Rakas päiväkirja. Jouduin nostalgian valtaan! Kylläpä nykyään on helppoa tuo keikkailu, tuumasin tässä taannoin. On tietokoneet, pleikkarit, kännykät, digitaalinauhurit ja sitä ja tätä. Bussien ja junienkin aikataulut selviävät tavallisella kännykällä ihan tuosta vaan, sen kummemmin edes asiaa miettimättä. Ja jos lähtee omalla autolla metsän siimekseen, on olemassa kaikenlaisia kikottimia, joilla pystyy paikantamaan huoltoasemat, ravintolat, terveys- ja arvauskeskukset – ja itsensä.

Toista se oli silloin kun minä olin p**kele nuori kakskymppinen tolvana. Kartat pitivät kyllä paikkansa mukavasti, mutta harvemmin tuli tiedettyä täsmällinen sijainti, noin niinkus edes 10 kilometrin tarkkuudella… Tykkäsin ajella autollani silloin, jopa keskellä yötä, pitkiäkin matkoja. Auto oli aina kattoaan myöten täynnä kaikenlaista sälää ja roipetta. Oli kaksi 20 unitin flightcase-räkkiä täynnä efektisälää ja syntikkamoduleita, kaksi isoa alumiinisalkkua täynnä midipiuhoja ja audiopiuhoja, muuntajia ja virtalähteitä, Syquestin siirtokovalevyjä sekä kaikkea muuta. Sitten oli erikseen kotelo tietokoneen monitorille ja jonkunlainen äidin ompelema pehmopussi tietokoneelle (Atari STFM 1040) ja diskettilaatikolle. Lisäksi pikkuauton persuksiin pakattiin noiden lisäksi vielä matkalaukku täynnä henk.koht. välineitä sekä kaiken kukkuraksi hemmetin ikävästi kasattava ja purettava italialainen standi ja neljä keyboardia.

Eräänä sateisena sunnuntaipäivänä 1994 olin palaamassa keikkarundilta ja jossakin Vääksyn eteläpuolella tielle pompsahti rusakko. Koska olen hellämielinen pehmo, väistin pupua ruohopientareelle – ja: enpäs saanutkaan autoa takaisin tielle vaan liu’uin satasen vauhdissa syvemmälle ojaan, osuin kiveen, napsautin auton kolme kertaa katon kautta ympäri ja katkaisin siinä mennessä yhden sähkötolpankin. Päädyin kuin ihmeen kautta takaisin pyörille, nokka menosuuntaan. Auto oli rehellisesti sanottuna, ammattikielellä, paskana. Vain kuskin puoleinen ovi sekä bensatankin korkki olivat ehjiä. Kaikki muu oli Sunmaid Raisins-tyyppisesti stailattu ja vuosikymmenen päästä tulevaa muotia mukaillen miellyttävän maanläheisesti värittynyttä, suorastaan maastokuvioista.

Joku ohitraktoroiva maajussi vetäisi autoni sitten takaisin tielle ja ihme ja kumma – sehän liikkui. Hieman vaivalloisesti lenkuttaen, mutta kuitenkin: pääsin vanhempieni luokse Lahteen, vain reilun 10 km päähän kolaripaikasta. Renault 19 meni lunastukseen. Paska kärry muutenkin.

Siellä etsiskellessäni dreadlockieni joukosta (jep, se oli silloin se) lasinsiruja tulin ajatelleeksi keikkasetin pienentämistä. Koska suuri osa tavarasta joka tapauksessa toistuu samanlaisena keikasta toiseen, oli sulaa hulluutta roudata Frankensteinin avioton lapsi-tyyppistä kammokioskia ympäri Suomea; osa sekvensseistä päätettiinkin siis siirtää ADAT-nauhoille. Valitettavasti himoamani live-tempo-sync-efektit ja geitatut matot olisivat vaatineet pari hilavitkutinta lisää, joten päätimme luopua moisesta ylellisyydestä. Niiden sijaan tyydyin tylsiin etukäteen tehtyihin delayaika-asetuksiin jne. ja murisin nurkassa säkkiin pukeutuneena ja odottelin aikoja parempia syvästi järkyttyneenä. Nuori taidepieruego koki kolauksen. “Nauhakeikkojako? Apua!�? No, ei oikeastaan. Totuinkin touhuun nopeasti.

Paluu kauemmaksi ajassa: Ensimmäinen keikkani kera kone-setupin tapahtui pikkupoikana joskus vähän midin julkistamisen (1983) jälkeen, sillä käytin silloin Rolandin MSQ-100-sekvensseriä joka tahdisti hemmetin vanhan rumpukoneeni (SoundMaster Stix) isäni voileipä-Tupperwareastiaan rakentaman hilavitkuttimen avulla. Toisinaan keikat tehtiin pelkän komppikoneen tahdistamana ja isäni ymmärsi rakentaa keikkoja helpottamaan nerokkaan temponäytön puksuttimeeni vanhasta volttimittarista. Piti vaan merkitä oikeat tempojännitteet teippiin ylös ja vääntää patternit kohdalleen manuaalisesti, samoin kuten tempot. Jossakin vaiheessa (vielä pitkin 90-lukua) roudasin mukanani valtavaa 8-oskillaattorista Roland System 100-m -modulaarisyntikkaa (ja Bossin pikku viritinmittaria), jota kaikki roudarit vihasivat. Otin nimittäin tavakseni niuhottaa valojen asettelusta ja lämmöntasaamisesta. Tein vehkeeseen muutaman peruspatchin, joita oli helppo muuttaa vetelemällä patch-piuhoja vähän irti tai työntelemällä niitä takaisin kiinni… joidenkin biisien aikana selasin läpi taskulampun kanssa polaroid-nippua, jotta sain väännettyä seuraavien biisien soundit kohdalleen. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla? Missä on mun mikki? Mikä biisi?

