Ihmisen muisti on valikoiva. Vanha tuhannesta humppatekstistä tuttu klisee kertoo, että aika kultaa muistot. Siltä minustakin tuntui, kun rakasta kohta 15-vuotiasta hömppäprojektia kaivettiin naftaliinista aiemmin viime vuoden vaihteessa. Olin onnellisesti unohtanut kaiken projektiin liittyvän säätämisen ja sättäämisen, koheltamisen, vaaratilanteet sekä terveydelliset riskit. Mielenterveydelliset, nimittäin (heh). Lisäksi olen ollut huomaavinani, että ohimoni harmaantuvat nyt nopeammin kuin vuosi sitten…

Kyseinen nimeltämainitsematon projekti on ollut aina tunnettu siitä, että treenejä ei kerta kaikkiaan pidetä. Sen sijaan biisit opetellaan surmanajaja-onni-puurus-tyylillä viiden ensimmäisen keikan aikana ja sen jälkeen niitä vedetään sillä tyylillä mihin satutaan jumettamaan. Eli, noh, maanläheisesti, rapsakasti ja mielenkiintoisesti. Huolimatta siitä, että biisejä on vedetty studiossa naama retuliinina, ohimosuonet kallosta kaksi tuumaa kohollaan semmoiset kevyet sataviiskyt ottoa, ei päävokalisti (muista puhumattakaan) osannut uutta materiaalia ulkoa. Ei sen puoleen, eipä kyllä vanhojakaan biisejä. Hmm.

Muutamakin kohtuullisen tunnettu kotimainen laulaja suosii impo- eli humppaständiä, ts. nuottitelinettä, jossa on ala-asteelta tuttu musta napsukansio, jonka välissä oli 24-pisteisellä fontilla printattuja nesteen tuhrimia, puhelinnumeroilla varustettuja kellastuneita biisitekstejä. Niitä sitten plarataan ja käydään vilkuilemassa ja vaihdetaan sivua ja – tiedättehän? Kiusallista säätöä. Ei hyvä. Sitten on se koulukunta, joka teippaa jalkojen juureen lunttilaput (“askelmerkit”, “steppilaput”), joissa on epäselvällä käsialalla tekstirivien lähdöt. Mitä lähtöjen jälkeen tulee on herran hallussa (useassa tapauksessa tuo herra on Bacchus, joten loppurivien teksti saattaa toisinaan muistuttaa muinaiskreikkaa tai kirkkolatinaa. Puhun usean keikan nähneen ihmisen kokemuksella, myötähäpeää tuntien.)

Koska keikkasettiin kuului Applen Powerbook, semmoinen titaanikuorinen kahta näyttöä tukeva, ja keikkapohjat oli tarkoitus vetää 8-raitaisena studiopakettina (rumpalin klikki, basso, stereoloopit, stereosynat, stereosampiet), olisi ollut noloa käyttää kansiota tai steppilappuja. Tiedättehän:
omistetaan-Ferrari-ja-asutaan-paskahuusissa-ilmiö (okei, myönnän ilmeisen turhamaisuuteni, hiljaa siellä!). Piti siis keksiä ratkaisu. Olin haaveillut, että käyttäisin audiosoftana Ableton Liveä, sillä sen joustavuus olisi mahdollistanut monta verratonta pikku kikkaa, muun muassa joustavat biisirakenteet. Sitä paitsi, en muista kaataneeni Liveä koskaan. Näinä julkisen betatestauksen rutottamina aikoina tuiki harvinaista, väittäisin.
Biisitekstit olisivat voineet olla vaikkapa Stickies-ohjelman muistilapuilla, siellä koneen toisella näytöllä. (Stickies on siis Applen vastine oikean elämän Post-It-tarralapuille.) Olisin voinut tehdä helposti AppleScriptin, joka vaihtaa Liven biisin ja lataa uuden tekstin Stickiesiin tai sitten olisin voinut avata kaikki tekstit kerralla, tai, tai, tai…

Äh, säätöä. Inhoan turhanpäiväisiä palavereita ja ennen kaikkea säätämistä. Haluan, että asiat ovat yksinkertaisia – eli itseni kaltaisia. Luovuin Live-ajatuksesta ja pohdin asiaa samalla kun 15-tuumainen litteä kakkosnäyttö asennutettiin kulmamonitorin näköiseen, hermeettisesti suojattuun kallistettuun koteloon. Väittäisin, että konstruktio on ylivoimainen: kestää painoa noin parin sumopainijan verran ja nestettä useita tuoppeja (kiitokset Jyrki “Nöpi” Ruuskalle: Erinomaista työtä!). Mutta herttinen! Vehjehän näytti aivan heavy-duty-russian-army-industrial-specs-karaokelaitteelta designed by Marilyn Manson… karaoke, hmm … Häh? Perskules, heureka!

