Ihmisillä on taipumus ymmärtää kuultu tai luettu asia omalla tavallaan, itselleen edullisessa muodossa. Mainittu ominaisuus saattaa tuottaa monenlaisia mielenkiintoisia tuokioita pitkin elonkaarta.

Tuleepa mieleen eräskin kerta, kun olin teknisenä sämpleri- ja syntsapojuna vuonna 1989 – halusinpa muistaa tai en. Eli en. Itseäni vanhemmalla tuottajalla spandex-housuineen oli kovasti mystinen näkemys senaikaisten laitteiden suorituskyvystä ja ominaisuuksista, ja toisinaan sessiot keskeytyivät melkoisen värikkäistä syistä (“Nosta rumpalin tempoa nytte.”); Ihan turhaan ei voida syyttää ns. laittomia substanssejakaan, joiden liikakäytöstä muistettiin aina spekuloida kyseisen henkilön kohdalla. Kävipä kerrankin niin, että pitkätukkainen kitaristi soitteli fankki-wakuwaku-kuviota pahalla taimitarhameiningillä, tuottajahenkilö huikkasi talkback-mikkiin yhden oton aikana (ei siis sen jälkeen) “jeee!”, tuuletti kuin satasen maailmanmestari – ja katosi kitaristin kera baariin silmänräpäyksessä.

Seuraavana aamuna tuottaja kuunteli raitoja läpi naama monestakin syystä kalpeana. Kaiuttimista kuului täysin päin persettä soitettua rutkutusta, joka keskeytyi talkbackmikin rusahdukseen ja “jeee!”-huudahdukseen. Kävi ilmi, että käytössä ollut tiski vuoti talkbackin kyseiseen äänitysryhmään, vaikkei pitänyt. Proto mikä proto. No, piti pelastaa mikä pelastettavissa oli, vaikka kitaristi oli jo Kuopiossa (putkassa). Onneksi kriittisissä a-osissa pärjättiin kahden tahdin loopilla, ja nauhalla olikin melkein kaksi tahtia kohtuullista soitantaa, ilman psykoosissa poljettua wahwahia. Siitä tahdit talteen sämpleriin ja käsin palastelemaan, sitten palaset kiipparin koskettimille ja sekvensseriin midinuotteja paukuttamaan. Lopputulos: täysin taimissa oleva skitta. Kun vielä kytkettiin inserttiin wahwah-spedu, saatiin taltioitua periaatteessa kaikki tarpeellinen ilman kiljuntaa ja taimitarhaa. Koko jööti äänitettiin kitararaidalle ja avot. Hyvä tuli. Kitaristi vieläkin hehkuttaa itseään 80-luvun lopun kovimpana rytmikitaristina. Olen sulkenut suuni aina tähän kolumniin saakka.

Tuottajan silmät loistivat, tokko edes tajusi mitä tapahtui. Seuraavaksi alkoikin sadella vaatimuksia olan takaa, jokaisen kuluttaessa kallista aikaa: oio tämä ja tuo, nämä ja nuo. Piti leikellä taustakööriä raita kerrallaan ja vähän viritelläkin sen mitä kykenin. Kööri koostui neljästä tytöstä omilla raidoillaan – ei vielä niputettuna kahdelle – joten mikäs siinä. Se olikin sitten virhetikki: sain nimittäin seuraavana päivänä potkut sessiosta, sillä en pystynyt asettelemaan moniraitakakulle äänitetyn sähköpianoraidan muutamaa nuottia kohdalleen. Yritin päkistä vastaan, että perkele sinne mitään pääse tökkimään kun kaveri soittaa sointuja, mutta sekop… tuottajan mielestä olin vain ynseä ja näsäviisas teiniurpo, joka kieltäytyy työstä. Kaveri todellakin taisi luulla, että sämplerillä voidaan tehdä ihan mitä vaan, ihan tuosta vaan. Vieläkin mietin tapausta toisinaan: yritin saada sanotuksi asiani, mutta kaveri puhkui päälle pupillit neulanpään kokoisina. Lopulta luovutin ja otin räkkini matkaan ja poistuin rauhallisemmille vesille. En kuullut kyseisestä projektista enää mitään ja koko heppukin tuntui kadonneen kuin maan nielemänä, kunnes…

