Mielipiteistä on olemassa mainio vertauksenomainen sanonta, jossa sekoittuvat gastroenterologia, joukko-oppi ja diversiteetti. Koska häveliäs mieleni estää minua ilmaisemasta sitä alkuperäisessä asussaan, tyydyn luonnehtimaan mainosmiehen tavoin lisäten loppuun “eikä siinä vielä kaikki, oma on aina paras ja yleensä lähimpänä.”
Olen äänisuunnittelijana törmännyt jos jonkinlaisiin mielipiteisiin, laidasta laitaan. Totta on, että asiakas on aina oikeassa ja jos tuotos ei kelpaa, sitä fiksataan, kunnes a) tuotos on oikeanlainen, tai b) työstetään, kunnes asiakas myöntää virheensä ja palataan suunnittelijan luomaan ensimmäiseen versioon. Tuohon b-polkuun olen poikkeuksetta törmännyt mainostoimistoissa. Tiedättehän: tutkitaan polun jokainen mutka, jotta löytyisi suorin reitti perille ja kolme pistettä ja liikevaihtoa lisää, työtunteja tuplaten; Hyvältä näyttää, kasvukehitystä ja osakkeenomistajille paalua. Tuttu kuvio, joka musiikintekijän tai äänimiehen kannalta onkin kinkkinen tilanne, sillä asiakkaalle ei oikein voi sanoa: “Niin, mehän palattiin siis siihen versioon, jota alunperin tarjosin.” Sehän on kuin sulhasen pieru hääkirkossa. Noloa, epäasiallista ja odottamatonta. Eikä oikein kannatakaan sanoa, sillä jokainen laskutettu tunti tuo kaviaarin lähemmäs omaa ruokapöytää. Useasti on mahdotonta tehdä kerralla lopullista matskua, koska graafinen ilmaisu saattaa olla hiukkasen hakusessa – ja, kuten kaikki tietävät, nehän kulkevat klisee kliseessä. Ääni ja kuva. Paitsi kotimaisessa elokuvassa, mutta se siitä.

Musiikki ja äänet ovat siitä kummallinen juttu, että jokainen, jolla on vaikkapa The Ällöpyllytsin koko tuotanto, tai Los Huevos Spectaculareksen live-DVD, plus kaikki mitä György-Hannele Trumpetterson on ikinä luonut MegaAtonal JazzClubZoo ComboDuoPossen kera – tai mitä hemmettiä ikinä tahansa – on oikeutettu sanomaan mielipiteensä ja näkemyksensä ääniheebon mistä tahansa viimeaikaisesta pläjäyksestä. Monesti palautteen antamiseksi riittää peruste “mä kuuntelen aina himassa musaa ku mä harjaan hampaita/teen ruokaa/puhun puhelimessa”.

Kaikilla on siis se gastroenterologinen yksityiskohta about puolessa välissä kroppaa selkäpuolella – josta tulikin mieleeni: ole siinä sitten ammattimaisen viileä ja etäisesti omaan sydänveresi tuotokseen suhtautuva, kun asiakkaan edustaja sanoo “eeeemmmää tiiä, pitäis olla niinku enemmä hehkuu ja semmosta niinku syvää eeppistä ilmaisuu… niinku sankaruutta ja liehuvia lippuja…” “Nii-in, olet varmasti oikeassa, pukamavoidehan se jos mikä kaipaa nimeomaan syvyttä.” No, hoidettiin sampletorvet ja patarummut, ja homma oli sillä selvä. Asiakkaana oli saksalainen lääkefirma, joten pikku annos tuubaa loi varmasti isänmaallisen tunnelman, korostaen vielä semanttista asiayhteyttä karulla tavallaan. Musasta oli tehty 11 erimittaista versiota ja mainoksessa oli lisäksi ERITTÄIN KUULUVA saksankielinen voiceover koko matkalla, joten tuubasta ja patarummuista oli todellakin huomattava hyöty… Käytännössä musiikkia kuului symbaalinoston verran alussa ja sekunnin jälkikaiku voiceoverin jälkeen. Mistään muusta ei saanut selvää.