Niin tyhmä, että ottaa keikalle Ensoniq Miragen. Tai Roland S-10:n. Tai Yamaha DMP-7:n “ihan vaan keyboardmikseriksi�?. Tai minkä tahansa vehkeen, jonka datan joutui joka kerta lataamaan KASETILTA tai DISKETILTÄ. Mihinkähän järveen se MC-50 muuten heitettiinkään?
Niin paljoa en kuitenkaan säätämistä vihaa, ettenkö harkitsisi uudestaan ihan tosissani modulaarisyntikan ottamista keikoille. Pelkkä soittaminen on jotenkin – tylsää? Ehkä vocoder ja pari efektiä? Niin, extremeurheiluahan tämä on, keikkailu nimittäin. Ensi viikonloppuna pääsee taas keikalle. Mukaan lähtevät vain PowerBook, kovalevy, audiointerface, kaksi modulia, PS2 ja pari peliä, iPod sekä matkalaukku. Kovalevy toimii myös matkaviihdyttimenä, sillä siellä on jos jonkunlaisiakin hassuja videoklippejä ja leffoja, joskaan ei luvatonta tai tekijänoikeuksia halveksivaa materiaalia – tietenkään: omaa oksaa ei sahata ja huono karma bounces back and stabs you. Rakas päiväkirjani: miksi näitä mahtavia leluja ja tehokkaita läppäreitä ei ollut silloin kun minä olin nuori ja selkäni oli vielä ehjä? Terv. nimim. “Välilevyn pullistuma vm. -70�? 😀

Ei kukaan muu itseni lisäksi olisi sattumoisin viime aikoina kummastellut kielellisiä eroja biisitekstien suhteen? Siis tämä perinteinen baarien nurkissa julistettu totuus siitä, kuinka englanniksi on niin helppo sanoa hieman kypsymättömiäkin seikkoja, jotka kuulostavat suomennettuna kovasti, kovasti banaaleilta. Erityisesti englanninkielinen valtavirtapop on kritisoijien hampaissa jatkuvasti; kuinka ne tekstit ovat aivan iskelmää suomalaisen kuulijan näkökulmasta ja siltikin Sum41 tai Avril Lavigne tai Britney tai Madonna selviävät pop-listoilla mennen tullen palatessa ja porskuttavat komeasti. Tai siis Britney ei enää sillee hirveesti porskuta. Niinku.

Hyvä esimerkki Madonnalta: “Faster than a ray of light she’s fiying” – “valonsädettä nopeemmin hän lentää”. Tai “Hey mr. DJ, put a record on, I wanna dance with my baby” – “Hei, herra deejii, laitas levy päälle, mä tahtoisin tanssii”. Ooh, lyriikan juhlaa! “Hit me baby one more time” – “Iske, beibi, kerran viel”. Järkeni sumenee näitä helmiä ihastellessa (eh, paskat sumenee)! Onko kuitenkin niin, että monikansallisten globalisaatioimperialistisikojen (hehheh, lukekaas huumorilla ny) white-trash-nobrain-whatsoever-kohderyhmälle tarkoitetut elämän totuudet ovat avain listamenestykseen?

Hmm, laittaa miettimään. The Rasmus “Oh yeah, oh yeah, she wanted to be a heartbreaker, oh yeah, oh yeah, but such a lousy love-maker” – “ou jee, ou jee, hän halus vaan sydämiä särkee, ou jee, ou jee, mut olipa kerrassaan melko huono nuhnimaan” (siis noin niinkus siististi sanottuna). Mutta voi perhana, että pojat menestyvät. Noh, viimeksimainittu ei ihan osunut iskelmällisyydeltään täysin maaliin. mutta “Fa-fa-fa-falling, down with the sun” – “va-va-va-vaivun, auringon kaa” on jo hieman lähempänä.

Jos joku saa päähänsä järjestää popmusiikin simultaanitulkkauksen SM-kisat (Suomen mestaruus siis, ei nahkaa. ei remeleitä), niin hiivin riemusta hihkuen paikalle leirituolissani, säkki lakritsaa mukanani ja käkättelen nurkassa meheville älynväläyksille. Nythän on ollut kaikenlaisia ilmakitarointeja ja pöytärummutteluita, miksei siis tätä? Pop/rock-vastine vaikkapa räppibätleille. Vaaditaan nopeaa älyä ja assosiaatiokykyjä ja jos oikein kaivellaan, niin riimitajua sekä laulettavuuden sekä fraseerauksen ymmärtämistä. Siinä keppi jollekin!

Pop- ja rocklyriikan taso on Suomessa huomattavan, eh, vaihteleva. Mainiot Laulavat Alangot, CMX sekä muut ovat hellineet korviamme siinä missä jokunen muu instanssi on keskittynyt niitä puhkomaan. Pahinta ovat oikeastaan ne suomalaiset, jotka peruskouluenglannilla, vailIinaisella ja vaivautuneella ääntämisellä sinnittelevät eteenpäin ja keskittyvät pääasiassa voimisteluesityksiin pohjoissuomalaisissa hotelleissa. Tiedättehän; finnit + televisio + myöhäispuberteetin kuohuntaikä + pari keskaria + palava taiteilijamieli + orastavan suosion tukema horjuva ego = iiihana soppa ja helisevät lasit? 😉 Okei. olen nyt hieman sivuraiteilla, myönnän, mutta entäs ne tekstit? Ja se vitun “lausuminen”? Soinnillinen s, th-äänne sekä pari muuta ovat useimmille aivan hemmetillisen kova pala. Apua. :-0

Levy-yhtiöiden ihmiset peräänkuuluttavat hyviä tekstejä. Täsmällistä määritelmää ei kuitenkaan saa yhdeltäkään. “Hyvä” on kovin joustava tapa kuvailla jotakin tiettyä ilmiötä, varsinkin lyriikassa. “Hyvä” voi tarkoittaa koukuttavaa, päähän jumettuvaa riviä, joka ei poistu vaikka amputoisi puolet kallosta. “Hyvä” voi tarkoittaa sitä, että raavas miehinen mies itkee kuin lapsi luettuaan viimeisenkin rivin, liikututtuaan syvästi.