Muistijälki pelasti: Olin joskus vuonna mummo ja muumio tehnyt piloillani Logic Platinumiin karaoke-environmentin ja jostain muistin perukoilta se putkahti yllättäen mieleeni. Kyseinen sovellus käytti yhtä näyttöä, mutta se oli helposti modifioitavissa kahden näytön systeemiin. Homma menee näin: tehdään screensetti, jossa päänäytössä näkyy arrangeikkuna ja audiomikseri – meikäläisen valvontaikkuna, toisin sanoen – ja toisessa näytössä on scoreikkuna (ja tämä toinen näyttö eturivin poikien jalkojen juuressa, kymmenmetrisen piuhan päässä). Muokataan scoreikkunaa siten, että jokaisella rivillä on yksi tahti. Lisäksi nuottiviivasto yms. pitää poistaa siten, että jäljelle jäävät vain tahtiviivat. Sitten nakutetaan biisin sanat lyric-työkalun avulla tahti kerrallaan 48-pisteisellä Helveticalla oikeille kohdilleen. Saattaa olla aluksi hidasta, mutta homma nopeutuu melkoisesti loppua kohden, tiedän kokemuksesta. Kaikki lyriikat kannattaa pitää samassa arrangeobjektissa, jotta hassuilta kommelluksilta vältytään. Synkoopit kannattaa ennakoida… 😀 Samoin uuden osan alku kannattaa merkitä 4-3-2-1 -tyyliin, jotta eturivin epämusikaalisimmatkin ehtivät mukaan (hämmentävää, miten idiootit sulautuvat valtaväestöön. Huomaan ihmetteleväni asiaa joka keikalla. :-D)

Eturivin pojat olivat sovelluksesta lievästi sanottuna haltioissaan: biisi etenee, song position pointer liikkuu ruudulla karaokepallon tavoin, tekstit liikkuvat… Opetin Logicia vielä poistumaan biisistä tallentamatta, nopeussyistä. Lisäsin Macin desktopille ikkunan, jossa biisifileet ovat aakkosjärjestyksessä painikkeina, jolloin yksikin hipaisu riittää lataamaan biisin ilman aikaavievää valikkosähläystä. Kellotin latauksen: max. kolme sekuntia biisistä toiseen. Plugareiden kera vähän enemmän. Nyt olin minäkin haltioissani. Keikat ovat menneet loistavasti, ilman kiusallisia muistikatkoja. Sitä paitsi: eturivin näkökyvyn huonontuessa on mahdollista käyttää jopa 72-pisteisiä fontteja. Voi olla, että jossain vaiheessa pitää siirtyä braillekohokirjoitukseen. mutta se onkin sitten sen ajan murhe.

Niin juu ja biisilista pantiin Stickiesiin. Isolla fontilla ja molemmille näytöille. Ja siitä huolimatta ne pahvikallot käyvät kysymässä biisien välissä “mitä seuraavaks?�?

“Tällä olis sit vähän kiire.” Olin palaverissa eräässä kotimaisessa levy-yhtiössä nuorena poikana, yhdeksänkymmentäluvun alussa. Siihen(kin) aikaan oli tapana tehdä tähdestä kuin tähdestä laulaja keinolla millä hyvänsä, osasi tähtönen laulaa tahi ei. Minulle vakuutettiin tuottajan ja levy-yhtiön toimesta, että kyseessä oli “luonnonlahjakkuus, joka laulaa kuin Madonna”. Lauluraidat olivat jo kasassa ja tähti itse oli lennähtänyt toisaalle lomailemaan. Piti enää vain hoidella pientä pintaremonttia ja maalia pintaan, ehkä korkeintaan kevyttä syntikkasälää siellä täällä ja höpsistäpussiin.