Toinen hyvähuono esimerkki on ihan vähän aikaa sitten tapahtunut yritysvideon musahomma: asiakas oli määritellyt todella tarkasti minkälaista musiikin pitää olla, ja olin kuunnellut presiksiä yrityksen brändi-imagosta sekä keywordeista, olinpa kuullut ihan musiikkiakin esimerkkeinä, kerrankin. Tein viikon ajan duunia, jonka työvaiheet hyväksytettiin yksi kerrallaan. Tulipa sitten taloon video-ohjaaja kuvaajineen liukuhihnafirmasta mustissa huppareissaan ja bootseissaan, leathermanit vyöllä – ja sovittivat leikkaajan kera liukuhinavideon nopeaan ja geneeriseen äänipankkiliukuhihnarock-biisiin. Yrityksen brändimääritykset unohtuivat nopeasti ja projektivastaavana toiminut vosu olikin saman tien sitä mieltä, että nyt ollaan ajan hermolla (kyllä, jos vuosi on 1986, Top Gun on Oscarin arvoinen ja asutaan Pelkäämäjärvellä), ja että ohjaaja on aivan ihku. Maksoivat toki laskuni firman hallituksen ihmetellessä käänteitä ja videota – mutta menikös siinä nyt firmalta jotakin muutakin alas viemäristä kun vain kasa euroja? Noh, projektivosu meni töihin siihen videofirmaan.

On ihmisiä ja ihmisiä, tapoja tehdä ja olla. Ihku-inho -vektorini miellyttävämmässä päässä ovat sitten ne tuiki harvinaiset tapaukset. Tai oikeastaan siis tasan yksi tapaus. Eräässä pelifirmassa on töissä mukava tyyppi, jonka ajatusten artikulaatio on täysin vertaansa vailla – liekö syy arkkitehtiopintojen ja maalaisjärjen käytön? Olemme jo jokusen vuoden ajan poikkeuksetta välttäneet lähestyvät umpikujat helpoin manööverein, sillä hepulla on tarvittavat perustiedot itse musiikista ja sanastosta, voimakkaat ja hyvinperustellut mielipiteet, SEKÄ käsitys musiikinteon näennäisestä helppoudesta ja teknisistä detaljeista. Tuntuu siltä, että sessio sessiolta hommat helpottuvat, sillä kaveri tykkää olla mukana pajassa lopullista versiota tehdessä – kunhan olen itse ensin tyytyväinen johonkin cueen. En ole aina ollut samaa mieltä ratkaisuista, mutta olen joutunut lähes joka kerta myöntämään asiakkaan olleen kerrankin oikeassa. Näkemys ja päämäärä ovat aina olleet vahvasti läsnä, emmekä koskaan ole palanneet versioon 1 tai 2. Ja tuiki harvoin olemme kolmea enempää työstäneetkään.

Vaadinkin nyt muiden i-i-vektorille sijoittuvien päitä vadeille: vertaillessani alihankkijan ominaisuudessa erinäisiä vastaantulleita projekteja, olen pannut merkille, että hapuilu ja haahuilu johtuu poikkeuksetta siitä, että sydän ei ole mukana ja asiaa viedään eteenpäin vain nakkilistan yhtenä ranskalaisena viivana. Jos työtä joutuu tekemään vailla intohimoa ja päämäärätietoisuutta, tulee molempien poluista raskaat ja mutkikkaat. Jos sisäisessä paltsussa ei ole syntynyt sitä “jumalauti näin myö se tehhää!”-fiilistä, unohtakaa asia. Tuhlaatte vain aikaa ja rahaa. Asiakkaan siis, ette minun.

Ihmisillä on taipumus ymmärtää kuultu tai luettu asia omalla tavallaan, itselleen edullisessa muodossa. Mainittu ominaisuus saattaa tuottaa monenlaisia mielenkiintoisia tuokioita pitkin elonkaarta.

Tuleepa mieleen eräskin kerta, kun olin teknisenä sämpleri- ja syntsapojuna vuonna 1989 – halusinpa muistaa tai en. Eli en. Itseäni vanhemmalla tuottajalla spandex-housuineen oli kovasti mystinen näkemys senaikaisten laitteiden suorituskyvystä ja ominaisuuksista, ja toisinaan sessiot keskeytyivät melkoisen värikkäistä syistä (“Nosta rumpalin tempoa nytte.”); Ihan turhaan ei voida syyttää ns. laittomia substanssejakaan, joiden liikakäytöstä muistettiin aina spekuloida kyseisen henkilön kohdalla. Kävipä kerrankin niin, että pitkätukkainen kitaristi soitteli fankki-wakuwaku-kuviota pahalla taimitarhameiningillä, tuottajahenkilö huikkasi talkback-mikkiin yhden oton aikana (ei siis sen jälkeen) “jeee!”, tuuletti kuin satasen maailmanmestari – ja katosi kitaristin kera baariin silmänräpäyksessä.