Ei niinkään ole kyse siitä, mitä sanoo ja miten sanoo. Moni hittibiisi olisi varmasti kuivahtanut paikoilleen niille sijoilleen, ellei koukku olisi tullut oikeassa paikassa. Ei siis “mitä” eikä “miten” vaan “missä”. Jos Kikka olisi laulanut “sä haluut mua, mä haluun sua, me voimme yhdessä antautua” heti introssa, olisiko se tehnyt hitin? Epäilen. Tarvittiin banaalia tikutusta kaksi minuuttia ja sitten isketään rasvarien hypotalamukseen. Ja eikös Kikka muuten ollut ensimmäinen suomalainen tyttöräbäyttäjä “Onnen nainenkin silloin vasta saa”-biisissään? Voi hyvää päivää ja apua näitä esimerkkiartisteja…

Hyvä koukku on myös biisissä “Tahdon rakastella sinua”. Kertsi ei nimittäin ihan toimisi sanoilla “tahdooon olla sinun kanssaaa” tai “tahdooon harrastaaesiaviollisiijutskii sun kaaaa”. Kun suomalainen sanoo, se sanoo suoraan. Ja jos sille hymyilee, se on lupaus ja vähintään puolet esileikistä. Ja jos nainen kattoo kohti ja hymyilee, se haluu minnuu. Taikka ainaki minu penskan.

Sivuraide tuokin. Samoin kuin näyttämökomiikka, myös hyvä teksti on kiinni ajoituksesta, ilmeistä, sävyistä, käsikirjoituksesta (niin, kaihan te tiedätte, mitä biisinne aikana tapahtuu?), henkilöistä, kontrastista – ja esillepanosta. On totta, että hyvä teksti toimii sellaisenaan, paperista luettuna, ilman suurta thrills-and-frills-kerrointa. Parhaimmillaan se on kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun lavasteet ja ohjaus ovat sen arvoisia, eikä arvoketjuun liity ainuttakaan Heikointa Lenkkiä. Ja vielä kun hyvä esitys myydään oikealle yleisölle tehokkaan markkinointikoneiston avulla, nerokkaita promosuunnitelmia käyttäen, meillä on Voittaja.

Vai onko Oscareita (tai Grammyjä) voitettu pelkillä voimisteluesityksillä? Eipä tule minullekaan mieleen. No niin, tehkääpäs nyt kotiläksynne ja analysoikaa jonkun suositun ulkomaisen artistin ura nollapisteestä tähän päivään ja pureutukaa heikkoihin kohtiin. Mitä tekisitte toisin, missä on parantamisen varaa? Kun sabluuna on valmis, hypätkää saappaisiin ja hevosen selkään ja ratsastakaa kohti lämmintä, rikkaampaa auringonlaskua. Joko artistina, lyyrikkona – tai managerina. Viimeksmainittuhan se kahden ensimmäisen rahat vie …

Onkos kukaan muu koskaan törmännyt niinsanottuun heikoin lenkki-ilmiöön? En tarkoita nyt sitä tv-ohjelmaa, jota juontaa nainen, jonka naama on kuin depressioon vajonneen kilpapyörän lyttyyn istuttu satula, vaan ilmiötä, jossa jokin tuotteen tai palvelun kehittelyyn osallistunut henkilö tai yksikkö tuhoaa muuten täydellisen ketjun vajaalla (lue: ponnettomalla) panoksella.

Musiikkibisnes on heikkoja lenkkejä täpöten täynnä. Väitetään, että alalla toimii vain piinkovia ammattilaisia joilla on virheetön silmä ja korva “tuotteen�? laadunvalvonnan suhteen – ja että jokaisen levy-yhtiöiden henkilökuntaan kuuluvan henkilön tekemä tuotetta koskeva päätös on tarkoin harkittu ja punnittu, mietitty, pohdittu, kuoliaaksi komiteoitu ja niin edelleen. Aivan varmasti. 🙂

Koska päätöksiä tekevät kuitenkin ihan oikeat elävät ihmiset, pitää päätettävien asioiden olla houkuttelevasti stailattuja ja viimeistellyiksi hoonattuja. Galvanoituja ja haponkestäviä. Suomeksi sanottuna: älä laske kädestäsi mitään jos se on “vähän sinnepäin�? ja toivo, että “kyllä ne siellä tietää mitä tästä puuttuu�?. Eivät nimittäin aivan varmasti tiedä ellet itse selitä tai höystä esimerkein. Tai, mikä parasta: tee kattausta valmiiksi.

“Saarnani�? varsinainen osa alkaakin vasta tästä. Kuuntelin tässä taannoin noin kahdeksankymmentä erääseen levy-yhtiöön lähetettyä demoa (jos vaikka jotain löytyisi) ja huomasin valitettavasti saman ilmiön kuin Idols- tai Popstars-ohjelmissa: matkaan lähdetään aivan liian usein vajain eväin, vailla itsekritiikkiä ja perspektiiviä, ilman asiallista suhtautumista ja tekemisenmakuista otetta. Hmm, mahdollisuus tähteyteen sokaisee. Monista demoista puuttui edelleen saatekirje – joissakin se oli, mutta puhelinnumero tai muut yhteystiedot puuttuivat. Yhdessä oli puhelinnumeron kohdalla 0400-, siis pelkästään se!