Ja, kuten “näissä tapauksissa” aina käy, paskan marjat se mitään osannut laulaa. Tuottaja oli syöttänyt levy-yhtiölle täydellistä potaskaa, täydellä pokalla. Lauluraidatkin olivat hirvittävän kämmeltämisen tulosta: mikrofonina rikkinäinen Neumann, ei kompressointia, suoraan Adatille. Eikä niitä biisipohjiakaan ollut, sointulaput korkeintaan ja nekin vain jos säkä kävi. Ynnäilin äkkiä aikataulua ja budjettia ja käytettävissä olevia työtunteja ja minua alkoi hieman hirvittää. Lisäksi suuri osa duunista piti tehdä Ruotsissa tuottajaosapuolen toivomuksesta. Kuten myöhemmin kävi ilmi, kyseessä oli lehmänkauppadiili tuottajan ja studion välillä: tuottaja hoiti kaikki hommansa samassa pajassa ja maksatti levy-yhtiöillä myös omia privaattiduunejaan.

Koska rahaa oli jo liikuteltu sinne tänne ja staraakin oli jo laulatettu riittämiin – ja sopimukset allekirjoitettu – piti valmista tulla jo pikapuolin, masteroinnit ja promootiotkin oli sovittu. Eräs kotimainen viikkojulkaisukin oli sotkeutunut tavalla tai toisella levyprojektiin ja sen etenemisen seuraamiseen, yksinoikeudella tietenkin. Kuitenkin jotenkin mystisesti eräs iltapäivälehtikin oli saanut vihiä jutusta, “sisäpiirivuoto”, sanoivat toimituksessa kun levy-yhtiön edustaja tiedusteli asiaa. Olin muistaakseni paikalla kun tuottaja itse soitti lehteen …

Mutta, mitäs teet vuonna miekka ja kirves, kun lauluraidat ovat epätaimissa, epävireiset ja täysin amatöörimäisesti äänitettyjä – ja lisäksi tuottajan (joka oli halunnut välttämättä olla samassa laulukopissa staran kanssa) “opastava” ähkinä ja yninä ja huohotus vuotivat mikrofoniin. Ja Auto-Tune ja Vocalign keksittiin ja julkaistiin vasta vuosia em. projektin jälkeen, eikä minulla nöösipojalla ollut tietenkään rahaa ostaa siihen aikaan järkyttävän kallista työasemaa (Macintosh + audiorauta + SoundDesigner -softa), jolla olisi voinut edes leikellä ja taimata lauluraitoja. Mitäs nyt siis? Rahantarve oli huutava enkä voinut viheltää peliä poikki, pokka ei vaan pitänyt. Sisulla mennään, pärkkele också!

Oli kaksi tapaa: jos laulu olisi ollut rytmisesti edes sinne päin, olisi ollut mahdollista korjata “pikku” vireongelmat siirtämällä lauluraidat riittävällä muistilla varustettuun sampleriin (siihen aikaan Akai S 1000 oli state-of-the-art-masiina) ja kevyillä pitchbend-väännöksillä milloin nostaa virettä, milloin laskea sitä tarpeen mukaan. Totta, näyte uiskentelisi ennen pitkää pois taimista, mutta sopivanmittaisilla pienillä pätkillä ja hellävaraisillä bender-arvoilla lopputulos olisi suunnilleen plus-miinus-nolla. Teoriassa. Se toinen tapa olikin sitten varsinainen Via Dolorosa ja tietenkin juuri sitä piti käyttää, ei toivoakaan mistään muusta. Ensin kuuntelin lauluottoja (seitsemän per biisi), merkkasin tekstilapulle edes marginaalisesti käyttökelpoiset kohdat per otto ja järkytyin kerran minuutissa, vähintään. Sen jälkeen siirsin parhaat palat lauluraidoista sampleriini (SlOOO, 32 megaa muistia) ja editoin näytteiden alku- ja loppukohdat paikalleen. Sitten, samalla kun kuuntelin alkuperäistä pohjaa ja demolaulua, taimasin jokaisen pienen pikkuriikkisen samplepalasen kohdalleen: Triggasin näytteen midikeyboardilla suunnilleen sinne päin ja suoritin hienosäädön hiirellä tai käsin. Käytin siihen aikaan Ataria ja C-Lab Notatoria, joten työskentely oli lievästi sanottuna germaanisvaikutteista insinööri/laboratorioviilausta. (Mainittakoon tässä välissä, että tuottaja hyväksyi jokaisen valinnan. :-)) Ja jos jotakin pätkää piti venyttää tai kutistaa huonon perustaimin vuoksi, piti se tehdä Akain susihuonoilla algoritmeilla. Voi elläimen käsi, voi ihimisen jalaka!