Seuraavana aamuna tuottaja kuunteli raitoja läpi naama monestakin syystä kalpeana. Kaiuttimista kuului täysin päin persettä soitettua rutkutusta, joka keskeytyi talkbackmikin rusahdukseen ja “jeee!”-huudahdukseen. Kävi ilmi, että käytössä ollut tiski vuoti talkbackin kyseiseen äänitysryhmään, vaikkei pitänyt. Proto mikä proto. No, piti pelastaa mikä pelastettavissa oli, vaikka kitaristi oli jo Kuopiossa (putkassa). Onneksi kriittisissä a-osissa pärjättiin kahden tahdin loopilla, ja nauhalla olikin melkein kaksi tahtia kohtuullista soitantaa, ilman psykoosissa poljettua wahwahia. Siitä tahdit talteen sämpleriin ja käsin palastelemaan, sitten palaset kiipparin koskettimille ja sekvensseriin midinuotteja paukuttamaan. Lopputulos: täysin taimissa oleva skitta. Kun vielä kytkettiin inserttiin wahwah-spedu, saatiin taltioitua periaatteessa kaikki tarpeellinen ilman kiljuntaa ja taimitarhaa. Koko jööti äänitettiin kitararaidalle ja avot. Hyvä tuli. Kitaristi vieläkin hehkuttaa itseään 80-luvun lopun kovimpana rytmikitaristina. Olen sulkenut suuni aina tähän kolumniin saakka.

Tuottajan silmät loistivat, tokko edes tajusi mitä tapahtui. Seuraavaksi alkoikin sadella vaatimuksia olan takaa, jokaisen kuluttaessa kallista aikaa: oio tämä ja tuo, nämä ja nuo. Piti leikellä taustakööriä raita kerrallaan ja vähän viritelläkin sen mitä kykenin. Kööri koostui neljästä tytöstä omilla raidoillaan – ei vielä niputettuna kahdelle – joten mikäs siinä. Se olikin sitten virhetikki: sain nimittäin seuraavana päivänä potkut sessiosta, sillä en pystynyt asettelemaan moniraitakakulle äänitetyn sähköpianoraidan muutamaa nuottia kohdalleen. Yritin päkistä vastaan, että perkele sinne mitään pääse tökkimään kun kaveri soittaa sointuja, mutta sekop… tuottajan mielestä olin vain ynseä ja näsäviisas teiniurpo, joka kieltäytyy työstä. Kaveri todellakin taisi luulla, että sämplerillä voidaan tehdä ihan mitä vaan, ihan tuosta vaan. Vieläkin mietin tapausta toisinaan: yritin saada sanotuksi asiani, mutta kaveri puhkui päälle pupillit neulanpään kokoisina. Lopulta luovutin ja otin räkkini matkaan ja poistuin rauhallisemmille vesille. En kuullut kyseisestä projektista enää mitään ja koko heppukin tuntui kadonneen kuin maan nielemänä, kunnes…

…kunnes kävin vastikään vaatekaupassa, etsiskelemässä vuodenaikaan sopivaa, ruskeaa v-aukkoista villapaidantyyppistä asustetta. Kerroin toiveistani elähtäneelle puotipuksulle, joka muitta mutkitta alkoi kaupata SINISTÄ, ulkokäyttöön tarkoitettua PÄÄLLYSTAKKIA. Verensokerini ollessa pohjalukemissa on olemassa vaara, että muotoilen lauseitani hivenen ekstrovertimpään sävyyn. Niinpä tulin murahtaneeksi “aika saatanan ruma v-aukkoiseksi ruskeaksi villapaidaksi”. “Ootas. Meil on jotain tuol takana. Hetki.” Henkilö katosi varastoon. “No ni, just tuli viime viikolla tämmöiset.” Käsivarrellaan puotipuksulla oli mukanaan henkari, jossa oli harmaa pikkutakki ja käsivarrellaan pillifarkut… Eikä siinä kaikki: sokea Reettakin olisi nähnyt likinäköisillä kämmenillään, että kyseiset noin 30-tuumaiset anoreksiafarkut eivät konsanaan olisi nousseet polviani korkeammalle, kiitos muodokkaiden rotukoipieni. Ja runsashiilihydraattisen ravinnon. Mitäs tuossa enää voi tehdä kun hornan otus ei joko a) ole alun alkaenkaan kuunnellut tai b) ei suostu/pysty ymmärtämään selkokieltä? No, hittolainen: “Yks tuplaespresso mukaan, kiitos.” Ei löytynyt sitä villapaitaa silläkään pyynnöllä. Sitten tajusin lopultakin yhteyden muistojeni ja kaupan hepun välillä! Minut valtasi muistojen hyöky ja euforinen rauha, sillä ymmärsin kyseessä olleen loppujen lopuksi vain pelkän kommunikaatiohäiriön: Sanon mitä sanon, se voidaan kuulla jonakin täysin toisena. Niin nyt kuin silloinkin.