Halusin olla perusteellinen: roudasin työhuoneelleni ihan varta vasten kasettinauhurin vinttikomerosta jotta voisin käydä läpi myös ne kasan ainoat neljä kasettia – eihän sitä koskaan tiedä jne. Ei olisi kannattanut, voi jumalan pyssyt millaista jälkeä vastaani tuli… . Eräskin kasetti oli tarrastaan huolimatta ilmeisesti Juha Watt Vainion kokoelma (tod. näk. vinyyliltä kasetille äänitettynä). Tai sitten Death Metal-musa on sitten viime kuuleman saanut hieman lyyrisempää pohjaa. Eikö kenenkään mieleen tullut kuunnella nauhaa? Heikoin lenkki iski jälleen.

CD-pinossa oli joitakin hieman mukavampia yllätyksiä, mutta valitettavasti mikään ei aiheuttanut suurta tunnetulvaa. En tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla äänitetty ja miksattu tiptop ja masteroitu high end-masterointipajassa kallilla rahalla, kaikkea muuta. Jo biisimateriaalin suhteen kannattanee noudattaa ihan yksinkertaista kikkaa: jos saat idean, älä kirjoita tai äänitä sitä heti alas tai hinkkaa ideaa treenikämpällä kuoliaaksi – oikeastaan: unohda koko homma. Odota kaksi viikkoa. Jos idea muistuu mieleen karenssiajan jälkeen, ollaan voiton puolella.

Kun ryhdytään kasaamaan ideaa ääneksi, musiikiksi ja sanoiksi, on oltava kuolettavan kriittinen, sillä joku on sitä kuitenkin jossakin vaiheessa. Vertaa tuotostasi idoleidesi tuotoksiin mutta älä kopioi. Vaikutteiden ottaminen sen sijaan on sallittua, ehkä osin jopa suotavaakin, vrt. hiphop ja rap. Jos tähtäimessä on radiosoitto ja suunnaton kaupallinen menestys, pitää kiinnittää huomiota biisin rakenteeseen ja kestoon. Vanha jekku vuosien takaa oli mitoittaa biisi niin, että kertosäe alkaa noin 1’00-1’20 kohdalla… niin, onhan biisissä kunnon kertosäe jonka muistaa vielä kahdenkin viikon päästä? Ei väliä jos se potuttaa tai juilii, kunhan sen muistaa.

Punnitse vokaalisuoritusta. Pitääkö vire? Pitääkö taimi vai onko se tarhassa, tukeeko fraseeraus biisiä? Rullaako flow vai tulevatko lopputuloksesta mieleen Kalliala-Petelius-duon lapinmies-sketsit? Ei kannata luottaa siihen, että “vedä mitä vedät ja Auto-Tunella loput�?-metodi toimii. Saatekirjeistä päätellen aika monella oli se käsitys, että lauluäänen ja monen muunkin yksityiskohdan suhteen on studiossa mahdollista tehdä koiranp**kasta kolmen ruokalajin juhla-ateria. Ei taida onnistua, ei näillä palkoilla eikä aikatauluilla. 😀

Entäs instrumenttiraidat? Niiden balanssi? Kannattaa kuunnella välillä jotakin ihan muuta, samoista kamoista, samojen asetusten läpi. Kuuntele ennenkaikkea rumpujen ja basson suhdetta muihin instrumentteihin. Saatko laulusta selvää? Saako mummosi sanoista selvää? Jos mummo saa sanoista selvää vaikka asuu naapuritalossa, kuuntelet aivan liian lujaa – hiljennä volyymia hetimiten ja kunnolla!

Monet demobiisien balanssiin liittyvistä ongelmista ovat juuri liian suuren kuunteluvolyymin syytä, väittäisin. Kuuleminen sekä havainnointiin liittyvä psykoakustiikka ovat äänenpaineesta riippuvaisia ja korva mukautuu – herkistyy – eri taajuuksille volyymin mukaan. Demon äänityksestä ja miksauksesta voisi lätistä maailman tappiin asti ja jakaa tietoa (puolin ja toisin), mutta nämä kaksi aanelostani (paperiarkit, en tarkoita olutta) eivät taida riittää. Jos koneessasi riittää vääntöä tai studiosta löytyy tuhat konetta, älä ylituota demoasi – älä ainakaan factorypreseteillä. Tuottaja-show-offit on nimittäin paras tehdä omin eväin ja tyylillä.

Kun biisidemot ovat valmiit, alkaa itse työ: Myyminen ja myytäväksi asettuminen. Kuvitellaan, että biisi on käyntikortti. Saatekirje ja valokuvat ovat käsi, joka ojentaa korttia. Se, mitä rivien välistä löytyy muodostaa kuvan ihmisestä jossa se käsi on kiinni joka ojentaa korttia. Bluffi paljastuu ennen pitkää, joten kannattaa säästää kaikkien aikaa ja kertoa julmasti totuus.