Jos biisin tekstissä oli lause “don’t don’t leave me standing here alone, after all that we’ve been through”, koostui kyseinen lause neljästätoista palasesta – osa puolikkaita tavuja – sen verran olen itseni sallinut muistaa. Seuraavaa lausetta ei koskaan saatu kohdalleen (kiitos luokattoman raakamateriaalin) ja sen tuottaja itse “miimasi” tekojenkkiaksentilla paikalleen studiossa. Kaikki ristihäivytykset tai fadeinloutit piti tehdä sampierin envelopeilla. Kaksi verseä, kolme kertosäettä ja pelkkään taimaukseen ja leikkaukseen sekä häivytyksiin menikin sitten kolme-neljä tuntia. Ja sitten siirryttiin vasta virityksiin.

ViritteIin tavuja ja sanoja ja aina, kun viritys muuttui liikaa, piti muuttaa myös häivytysaikoja (envelopet): Program edit, etsi keyspan, valitse envelope, muuta aikoja, kuuntele. Onko hyvä? Ei, uudestaan, onko hyvä? On, takaisin sample edittiin, valitse seuraava sample… Joissakin kohdissa vire heitti sekunnin verran, kaksi puolisävelaskelta siis. Olin oikeastaan onnellinen, jos kokonainen sana tai tavu oli kallellaan johonkin suuntaan, pahinta sen sijaan oli se, että valitun sanan tai tavun sisällä tapahtui notkahdus tai sanan loppu nousi tai laski. Silloin sovellettiin pitch bend-kikkaa – tai pitch envelopea kyseisen näytteen kohdalla. Ja taas sääädettiin attack- ja release-aikoja, sekä volume-envelopessa, että pitch-osastolla.

Jotta homma ei olisi vielä ollut ohi, tottakai löytyi tuottajan taskunpohjalta aina uusia kikkoja ja ideoita sekä sovitusteknisiä jippoja ja jos joku oli siunattu edellisenä päivänä loistavana oivalluksena, oli se seuraavana päivänä läjä haisevaa paskaa. Kaiken huipuksi kesken tämän session tuottaja päätti ryhtyä tekemään studiossa suojattiartistinsa livetaustanauhaa, syöden reilun viikon pois kokonaisaikataulustani. No, mikäs siinä sitten, mennään toiseen pajaan, 400 km päähän. Kamat autoon ja Göteborgiin haisevaan läävään, jossa äänittäjä heti ensimmäiseksi minua tervehtiessään kaatoi ISON mukillisen kahvia antiikkiseen miksauspöytäänsä. Savun noustessa kaveri tuumasi vain: “Jasso. Nu blev den färdig. Vill du ha öl?” Ai että maistui.

Kun olin LOPULTAKIN siirtänyt biisien laulu- ja instrumenttiraidat 24-raitakakulle, vein nauhan alkuperäiseen studioon, jossa huomattiin, että käytetty Dolby-versio oli väärä. Mutta paskat minä siitä. Olin silloin jo Turun tullissa, tullimiehen käsi ahterissani, kamat tuhannen levällään kaatosateessa, kuinkas muutenkaan. Pyysivät kyllä sittemmin erehdystään anteeksi, mutta vieläkin sieluni värisee tullimiehenvihreää nähdessäni.
Tosin, enemmän se värisee kuullessani kyseistä lopputulosta. Levy julkaistiin, mutta luojan kiitos vaiettiin kuoliaaksi nopeasti. Henk.koht. nollataso tuli siis kalibroitua kunnolla ja tuon jälkeen moni hankalakin sessio on tuntunut oikein helpolta ja mukavalta!

