Olen tuhottoman monta kertaa kertonut joko itseeni tai lähipiiriini kohdistuneista katastrofeista, että olen jo alkanut epäillä tuhoalttiuden olevan jotakin ylimaallisempaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollutkaan sen kummempi ilmiö, sillä pikku kyselykierroksen jälkeen ynnäsin ns. normiporukankin toheltavan tismalleen samalla mitalla. Mittakaava vain on “hieman” toisenlainen. Kuin vertaisi pipettiä ämpäriin. Kaikkia kuitenkin yhdistää merkillisellä tavalla se, että mukkaisua seuraa mielentila, jota voisi luonnehtia ilmaisulla “nonni, kamat kasaan ja sassiin, homma kotiin ja sossun kautta kahville”. Lisäksi erään tunnetun jenkkitiedejulkaisun (ei ns. populääritiedettä vaan “ihan oikea” lehti) mukaan paniikkitilan adrenaliini auttaa ajatustyötä, ilmiön ollessa kotoisin menneisyydestä; vuosituhansia sitten piti pystyä karkaamaan inhan luolakarhun tai vihamielisen klaanin kynsistä mahdollisimman näppärästi. Fiksut selviytyivät, idiootit tuupertuivat jo silloin jurakautiseen mikkistandiin, kulmamonitoriin tai valotelineeseen. Tai keskimääräistä kookkaampaan bändäriin, jonka henki haisi jollekin useamman kerran kuolleelle – ja joka käveli vähintään neljällä jalalla. Bändärösaurus on vienyt monta miestä.

Kekseliäisyyteni pantiin koetukselle tässä aivan taannoin. Olin hellämielisenä henkilönä suostunut erään yhtyeen keikalle – laivakeikalle. Periaatteessa yritän pysytellä loitolla siitä porauslauttalaivastosta, mitä niitä nyt onkaan? M/s Diaarrea, sisaralukset Katatoonia ja Kataarria sekä hieman vanhempi Gonoorrea (ymmärrän muuten hyvin niitä laivastahyppääjiä, sivumennen sanoen). Noh, tämäpä olikin yllättäen sieltä uudemmasta päästä, henkilökunta elossa (osa jopa yritti hymyillä) ja esiintymislavakin oli kuin Humppilan A24. Kaikki ok, safkaa sai ja hytissä oli ikkuna. Tuli keikan aika ja kulmamonitori ei pihahtanutkaan. Irroitin sen piuhoistaan ja siirsin sivummalle (koska vuotta aiemmin vastaavassa tilanteessa äänimies lopulta kytki kulmaani virran ja se lähes töräytti luuni murskaksi). Eestiläinen äänimies kipusi salamana viereeni ja kytki monitorin uudestaan, vähän lähemmäs jalkojani. Ei pihaustakaan, tungin varmuuden vuoksi korvatulppaa syvemmälle. Ja irroitin monitorin taas, potkaisten sitä hieman sivummalle. Ja taas se asentajaraketti iski paikalle, kytki palikan ja oloni kävi entistä tukalammaksi. Nyt se kyyhötti ihan nilkassa kiinni. Perkele. Päätin poistaa monitorin jaloistani ja paiskasin sen hämärään orkesterisyvennykseen ns. manson-tekniikalla. Ääniraketti tajusi vinkin, roudasi monitorin taas lavalle, joskin hieman etäämmälle. Lopultakin siitä toosasta kuului ääntä – hemmetin lujaa, kuten arvelinkin. Luojan kiitos, tulpat toimivat.

Keikan jälkeen risteilyisäntä tuli kertomaan, että kulmamonitori oli hieman kärsinyt – osuessaan mustassa syvennyksessä piilotelleeseen mustalla kankaalla verhottuun kontrabassoon. Ja sehän oli ihan vehkeen näreinä. Hirvittävä morkkis, saman tien. No, korjaus maksoi 383 euroa ja häpeän punat päälle. Rahallahan sitä, selviää nimittäin.