Kun totuus on kerrottu, on syytä patistaa itsensä punnitsemaan asioita vielä kerran. Onko kaikki muistettu? Saatekirje? Voimassa olevat yhteystiedot? Valokuvat? (Aurinkolasit pois, heh) Onko kirjekuoressa oikea CD-levy? Jos ollaan varmoja siitä, että heikoimman lenkin pojan koston paluun varjon osa XII on superviilee ziljardeja myyvä enstexmahtihomma niin olisi syytä myös muistaa riittävä postimerkkitaksa. Aika harva levy-yhtiö nimittäin lunastaa demoja postista…

Hyvä lukija. Pelkäänpä, että tämänkertaisesta kolumnista tulee hieman erilainen: ei mutaan vajoavia busseja, ei murtuneita luita, ei noloja tilanteita, ei yllättäviä pelastuksia – sen sijaan hieman pienimuotoisempaa henkistä juustoa ja hiirenloukkua, koskien jokaista luovaa ihmistä. Ja vaikka käytänkin writer’s block-ilmaisua, en missään nimessä tahtoisi tulla rinnastetuksi kaiken maailman alentuvasti kitiseviin jariperäsvuo-tyyppisiin tv-shop-parantajiin.

Ehdottomasti hirveimpiä hetkiä elämässä ovat ne, kun kello tikittää, uutta pitäisi luoda ja pään sisällä ei kuulu muuta kuin Vintiöt-sarjasta tutun kummallisten tilanteiden miehen “mieti, mieti�?-patistus. Jos kaiken lisäksi istutaan studiossa ja takana huohottaa laskun maksava asiakas, ei tilanne tunnu mitenkään erityisen hohdokkaalle. Siinä vaiheessa “kokemuksesta�? on hyötyä ja työstä selvitään “rutiinilla�?, näyttämättä vilahdustakaan sisällä vellovasta kriisistä asiakkaalle.

Writer’s block. Kun mitään ei synny. Tässäkö se p**kele nyt sitten on? Eikö enää mitään? Ei edes huonoja ideoita – olisihan sekin luovuutta? Ja voi, miten päässä soi kun olin nuorempi ja tuntui siltä, etten millään ehdi kirjoittamaan kaikkea muistiin. Ensimmäiseksi kimppuun hiipii ihmetys, sitten epäilys. Mieli lähtee vaeltelemaan ja kehittelee kummallisia teorioita luovuuden ehtymisestä – huom.: kehitellen, luoden! Monilla ensikosketus pikku luovuustukkoon saa aikaan masennuksen, useimmiten lievän, josta selviäminen kestää tietyn yksilöllisen ajan. Toistuessaan tukko aiheuttaa yhä pahempia jälkikaikuja, joillakin jälkitaudiksi kehittyy tyystin toinen työ, koska “vanhaan ei ole paluuta�?. Onpas.

(Äh, miten vähän onkaan tilaa jäljellä ja juttua riittäisi.)

Olin viime syksynä ahkeroinut ja taistellut tuulimyllyjä – deadlineja – vastaan oikein urakalla, polttanut kynttilää ei vain molemmista päistä vaan avonuotiolla ja haudannut itseni kaiken mahdollisen alle, unohtaen elämän pikku ilot. Kun työt olivat valmistuneet, putosin mätkähtäen ajatusten perunakellariin ja huomasin olevani täysin tyhjä. Edes univelkasaneeraus ei auttanut. Alkoi näyttää siltä, että olin ottanut askeleen kohti eläkeduuniani, divemaster-koulutusta (heh, sattumalta hauska sanaleikki, mutta oikeastikin laitesukellus on hieno harrastus).

Kului päiviä etten käynyt työhuoneellani. Toisinaan ajoin portin ohi tai kävin sisäpihalla varmistamassa, etteivät pitkäkyntiset olleet tyhjentäneet taloa turhasta elektroniikasta. Viikko tuli täyteen, toinenkin. En edes kaivannut työhuoneeni espressokeitintä ja sen vastustamatonta kahvintuoksua. Odotin vain “hyvää ideaa�? ja hylkäsin yksi kerrallaan kaiken mikä päässäni soi. Sitten päätin lähteä lomalle.

Jo lentokoneessa oloni keveni. Nukahdin sikeästi lentokoneeseen ennen nousua ja heräsin bussista hotellin edessä. Hmm? Ilma oli aurinkoinen, tyystin toista kuin koto-Suomessa. Kamat huoneeseen ja kävelylle, Barcelonan tunnelmasta nauttimaan.

Vasta iltamyöhällä askeleet kuljettivat takaisin hotellia kohti, ohi melskaavan nuorisoporukan. Melskaavan? Ei, ei hemmetissä melskaavan – flamencoivan! Nelihenkinen pikkuporukka (kitaristi, laulaja, peltikanisteria naputteleva perkussiomies sekä tanssija) esitti flamencoa improvisoiden, näin minulle englanninnettiin. Biisit kehiteltiin siinä siltä istumalta, mitään ei oltu sovittu. Neljä musiikinopiskelijaa oli päättänyt tienata hieman ekstraa harjoitusten ohella ja järjesti ex tempore-improvisaatiokonsertin goottilaiskaupunginosan kujalla, roomalaismuurin läheisyydessä. Katsoin vesittynein silmin sitä intoa ja paloa, intohimoa, ja jokin liikahti pahan kerran sisälläni. Ihan “klonks�?-kunnolla. Ehdottomasti paras konsertti, minkä olen koskaan nähnyt. Onneksi satuin paikalle.

Mahtoiko johtua esityksestä vaiko pitkistä päiväunistani, mutta hotellissa uni ei tullut. Sen sijaan mietin ja kuuntelin edelleen mielessäni katusoittajia. Seuraavana päivänä kirjoittelin yhden idean muistiin, sitä seuraavana pari… Voimakas myönteinen kokemus näköjään siivittää mielikuvitusta. Oikeastaan ymmärrän hyvin niitä, jotka hankkivat endorfiini- ja mielihyvähyökynsä tavalla tai toisella – en kuitenkaan suosittele ihan kaikkia tapoja, en ainakaan kemiallisia.

