäppä tuosta”, turilas huokaisi, “eläkä päästä irti taikka staaki tulloo niskaan.” Turilas osoitti sormellaan yläviistoon ja vilkaisin katonrajaan. Jumalaton tellinki erinäisiä lamppuja hohkasi korkealla pääni yläpuolella, kiinni rissoilla isommassa telineessä ja molempia rissoja piti paikoillaan kyseinen käteeni törkätty ohuenlainen vaijeri. Roudari laittoi tupakaksi ja pyyhki vesihelmiä otsaltaan. “Eikö ookki nimittäin aika köykäne? Siä o semmosset parisattaa kiloa painoa lamppuja. Voi nimittäin tulla hiki ku nua lykkää päälle.” Siinä sampleri kainalossani mittailin pää kallellaan etäisyyttä: metri, metri kaksikymmentä korkeintaan. Juu, hiki tulee ellei sitten haihdu jo ennen iholle tuloaan. Ja tulihan se hiki jo nyt, 61-koskettimista tankkia kannatellessani. Lopulta heppu imaisi henkoset röökistään ja otti laihaa poikaa vetäneen vaijerin isoon kouraansa ja kiinnitti sen ohuella tapilla telineen syrjään. Tankki, Korg DSS-1 oli siihen aikaan pääkoskettimistoni, ei mikään erikoinen, mutta rakennettu todellakin kuin tankki ja sopivalla samplesetillä vehje meni täydestä tietyn – kröhöm – musiikkityylin yhtenä laitteena. Masiinan nolottava samplaustaajuus teki sampleista mukavan huonoja ja D/A-muuntimenkin bitit pystyi rajoittamaan kuuteen. Sillä sai bassosoundeihin mukavaa murinaa.

Keikan ajan yritin tiukasti olla pokkana kun hirvittävä määrä spotteja hehkui niskan takana, korvensi ja grillasi (ei, eihän niitä siihen aikaan mitään skannereita ollut, kiinteitä valoja vain). Pahasti hikoileva monitorimiksaajamme tuli jossakin vaiheessa kysymään, josko olisin halunnut vähän juomista. En muista vastanneeni, sillä tähyilin silmilläni mahdollista palon alkua. Sieraimiini kantautui nimittäin koko ajan palaneen muovin käry – eikä viimeistä kertaa keikkaelämäni aikana. Sitten Akai S-1000 PB pimeni ja komppiloopit katosivat. Vekotin vain korventui elävältä. Mietin jäljellä olevan biisin ajan mitä tehdä. No piru vie, 44-megainen Syquest-siirtokovalevy, semmoinen SCSI-hirviö siis, biisien välissä irti ja kylmiltään kiinni jäljellä olevaan S-1000:een (erittäin hasardimaista toimintaa, SCSI on nimittäin sama asia kuin nitroglyseriini ja pomppulinna samoissa kuorissa) ja nips, naps, kone lataamaan puuttuvia sampleja (ja minä rukoilemaan että muisti riittäisi). Melkein itketti, oli niin kuuma. Kun S-1000 latasi, kytkin Rolandin A-880-midipatcherin mergeämään sisääntulevat kaksi midilinjaa ja ohjaamaan summavuon S-1000:n midi-inputtiin, sen sijaan, että data olisi mennyt kahteen eri masiinaan. Vielä piuhat irti kärventyneestä PB-koneesta ja looppisetin asetus seiska-ja kasiulostuloihin ja valmista tuli. Nyt olisi ollut jumalaton hiki, mutta lamput haihduttivat hien heti kun nousin seisomaan. Luulen vieläkin, ettei yleisö koskaan tajunnut mitään. Ihme! Eipä silti, että kosketinsoittajaan kukaan koskaan kiinnittäisikään huomiota. Paitsi ehkä Chick Corean bändissä. Ja silloinkin vain, jos valo sattuisi heijastumaan rilleistä.

Mutta eiväthän ne ongelmat tietenkään siihen loppuneet. Kolmanneksi viimeisen biisin aikana joku pohjoispohjanmaalainen rehevä pissis poikaystävineen sinkosi lavalle “tanssimaan” – eli harrastamaan meikäläisen silmissä esiaviollisia julkisuhteita. Siinä keuhkotessaan umpeenrehevöitynyt, ruoppaamista pahasti kaipaava merinorsu huitaisi ilmeisesti takalistollaan (milläpä muullaan) valotelineen sokan irti ja teline humahti alas, kymmenen senttiä takaraivoni taitse, rysähtäen lavalle. Ylimmän rivin lamput paloivat edelleen ja sitten olikin aika kaataa niskaan litra vichyä: paitani nimittäin kärysi. Keikka loppui kaaokseen ja minä sinkosin lavan takana olleeseen järveen. Juuri sillä hetkellä en välittänyt kakkulin vertaa vaikka pinnalla olisi kellunut puolikas makkisäiliötä ja sian sisälmykset. Pääasia oli, että kipu lakkaisi. Lammessa lokoillessani kuulin rumpalin etsivän kadonnutta haitsuaan. “Ookko nähny?” “E. Auu.” Molskis. “Aha.”

Kuivatellessani monitorimies tsekkasi hartia-alueen. “Joo, pikkusen pahasti on rakoilla”. Järjestysmies toi puikollisen mansikanmakuista Miramea, monitorimies levitti sitä hartioihini ja kipristelevä tunne katosikin melkein heti – mutta jätti lainehtivan mansikanlöyhkäisen nöyryytyksen jäljelle. Lainassa ollutta valomiestä ei sen sijaan näkynyt missään ja ehjäksi jääneet lamput olivat edelleen päällä, valopöydän päällä lojui kaatunut, tyhjä olutpullo. Kiskaisin puolisuutuksissani valopiuhan irti ja huomasin Magliteni valossa, että DSS-1:n levyaseman luukku oli vääntynyt. Sulanut. Muuten laite näytti olevan kuosissaan, lukuunottamatta tuota pikku kauneusvirhettä. Räkissä olleet laitteet olivat (sillä kertaa) säästyneet pahimmalta. Siinä äkkäillessäni huomasin lavan sivustalla nyyhkyttävän hahmon. Sokan irroittanut tyttöraasu kyynelehti vuolaasti. “Ootteko te minulle vihasia ku minä rikoin teiä valot?” “No eeeemmääny niin sanois…” “Annatteko te sitte minulle nimmarit?”, kysyi tyttö silmät loistaen, ojentaessaan rumpalin haitsunpeltiä. “Kirjota siihe, että Merville. Sinäpäs muuten tuoksut oudolle!”