Toisinaan laitemaailmassakin voi käydä juuri näin: eräs tuote oli ollut jo reilun vuoden markkinoilla, ja koko ajan käyttäjäporukka oli jupissut foorumeilla erinäisistä ongelmista, siitä ja tästä ja tuosta. Lopulta pitkään luvattu päivitys julkistettiin ja kuinkas kävikään? Sen sijaan, että bugeja olisi korjattu, olikin panostettu muihin ominaisuuksiin ja jätetty käytön kannalta kriittisimmät virheet huomiotta. Lähetin viestiä tekniseen tukeen ja huomautin edelleen jatkuvista, kyseisen laitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Ja mikä olikaan vastaus? Käännettynä se kuului näin: “Mahtavaa! Hienoa, Petri. Oletko muuten tutustunut jo uuteen esitteeseemme? Siinä on tuotteistamme kaikki mitä tarvitsee tietää.” Ja linkki pdf-dokumenttiin, jota ei ole olemassakaan – tai ei ainakaan linkin alta löytyvässä osoitteessa. Yritin vielä selvittää alkuperäistä ongelmaa kirjoittamalla toisen ylläpitopyynnön, lisäsin oikein copypastetetut linkit foorumille ja esimerkit yms. Meilini kuitenkin torpattiin tylysti yhdellä rivillä: “Hyvä, Petri! PDF löytyy ilmoittamastamme osoitteesta.”

Ja jo seuraavalla viikolla myin kyseisen vekottimen pois kuljeksimasta, vakuuttuneena, että vika ei ole minussa.

Olen miettinyt kirottua “ny se on tarpeeks hyvä”-mainintaa. Kuka piru on se, joka seisoo laitteen suunnittelijan vieressä ja keuhkoaa “cut the costs”, “cut the specs”, “make it cheaper”? Kuka on se, joka päättää käyttää haistapaskalaatua olevia kiinalaisia sähköosia? Suhteellisen laadukkaana jenkkikoneena pitämäni Oberheim OBXa suhautti edelliskolumnia kirjoittaessani tasasuuntaajansa tuhannen päreiksi kalkittuun seinään, jättäen jälkeensä toisen maailmansodan aikaista japanin taistelulippua muistuttavan harmaan jäljen. Poltti siis päreensä ja aimo annoksen sisälle kertynyttä pölyä. Vaihdettaessa virtalähdettä törmäsin järkytyksekseni uusiovirtalähteeseen ja sen “Made in China”-tarraan (laite oli tuotu Suomeen Japanista ja siihen oli vaihdettu “asianmukainen” virtalähde). No eipä ihme: kymmenestä viimeisen vuoden aikana lakkoilleesta virtalähteestä 8 oli varmaankin samasta tehtaasta lähtöisin, samassa saastesumussa, saman saastuneen maidon voimalla kasattuja. Ne 2 muuta altistuivat vedelle. Siis suurelle määrälle vettä. Sammutusvettä, mutta ei siitä sen enempää, edelleen kytevä häpeä ei anna vielä periksi kertoa julkisesti tapahtuneesta. Sanottakoon, että sillä kertaa syy oli jossakussa toisessa.

Päätin saman tien tarkastaa kaikki vähänkään vanhemmat laitteet ja niiden virtalähteet – ja hyvä, että tarkistin. Imurille oli käyttöä, joissakin tapauksessa villakoiria oli Nöyhtälän Kennelin verran per masiina. Ihme, etteivät rakkineet haukkuneet virtaa kytkettäessä, sen verran pörröistä oli sisuksiensa tunnelma. Vähän kuin löytäisi alastoman Demis Roussoksen vaatekomerostaan – eh, tuota… luonnehtisin mieluummin sanomalla “juhannuskokko oli tilauksessa.”