Köyliön Lallintalolla, ehkä helmikuussa noin vuonna 1993: “Missä on mun Oberheim?” huutelen hieman kummastuneena silmäteräni perään. “Eiks se o ulkona tai jotain?”. Ei ei ei… Tämäkin vielä. Muutenkin on ollut hermoissa pitelemistä laitteiston takia: Milloin Atari STFM 1040 temppuilee, milloin näyttönä ollut matka-tv tusahtelee, milloin Notator ei boottaa tai extramidiulostuloista huolehtiva Unitor pätkii – milloin sitä, milloin tätä, virittämistä, kolvaamista, säätämistä, säätämistä…

Rundista on vasta neljä keikkaa takana ja olen jo nyt tuntenut olevani enemmän korjausmies kuin muusikko. Ja nyt vielä katastrofin poikanen: Oberheim Xpander ulkosalla kaatosateessa. Ensin viikon ajan paukkupakkasia, siinä kolmattakymmentä astetta, ja joka yö Xpander yöpyi bussin peräosassa. Sitten rynkytystä tien päällä – kiitos skandinaavisilla antiikkijousilla varustetun bussimme – sitten lyhyt lämmitys, piuhat kiinni ja soundcheckiin, tunteja sähköt päällä, keikka. laitteet kasaan ja taas kylmään bussiin. Em. seikat eivät tiedä hyvää käyttöiän kannalta, toisin sanoen.

Laitteella oli takanaan jo nelisensataa keikkaa (ilman vakuutusta) ja nyt seurasi siis vielä kylpykin. Onni onnettomuudessa sentään oli, että laitteella oli kestävä case, oikein mittojen mukaan teetetty ja pehmustettu. Kurkistin ulos ja siellähän se Xpander kyyhötti ulkona: vettä solkenaan valuvan rännin alla! Perkeleellisen sadattelun siivittämänä toin laitteen turvaan sisätiloihin ja kuivasin kantolaatikon. Avasin kannen varovasti ja varauduin jo pahimpaan mahdolliseen näkyyn – akvaario-olosuhteisiin. Flight case näytti kuitenkin olleen sisustaltaan täysin kuiva, havaitsin vain pientä kondensaatiokosteutta ja ummehtunutta kellarinhajua.

Annoin laitteen olla hetken aikaa sisäilmassa ennen sähköjohdon kytkemistä. Palasin vehkeen ääreen vartin päästä ja kytkin sähköjohdon töpseliin. Laitteesta kuului vaimea “tups”. Sulake, perkele… Xpanderin päällä oli laitteen leveydeltä jäähdytysreikiä, joiden alla ei ollut minkäänlaista pöly- tai muuta suojaa. Semmoisia reilu sentti kertaa kolme milliä rakoja koko masiinan takareuna täynnä. Laitteen oikean reunan kolosista nousi vaaleankarvasta haikua ja keikkaan oli aikaa noin puolitoista tuntia. “Voi ny perkele.”

No helvetti, ei kun ruuvimeisseli käteen, ruuvit irti ja etukansi ylös saranoidensa varaan kuin konepelti konsanaan. Näky oli kerrassaan hirvittävä: muuntajaa ympäröi tummahko noen kaltainen pöly tai jokin muu koostumukseltaan vastaava töhnä. Laitteen pohjalla oli joskus ollut pölyä (to-del-la paljon, semmoisen pikkuisen villakoirakennelin verran), mutta nyt nesteen kondensoiduttua laitteen sisuksiin pölyn, tervan, nikotiinin ja herra ties minkä muun kombinaatio olikin muuttunut mudaksi. Tummanpuhuvaa velliä siellä täällä, vähän kuin The Killer Slime From Outer Space -tyyppistä hometta.

Siltä istumalta ryntäsin lavan “keittiöön”, pöllin kaiken tuorekelmun minkä löysin ja päällystin takahuoneen pöydän kelmulla (muka eristeeksi, pah) ja ryhdyin napsimaan yksitellen sisuskaluja ja kortteja irti. Lattakaapelit ja johtimet irti, merkkasin jokaisen teipillä ja numerolla ja kirjoitin jokaisen numeron ja kirjaimen ruutu paperille – jotta osaisin koota palapelin uudestaan. Lopuksi irroitin pohjimmaisen piirilevyn ja voi hyvänen aika: laitteen sisällä asusteli myös kuolleelta vaikuttava hillittömän kokoinen koppakuoriainen, varsinainen kääpiömuumio. Eipä ihme, että oskillaattorit tarvitsivat toisinaan kalibrointia ja tunetusta. Puhdistin piirilevyä de-ox-spraylla ja puhallusspraylla ja pikku hiljaa alkoi näyttää siltä, että kaiken kuonan keskeltä pilkistää sittenkin ihan oikean vihreä piirilevy. Suihkutin jokaiseen kontaktiin de-oxia ja puhalsin ilmaa perään niin että sormeni olivat jäätyä – pullo nimittäin kylmenee kohtalokkaasti kun ilman antaa virrata pitkään. Annoin korttien kuivua rauhassa pöydällä samalla kun föönasin Xpanderin koppaa kuivaksi.