Nyt syksyn ja alkutalven mittaan olen kuunnellut kovasti itseäni, omia ajatuksiani ja tullut siihen tulokseen, että kello taitaa olla toiseksi pahin viholliseni. Pahin olen minä itse, ylituomari, kaupunginviskaali, pyöveli ja vanginvartija. Luin eilen eräästä kirja(se)sta sähkölampun keksijän Thomas A. Edisonin lauseen “okei, toi lamppu toimii nyt, mut 200 muuta meni kyl tuhannen päreiks�?. Itsekritiikki ja kyynisyys tuhoaa tuhansia hyviä ajatuksia ja se, ettei niitä ajatuksia sanota ääneen on lähes rangaistava teko. Ja jokin tänään naurettavalta – sanotaan nyt suoraan: paskalta – tuntuva idea voi olla huomisen projektin pelastus.

Siksipä päätinkin luoda säännöt: istun joka päivä alas joko kotonani tai työhuoneellani ja teen “jotain�?. Ihan mitä vaan, kahdeksan tahtia riittää. Tai pari samplea, muutama soundi, kaikki kelpaa. Kotikoneella on mukavaa tehdä rumpulooppeja sohvalla rötköttäen – Ableton Live on muuten loistava työkalu looppihommiin! Yllättäen äänikirjastoni ja ideakansioni on alkanut täyttyä. Toki siellä on paljon kyseenalaistakin materiaalia, mutta useimmiten yllätyn edelleen positiivisesti kansiota kahlatessani. Ja tärkeätä on tyhjentää pää ja panna muistiin myös huonot ideat, muuten hyville ei jää tilaa kasvaa ja kehittyä. Kaikki säännöt on kuitenkin tehty rikottaviksi ja niinpä en teekään tänään mitään. Kirjoitan vain tämän ja sitten teen sapuskaa, keitän pari kupillista hyvää espressoa tilkalla maitoa eli cortadoa ja menen leffaan, ostan ehkä pussillisen karkkia, katson vielä dokumenttikanavalta tallentamani haidokumentin kotona leffan jälkeen (jotta osaan varoa tietyissä vesissä sitten eläkevaarina) ja muistan pestä hampaat ennen nukkumaan menoa! Ja juu, hyvää tätä vuotta!

Satunnaisesti minuun ja ystäviini iskee hillitön halu kuntoilla ja aloittaa työpäivä vaikkapa kuntosalikäynnillä tms. Työn ohessa harrastetut lajit ovat vuosien varrella vaihdelleet joogasta laitesukellukseen, mutta kaikkia valitettavasti leimaa sitkeä taipumus aiheuttaa joko itselle tai muille kummallisia tilanteita. Toisinaan vaikuttaa siltä, että seinä kaatuisi vaikka harrastaisin vain transendenttista mietiskelyä. Ehkäpä juuri siksi sain vastikään puolitutulta kaverilta hienon t-paidan, jonka rintamuksessa luki “Wanna take a risk? Shake my hand”. Eivätpä tiedä iiroseppäset mitään muusikoiden tosielämän extremeharrastuksista.

Pari-kolme vuotta sitten olin innostunut pyöräilystä ja huristelin kämäisellä mankelillani pitkin poikin syksyistä Helsinkiä liikenneturvallisuudesta sen kummemmin välittämättä. Olin polkemassa pajalleni jyrkähköä ylämäkeä ja kuuntelin, kuinka muumioituneet ketjut rutisivat polkaisujeni alla. Sitten seuraa kuvitteellinen Monty Python -tyyppinen osa: taivaasta laskeutui valtava etusormi osoittaen minua ja varsinainen jumalanääni jyrisi “ooo, se on Alangon akan poeka… Ketjut kaput, yy-kaa-koo-ny!” Naps. Ketjut poikki. Ja vehkeet pyörän tangolIe, ähkäisy tulenpolttavasta nivuskivusta, silmät nurinpäin päähän syvälle ohtalumpioon ja kas: valua lurpsahdin takaperin jyrkkää alamäkeä syvälle mutaiseen ojaan. Ja selälleen. Ruts. Ja älli pois.

Kun tikit saatiin pois ja oli varmistunut, ettei minulla ollut verenmyrkytystä tai ojassa lilluneesta likavedestä tarttuneita loisia, ameeboita tai muita basisteja (anteeksi), päätimme tutun porukan kanssa vaihtaa “turvallisempaan” lajiin. Siirryimme kuntosalille. Noin kuukauden päästä oli taas tiedossa sessio ja kaverini aloitti aamunsa studiossa vatsavedoilla (kun oli muka niin kiire. ettei salille ehtisi), nilkat lämpöpatterin alle ja nyks, nyks… ruts. Ruts? Lämpöpatterin vm. 1904 olevat kiinnikkeet murtuivat ja patteri repsahti kaverin syliin, lämmitysveden virratessa pulputen studioni lattialle ja kastellen perinpohjaisesti kaksi kitaraa. Kaveri istui ahterillaan vedessä ja minä mietin mitä pitäisi tehdä. Katkaista sähkö? Soittaa palokunta? Soittaa isännöitsijälIe? Siirtää sessio? Vastoin kaikkia parametreja soitin kuitenkin ensiksi K***Pizzaan ja tilasin Pollo Americanan valkosipulilla, perhekoossa – ja vasta sitten hommasin huoltomiehen paikalle – mikä lienee, primitiivinen shokkireaktio? Kävikin sitten myöhemmin ilmi tarkemmissa tutkimuksissa, että tilan minulle vuokrannut hyypiö oli jemmannut parketin alle viemärin, joka syyssateiden aikaan toimi väärään suuntaan ja oli jo ehtinyt aiheuttaa sievän pikku sienikasvuston parketin ja betonin väliin. Ja niinhän siinä kävi, että pajani muutti paikkaa neljännen kerran kahden vuoden sisään enkä vieläkään pysty puhumaan kiroilematta silloisen vuokraisännän kanssa.