No siis: Eläköön globalisaatio ja “ny se on tarpeeks hyvä”-miehet! Maailmaa ei enää pyöritä jees-miesten joukko, vaan nsoth-miehet. IGEN-men, noin niinkus kansainvälisesti lyhennettynä (It’s Good Enough Now). Joku tälläkin hetkellä miettii jossakin japanilaisessa soitinvalmistajan konttorissa “millä helvetillä mä viilaan tosta FU-P33L0iGloo:sta sata taalaa veks per toosa?” Kaveri tutkii speksejä ja kiinnittää huomionsa virtalähteen ohella pariin muuhunkin seikkaan. “Jaaha. Sitä on taas pantu 900-milliampeerinen vaikka varmaan kuussatanen ois riittäny.” Kaveri tarttuu puhelimeen. “No se on Yokohiro täs vaan terve. Otas ne balansoidut veke kato ku nyt pitää laskee hintaa. Sit vaiha semmone Shanghaista tullu kuussatane virtapuolelle. Sit se on tarpeeks hyvä.” Laite tulee aikanaan markkinoille ja sitä kyllä kehutaan laimeasti testeissä, mutta jokaisessa artikkelissa muistetaan mainita, että ulkoinen virtalähde ilmeisesti aiheuttaa sirinää, ja ollakseen pro-laite siinä kuuluisi olla balansoidut liittimet… eikä sen koneen käyttissoftakaan pyöri kunnolla, sillä IGEN-osasto vaihtoi viime tingassa keskusprosessorin vähän halvempaan.

Ja sitten musiikkipuolella mainioita jutunlähteitä ovat nämä nsoth-tuotannot, joissa joku pässi päättää jonkun olevan jo tarpeeksi hyvä ja se siitä. Kyllähän se levy nyt ilmaisella promolla ja pärstäkertoimella myy, pannaan kanteen, että styling by julkkiksen sisko ja kampaus by naulat töpseliin. Tai sitten tehdään kuten satunnainen tuttuni vastikään: otetaan vanha hitti, tehdään siihen kuhan-ny-jotai-on-sanat suomeksi, yritetään toisintaa alkuperäinen sovitus vähän sinne päin huonoilla soundeilla, lauletaan miehissä päin persettä ja hoetaan selkään takoen, että ny se on tarpeeksi hyvä. Ai ni, pakollinen horsman kollotus puuttuu. No, otetaan tuo ku se on tossa tiskin päässä ja se on juotu nätiks ja vetää karaokee iha ok. Sit se ainaki on tarpeeks hyvä. Valitettavasti tuolle meiningille sokeutuu pitkään moista harrastaessa, ja rima laskee vauhdilla. Siinä ihan hyvän keskellä ei vain huomaa sitä, että rimat ympärillä nousevat ja pitäisi omaakin kohottaa. Pitäisi ottaa aikaa ja irroittautua. Oppia. Käyttää aivojaan.

Ja siitä päädyin itse varsinaiselle ajatusradalle: En tiedä, onko jo myöhäistä lähteä ristiretkelle omia mahdollisia nsoth-taipumuksiani kohtaan, mutta sorvasin uudenvuodenmantroja parikin kappaletta. Yksi niistä kuuluu “huolla vanhat masiinat äläkä säästele kustannuksissa”, ne kaksi muuta “Ostaisitko tekeleesi itse?” ja “ÄLÄ SELITTELE”. Huoneentaulut, nuo ihmisen opaskoirat.

Joululomalla luin läpi erinäisiä psykologisia artikkeleita tottumukseen ja sopeutumiseen liittyen, ja luulen tajunneeni, että tuottajuus ja hyvän biisin tekeminen on puhtaasti aivojen ohjelmoitumisen tulosta. Trenditermi takavuosilta: NLP. Saas nähdä milloin Sibis alkaa kouluttaa rockmanagerien lisäksi luovalle alalle suunnattuja psykologeja, henkilökohtaisia sparraajia – vai ehtiikö Peräsvuo ensin? Vaiko minäkö? Joku tarvitsee henkistä valmentamista enemmän, joku vähän vähemmän – ja ne muutamat harvat syntymästarat puolestaan kouluttavat kouluttajiaan.

Hitto, tila loppuu kesken. Mutta tää on jo kyllä tarpeeks hyvä näinki.