Mielipiteistä on olemassa mainio vertauksenomainen sanonta, jossa sekoittuvat gastroenterologia, joukko-oppi ja diversiteetti. Koska häveliäs mieleni estää minua ilmaisemasta sitä alkuperäisessä asussaan, tyydyn luonnehtimaan mainosmiehen tavoin lisäten loppuun “eikä siinä vielä kaikki, oma on aina paras ja yleensä lähimpänä.”
Olen äänisuunnittelijana törmännyt jos jonkinlaisiin mielipiteisiin, laidasta laitaan. Totta on, että asiakas on aina oikeassa ja jos tuotos ei kelpaa, sitä fiksataan, kunnes a) tuotos on oikeanlainen, tai b) työstetään, kunnes asiakas myöntää virheensä ja palataan suunnittelijan luomaan ensimmäiseen versioon. Tuohon b-polkuun olen poikkeuksetta törmännyt mainostoimistoissa. Tiedättehän: tutkitaan polun jokainen mutka, jotta löytyisi suorin reitti perille ja kolme pistettä ja liikevaihtoa lisää, työtunteja tuplaten; Hyvältä näyttää, kasvukehitystä ja osakkeenomistajille paalua. Tuttu kuvio, joka musiikintekijän tai äänimiehen kannalta onkin kinkkinen tilanne, sillä asiakkaalle ei oikein voi sanoa: “Niin, mehän palattiin siis siihen versioon, jota alunperin tarjosin.” Sehän on kuin sulhasen pieru hääkirkossa. Noloa, epäasiallista ja odottamatonta. Eikä oikein kannatakaan sanoa, sillä jokainen laskutettu tunti tuo kaviaarin lähemmäs omaa ruokapöytää. Useasti on mahdotonta tehdä kerralla lopullista matskua, koska graafinen ilmaisu saattaa olla hiukkasen hakusessa – ja, kuten kaikki tietävät, nehän kulkevat klisee kliseessä. Ääni ja kuva. Paitsi kotimaisessa elokuvassa, mutta se siitä.

Musiikki ja äänet ovat siitä kummallinen juttu, että jokainen, jolla on vaikkapa The Ällöpyllytsin koko tuotanto, tai Los Huevos Spectaculareksen live-DVD, plus kaikki mitä György-Hannele Trumpetterson on ikinä luonut MegaAtonal JazzClubZoo ComboDuoPossen kera – tai mitä hemmettiä ikinä tahansa – on oikeutettu sanomaan mielipiteensä ja näkemyksensä ääniheebon mistä tahansa viimeaikaisesta pläjäyksestä. Monesti palautteen antamiseksi riittää peruste “mä kuuntelen aina himassa musaa ku mä harjaan hampaita/teen ruokaa/puhun puhelimessa”.

Kaikilla on siis se gastroenterologinen yksityiskohta about puolessa välissä kroppaa selkäpuolella – josta tulikin mieleeni: ole siinä sitten ammattimaisen viileä ja etäisesti omaan sydänveresi tuotokseen suhtautuva, kun asiakkaan edustaja sanoo “eeeemmmää tiiä, pitäis olla niinku enemmä hehkuu ja semmosta niinku syvää eeppistä ilmaisuu… niinku sankaruutta ja liehuvia lippuja…” “Nii-in, olet varmasti oikeassa, pukamavoidehan se jos mikä kaipaa nimeomaan syvyttä.” No, hoidettiin sampletorvet ja patarummut, ja homma oli sillä selvä. Asiakkaana oli saksalainen lääkefirma, joten pikku annos tuubaa loi varmasti isänmaallisen tunnelman, korostaen vielä semanttista asiayhteyttä karulla tavallaan. Musasta oli tehty 11 erimittaista versiota ja mainoksessa oli lisäksi ERITTÄIN KUULUVA saksankielinen voiceover koko matkalla, joten tuubasta ja patarummuista oli todellakin huomattava hyöty… Käytännössä musiikkia kuului symbaalinoston verran alussa ja sekunnin jälkikaiku voiceoverin jälkeen. Mistään muusta ei saanut selvää.

Toinen hyvähuono esimerkki on ihan vähän aikaa sitten tapahtunut yritysvideon musahomma: asiakas oli määritellyt todella tarkasti minkälaista musiikin pitää olla, ja olin kuunnellut presiksiä yrityksen brändi-imagosta sekä keywordeista, olinpa kuullut ihan musiikkiakin esimerkkeinä, kerrankin. Tein viikon ajan duunia, jonka työvaiheet hyväksytettiin yksi kerrallaan. Tulipa sitten taloon video-ohjaaja kuvaajineen liukuhihnafirmasta mustissa huppareissaan ja bootseissaan, leathermanit vyöllä – ja sovittivat leikkaajan kera liukuhinavideon nopeaan ja geneeriseen äänipankkiliukuhihnarock-biisiin. Yrityksen brändimääritykset unohtuivat nopeasti ja projektivastaavana toiminut vosu olikin saman tien sitä mieltä, että nyt ollaan ajan hermolla (kyllä, jos vuosi on 1986, Top Gun on Oscarin arvoinen ja asutaan Pelkäämäjärvellä), ja että ohjaaja on aivan ihku. Maksoivat toki laskuni firman hallituksen ihmetellessä käänteitä ja videota – mutta menikös siinä nyt firmalta jotakin muutakin alas viemäristä kun vain kasa euroja? Noh, projektivosu meni töihin siihen videofirmaan.

On ihmisiä ja ihmisiä, tapoja tehdä ja olla. Ihku-inho -vektorini miellyttävämmässä päässä ovat sitten ne tuiki harvinaiset tapaukset. Tai oikeastaan siis tasan yksi tapaus. Eräässä pelifirmassa on töissä mukava tyyppi, jonka ajatusten artikulaatio on täysin vertaansa vailla – liekö syy arkkitehtiopintojen ja maalaisjärjen käytön? Olemme jo jokusen vuoden ajan poikkeuksetta välttäneet lähestyvät umpikujat helpoin manööverein, sillä hepulla on tarvittavat perustiedot itse musiikista ja sanastosta, voimakkaat ja hyvinperustellut mielipiteet, SEKÄ käsitys musiikinteon näennäisestä helppoudesta ja teknisistä detaljeista. Tuntuu siltä, että sessio sessiolta hommat helpottuvat, sillä kaveri tykkää olla mukana pajassa lopullista versiota tehdessä – kunhan olen itse ensin tyytyväinen johonkin cueen. En ole aina ollut samaa mieltä ratkaisuista, mutta olen joutunut lähes joka kerta myöntämään asiakkaan olleen kerrankin oikeassa. Näkemys ja päämäärä ovat aina olleet vahvasti läsnä, emmekä koskaan ole palanneet versioon 1 tai 2. Ja tuiki harvoin olemme kolmea enempää työstäneetkään.

Vaadinkin nyt muiden i-i-vektorille sijoittuvien päitä vadeille: vertaillessani alihankkijan ominaisuudessa erinäisiä vastaantulleita projekteja, olen pannut merkille, että hapuilu ja haahuilu johtuu poikkeuksetta siitä, että sydän ei ole mukana ja asiaa viedään eteenpäin vain nakkilistan yhtenä ranskalaisena viivana. Jos työtä joutuu tekemään vailla intohimoa ja päämäärätietoisuutta, tulee molempien poluista raskaat ja mutkikkaat. Jos sisäisessä paltsussa ei ole syntynyt sitä “jumalauti näin myö se tehhää!”-fiilistä, unohtakaa asia. Tuhlaatte vain aikaa ja rahaa. Asiakkaan siis, ette minun.