Sekin ainoa kerta kun on tullut kokeiltua sulkapalloa nelinpelinä päättyi melkoiseen joukkomukkaisuun. Oli taas päätetty ryhtyä parempaa elämää harrastamaan ja buukattu joukko aikoja eräältä pääkaupunkiseudun sisäkentältä, oikein kahdesti viikossa. Tutun bändin basisti ja rumpali sekä eräs kööriheppu – itseni lisäksi siis – olivat kovin innoissaan harrastuksesta ja koko porukka oli onnistunut hankkimaan kelpo välineet kohtuualennuksin. Valitettavaa kyllä citius, altius, fortius toteutui kohdallamme siten, että jo ensimmäisessä palautuspallossa vastaparimme törmäsivät toisiinsa sillä seurauksella, että molempien silmäkulmat valuivat verta kuin teurastaja tuvan tuolilla ja rumpaliressukka etsi hampaanpuolikastaan sekä kadonnutta piilolinssiään. Päätimme köörihemmon (M.G.) kanssa siirtyä kaksinpeliin. Peli sujui mainiosti noin vartin, kannustajien valuessa verta taustalla, kunnes päädyimme verkolle tavoittelemaan samaa lyhyttä palloa. MG kompastui ja notkahti minuun päin juuri kun olen lyömässä palloa olan takaa, apinan raivolla, ilmaan hypäten. Lyönti upposi loistavasti – MG:n silmään. Minä puolestani laskeuduin täydellisen murhalyöntini jälkeen kohti verkkoa, jonka äärellä MG oli jo vetäytymässä kippuraan silmäänsä pidellen, vielä mailaansa puristaen. Ja eikun nenä edellä hiiIikuituiseen mailaan. Ja (prkl sentään) ruts. Ruts? RUTS? Samana iltana sulkapaIlo julistettiin vaarallisen murhanhimoiseksi lajiksi ja vähintään Al-Qaidan juoneksi ihmiskunnan hyväntahtoisuutta vastaan.

Eräs lapinrundi on jäänyt mieleeni myös oheistoimintansa puolesta. Oli ollut pitkään pakkasta ja oli tupruttanut puuterilunta. Sitten lämpötila oli kohonnut ja suojakeli kostutti lumen pintakerroksen. Lopuksi, auringon laskettua, yltyvä pakkanen kovetti pinnan ja punoi sangen hurmeisen juonen pääni menoksi. Olimme kai bändin kanssa ainoita laskettelurinteeseen uskaltautuneita sinä iltana. pakkanen ja pureva tuuli olisivat varmasti karkoittaneet normaalioloissa meidätkin – mutta kun tänne asti on tultu ja niin edelleen, tiedättehän? Lähdin moottorikelkan jälkeä pitkin alas ja päätin laskea hetken aikaa suoraan. Vauhti kuitenkin nousi liiaksi ja yritin jarruttaa, kääntyillä ja pysähtyä. Mäki ja vuoren muinaisjumalat olivat kuitenkin ihan toista mieltä: sukset haukkasivat puuterin ja pintajään sekoitusta ja fysiikan lait – erityisesti laki massan hitaudesta – philmarlowemaisesti mässäyttivät päin kasvojani haasteen. “Tiesin. että hävisin sen haasteen jo sitä vastaanottaessani, mutta päätin tuimasti katsoa korttini katkeraan loppuun asti.” Todellisuudessa tapahtumat etenivät sitä vauhtia, että b-Ieffan käsikirjoitukselle ei ollut pienintäkään sijaa: Alangon akan poeka turvalleen, toinen suksi tuhannen kuuseen, toinen mäkeä alas, sauvoista spagettia, mukkelismakkelisrullaatirullaa ja selälleen rinteeseen. Muu porukka kompuroi hieman ylempänä. Polveni oli niin kipeä, että ei puhettakaan kävelemisestä, saati laskemisesta. Jäin siis rinteeseen moottorikelkkakyytiä odottamaan. Ja siinä istuin hampaat kalisten, nenä sinisenä kaiken kaikkiaan yli puoli tuntia ennen kuin muu sakki oli päässyt omien miljoonamukkaustensa jälkeen hissitolpalle jäisen hangen verille naarmuttamana – ja muistanut kertoa pikku haaveristani.
Illan saldo: polvi pahasti venähtänyt, vilustuminen, kivulias keikka (kaikin puolin) ja huvittunut yleisö. “Kumma meikki teidän bändillä”, kuului kommentti yleisöstä, tarkoittaen eturivin poikien naarmuuntuneita kasvoja. “Joo. Me ollaan gootteja”, vastasi solisti. ‘Ai, no sitte.”

Seuraavalla viikolla jouduin lääkäriin vielä toistamiseen: eturauhanen oli (perkele) ärtynyt kylmässä hangessa istumisesta. En erityisesti pidä tarinoiden opetuksista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen – erästä mäkikotkaa mukaillen: Urheilu on kaikin puolin sporttinen harrastus.

Se oli “niitä�? päiviä. Olisi pitänyt tehdä ahteri hikisenä töitä aamusta iltaan ja puhelin soi koko ajan. Toisinaan tuntui jo siltä, että olisi syytä panna pystyyn 9700-APUVA -linja, josta saisi apua pienimpiinkin audiotyöasema- ja ihmissuhdeongelmiin. Tai prätkän korjaamiseen. Tai pastaresepteihin (sinänsä mieluisa puheenaihe).