…kunnes kävin vastikään vaatekaupassa, etsiskelemässä vuodenaikaan sopivaa, ruskeaa v-aukkoista villapaidantyyppistä asustetta. Kerroin toiveistani elähtäneelle puotipuksulle, joka muitta mutkitta alkoi kaupata SINISTÄ, ulkokäyttöön tarkoitettua PÄÄLLYSTAKKIA. Verensokerini ollessa pohjalukemissa on olemassa vaara, että muotoilen lauseitani hivenen ekstrovertimpään sävyyn. Niinpä tulin murahtaneeksi “aika saatanan ruma v-aukkoiseksi ruskeaksi villapaidaksi”. “Ootas. Meil on jotain tuol takana. Hetki.” Henkilö katosi varastoon. “No ni, just tuli viime viikolla tämmöiset.” Käsivarrellaan puotipuksulla oli mukanaan henkari, jossa oli harmaa pikkutakki ja käsivarrellaan pillifarkut… Eikä siinä kaikki: sokea Reettakin olisi nähnyt likinäköisillä kämmenillään, että kyseiset noin 30-tuumaiset anoreksiafarkut eivät konsanaan olisi nousseet polviani korkeammalle, kiitos muodokkaiden rotukoipieni. Ja runsashiilihydraattisen ravinnon. Mitäs tuossa enää voi tehdä kun hornan otus ei joko a) ole alun alkaenkaan kuunnellut tai b) ei suostu/pysty ymmärtämään selkokieltä? No, hittolainen: “Yks tuplaespresso mukaan, kiitos.” Ei löytynyt sitä villapaitaa silläkään pyynnöllä. Sitten tajusin lopultakin yhteyden muistojeni ja kaupan hepun välillä! Minut valtasi muistojen hyöky ja euforinen rauha, sillä ymmärsin kyseessä olleen loppujen lopuksi vain pelkän kommunikaatiohäiriön: Sanon mitä sanon, se voidaan kuulla jonakin täysin toisena. Niin nyt kuin silloinkin.

Toisinaan laitemaailmassakin voi käydä juuri näin: eräs tuote oli ollut jo reilun vuoden markkinoilla, ja koko ajan käyttäjäporukka oli jupissut foorumeilla erinäisistä ongelmista, siitä ja tästä ja tuosta. Lopulta pitkään luvattu päivitys julkistettiin ja kuinkas kävikään? Sen sijaan, että bugeja olisi korjattu, olikin panostettu muihin ominaisuuksiin ja jätetty käytön kannalta kriittisimmät virheet huomiotta. Lähetin viestiä tekniseen tukeen ja huomautin edelleen jatkuvista, kyseisen laitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Ja mikä olikaan vastaus? Käännettynä se kuului näin: “Mahtavaa! Hienoa, Petri. Oletko muuten tutustunut jo uuteen esitteeseemme? Siinä on tuotteistamme kaikki mitä tarvitsee tietää.” Ja linkki pdf-dokumenttiin, jota ei ole olemassakaan – tai ei ainakaan linkin alta löytyvässä osoitteessa. Yritin vielä selvittää alkuperäistä ongelmaa kirjoittamalla toisen ylläpitopyynnön, lisäsin oikein copypastetetut linkit foorumille ja esimerkit yms. Meilini kuitenkin torpattiin tylysti yhdellä rivillä: “Hyvä, Petri! PDF löytyy ilmoittamastamme osoitteesta.”

Ja jo seuraavalla viikolla myin kyseisen vekottimen pois kuljeksimasta, vakuuttuneena, että vika ei ole minussa.