Poistuessani laivasta avustin keyboard-rullakeisini liikkumista vasemmalla jalallani. Ilmeisesti keisin paino oli hieman liikaa (olin jo hyvän aikaa kärsinyt hermo-ongelmista reidessäni) ja yhtäkkiä nilkasta puoleen selkään tuntui kuin kolmivaihevirta olisi kytketty koipeeni. Aivan käsittämätön kipu. Jalka putosi alta samoin tein, juuri kun vastaani asteli vihreisiin pukeutunut tullimiekkonen. Kaveri katseli säälien ja arveli sekakäytön estävän normaaliliikunnan. Noin sadan metrin matka tullialueen siviilipuolelle kesti vartin. Kun pääsin autoon, tuli itku kivusta.

Loppujen lopuksi jouduin kahden kuukauden sairaslomalle. En oikeastaan pystynyt istumaan, sillä repivä kipu esti näppiksen ja hiiren ääressä lötköttämisen. Eipä silti, että asiat sen kummemmin olisivatkaan edistyneet: oikea kyynärpääni oli kipeytynyt jo aikaa sitten (diagnoosi: tenniskyynärpää), joten hiireenkään en saanut kajota muutamaan viikkoon, en ennen kortisonipiikin tehoamista. Luojan kiitos ulkona oli hienot kesäkelit ja puolimakuulla lusmuilu ei sattunut ihan tolkuttomasti – tai ainakaan koko aikaa. Aloinkin käydä läppäriini kertynyttä to-do-listaa läpi ja sinnehän olikin kertynyt hemmetinmoinen lista plugareista, joita piti tehdä, koska niitä ei ollut olemassa tai jos oli, jotakin oli liikaa tai jotakin puuttui. Viikko ulkona puistoissa NI Reaktorin, läppärin, muistivihon ja viltin kanssa päättyi onnellisesti: neljän plugarin rungot olivat perjantaina valmiita, seuraavan sairaslomaviikon käytin käytettävyyden parantamiseen ja optimointiin, kolmannella viikolla puin plugareille hieman kauniimmat grafiikkavaatteet – ja neljännellä otin ne väkipakolla käyttöön, sattui tai ei, häpeilemätön innostus peitti kivun alleen. Erittäin trendikkäästi (?) nimetyt Turilaattori, Revautin, Transsuformuuttori, Naseva Kurttu (kiitos Ulla Tapanisen yhtyeelle inspiraatiosta) sekä Paahtimo Jr. & Sr. ovat olleet ahkerassa käytössä nyt jo puolitoista kuukautta. Jos jotakuta kiinnostavat yksityiskohdat tai itse plugarit, tiputtakoon meiliä lehden toimitukseen, saatan palata rakenteluaiheeseen tuonnempana.

Ikävää, että sattuu. “Ikävää” siinäkin mielessä, että kaikki normiduunit jäivät täysin toissijaisiksi löytäessäni Reaktorin uudestaan. Oikeastaan taisin löytää samalla myös osan nuoruuttani: aiemmin olin mahdottoman innoissani modulaarisynista ja nuorempana Legot olivat todella, todella kova sana. Omin käsin rakentaminen, vaikka valmiista palikoistakin, on suunnattoman palkitsevaa ja aivan toiselle astraalitasolle noustaan kun väkerretty räkkylä toimiikin juuri niin kuin pitää! Myönnän, etten erityisemmin odota seuraavaa sairaslomaa, mutta ainakin tiedän mihin tuhlaan ylijäävän katastrofiadrenaliinin. Ja jos katastrofi iskeekin läppäriini, ostan Legoja. Ainakin voin rakentaa niistä Groupiesaurus-torjuttimen – tai kainalosauvat. Ja anteeksi vielä, kontrabasson omistaja. Musiikki tempaa mukaansa.