Roudareilla oli naurussa pitelemistä – tapaus oli todennäköisesti ensimmäinen kerta vuosiin kun meikäläisellä oli kädessään jokin muu kuin jäätelötuutti tai haarukka tai, noh, tiedättehän. Olisin varmasti muussa tapauksessa jättänyt homman sikseen, mutta kiertueen virallinen töhnö- ja bassomasiina oli nyt sairastunut, eikä potentiaalista sijaista ollut ainakaan parinsadan kilometrin säteellä. Ja siksi urakoin kuin pieni sika, hiki hatussa, kieli keskellä suuta, hillittömän hihittelyn säestämänä.

Kokoamisen aika: ruuvit kiinni, virrat seinään ja “nips”, Perkele! Sehän toimi. Lievästi ylpeyttä uhkuen julistin laitteen korjatuksi vaikka kaksi ruuvia jäikin yli. Mutta, kuten aina niin usein: ylpeys käy kalliiksi! Niin tälläkin kertaa… Kantaessani aarrettani lavalle sotkeennuin matkalla jatkojohtoon. jonka toisessa pää – oli pahamaineinen Atari STFM. Tietokone lensi mukkelis makkelis pitkin lavaa ja jäi makaamaan sivustalle, “aika ikävän näköisesti”, kuten ihmisestä olisi sanottu onnettomuustilanteessa. “No ei ny perkele.”

Tässä vaiheessa yhtyeen kolme roudaria nauroivat naamat punertaen, joskin kohteliaan hiljaisella äänellä. Ilmeisesti kasvoillani lainehtinut pidätelty raivo esti volyymia nousemasta enempää kuin on tarvis. Hillitön hihittely alkoi hiipiä pikku hiljaa tajuntaani ja tarttua minuunkin pahemman kerran. Sitten pyrskähdin hervottomasti nauramaan täysin keuhkoin, päätäni pyöritellen. Pyörä oli juuri pyörähtänyt täyden kierroksen.

Sali oli jo täynnä ihmisiä ja keikkaan oli aikaa puoli tuntia. Siihen aikaan Lallintalolla oli tapana heitellä esineitä (nolla-kolmonen kaljapullo lienee pienimmästä päästä), mikäli esiintyjään ollaan tyytymättömiä. Ja koska tietotekniikka mallia STFM näytteli siihen aikaan kohtuullisen tärkeää osaa keikan onnistumisessa, ryhmälynkkaaminen olisi varma ohjelmanumero, jos Atari-ressukka ei toimisi. Ja eikun seuraavaa potilasta vaan 
pöydälle, meisseli käteen ja ruuvaamaan: levyasema oli irronnut pitimistään ja pitimet olivat murtuneet, ts. ei korjattavissa, ei toivoakaan.

No, rutinasta ja muista häiriöistä huolimatta laite onneksi toimi ja ronski palanen sinitarraa piti levyaseman paikallaan – useimmiten. Disketinvaihdon kanssa sai sittemmin olla varuillaan tai Atari imaisi sisäänsä koko levyn asemoineen päivineen. Kyseinen STFM palveli meitä uskollisesti vielä satakunta keikkaa, kunnes lopen uupuneena se saatettiin juhlavasti lepoon. Uusi korvaava laite oli uljas ja mahtava Atari Stacy, oikein 40-megaisella kova levyllä ja melkein hyvällä näytöllä. Sekin toimi mahtavasti hyvän aikaa, kunnes Neljän Ruusun roudari tiputti sen kahdesta metristä betonille. Mutta se puolestaan on tyystin oma katastrofinsa se. Kostoksi tapahtuneesta tosin söimme ja joimme em. yhtyeen takahuoneen tyhjäksi – mutta ei siitäkään tämän enempää. 😀