Samaan aikaan puolijuoppo aloitteleva, nyttemmin kohtuullisen suosittu rock-kitaristi soittaa studion soittotilassa kuudettatoista ottoa soolosta, jonka vaihtelevaa laatua voisi kuvailla myöhemmissä vaiheissa nimityksellä “soolo, joka ampui itseään niskaan�?. “Olikse huono?�? Mietin tovin ja vastasin sitten “…eeeei se huono ollu. Ihan paska.�? Kitaristi ehti jo masentua hieman, mutta talkback-napin painallus pelasti kaverin päivän: “Kuule, se sun toka otto on oikeesti iha kunkku, tu tänne vaa.�? Ja voi miten kaverin ilme kirkastui! Tarkkaamon puolelle tultuaan heppu avasi välittömästi siiderin ja uhkui intoa. Korjasin lyhyen tauon aikana yhden vajaaksi jääneen venytyksen ja yhden väärän äänen – kiitos Melodyne-nimisen softan. (Olen muuten nyttemmin luopunut Auto-Tunen käytöstä tykkänään kohdattuani Melodynen.)

Löin biisin päälle ja kuuntelimme bändin kanssa puolivalmista “iha ookoo�? miksausta, kitaristi innostui jälkiadrenaliini- ja siiderihöyryissään pomppimaan ja soittamaan ilmakitaraa sillä seurauksella, että soolon viimeisen nuotin aikana kaverin vasen käsi tönäisi siideripullon nurin mikserikontrollerin päälle… 2, 4, 5… 8 kanavaa sekaisin! Aika hyvin aloittelijalta! Sokerinen hiilihappoliemi tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, kontrollerin servo-ohjatut liukusäätimet värisivät hetken kuin kuolinkouristuksissaan ja hiljenivät sitten.

Samaan aikaan pärähti puhelimeni päälle. Kirjanpitäjä, perkele. Ja jotta tuho olisi täydellinen, LaCien 250-gigainen kovalevy päätti poistua yllättäen Macintoshin desktopilta, jättäen jälkeensä ERITTÄIN uhkaavanoloisen virheilmoituksen, jossa mainittiin datan tai hakemistotietueen vahingoittumisesta. Samalla hetkellä levy-yhtiön lievästi innokas promopoju syöksyy ovesta sisään ja kaataa telineessä olleen akustisen kitaran.

(Olisin voinut vannoa, että myös huoneen ilma viileni pakkasen puolelle, hengitys höyrysi, valot välkkyivät, Isä Karras aineellistui laulukoppiin ja rumpalin suusta valui hernekeiton näköistä liejua samaan aikaan kun päänsä pyörähti täyden kierroksen.)

Mikä tuho! Minuutissa! Nämä ovat niitä hetkiä kun tähdet ovat tietyssä konjunktiossa ja kombinoitunut energia purkautuu tietyille koordinaateille aiheuttaen sitä ja tätä ja pälä pälä jne. En erityisesti uskoo huuhaa-hommiin, mutta nyt teki mieli soittaa tutulle haitilaiselle ja pyytää kaveria hätiin kera kananjalkojensa ja tuhkapussin. Voodoo-miehiä, nääs. Irrotin kontrollerin kahdeksankanavaisen modulin sähkö- ja kontrollipiuhasta ja kaadoin studion nurkassa olleesta pullosta tislattua vettä litran verran hitaasti siideriä laimentamaan ja jätin kontrolleripalasen sitten “silmilleen valumaan�?. Sitten kovalevyn kimppuun. Firewire-piuha irti, sähköt pois, piuha kiinni, sähköt päälle. Perkele, ei mitään. Ja sitten Norton kehiin ja TechTool ja Disk Utilities ja piippurassi, injektioneula, rotanmyrkkyä, kirves, kolme metriä köyttä sekä ladattu haulikko. Sessiodata nimittäin oli lähes kokonaisuudessaan juuri sillä levyllä, muun muassa “soolo, joka ampui itseään niskaan�?.

Samaan aikaan taustalla bändi pitää nousuhumalaista raivopäistä kitaristia narussa ja yrittää saada sovitettua kaverille kuvitteellista kuonokoppaa… kotkalaiset satamajätkätkin olisivat todennäköisesti punastuneet tulisista sadatteluista ja melkoisesta verbaaliakrobatiasta. Koska kitaristin kirjalliset lahjat tulivat näin ilmi, mainittakoon samalla, että kitaristi sanoittaa yhtyeen jokseenkin mainiot teokset tätä nykyä. Promopoju oli melkein polvillaan kalliin akustisen äärellä, syvästi järkyttyneenä ja anellen armoa. Kitaristin pyhän raivon ymmärsi vasta kun kuuli akustisen hinnan: 4000 euroa. Ja kitaristi eli käytännössä työttömyystuen varassa eikä soittimella ollut vakuutusta. Onneksi kitaraan ei tullut kolhuakaan ja tilanne takanani rauhoittui.

Sen sijaan puhelin soi edelleen. Antaa paskan soida. Harvemmin kirjanpitäjän soitto taloon rahaa tuo.

Hirvittävän debuggauksen ja melkein tunnin säädön jälkeen kovalevy tupsahti yllättäen takaisin desktopille. Ja taas puhelin soi – kirjanpitäjä, edelleen. Ja taas levy katosi, jättäen jälkeensä tutun virheilmoituksen. Ahaa! Aloin ymmärtää pikku hiljaa. Nokia 6600 oli ollut molemmilla kerroilla kovalevyn takana pöydällä, noin parinkymmenen sentin päässä kovalevyn liittimistä. Kun siirsin puhelimen kauemmas, levy palautui automaattisesti takaisin, pienellä viiveellä. Varoituksen sana: Tietyillä firewire-piireillä on taipumus häiriintyä matkapuhelimien herätesignaalista, ts. siitä signaalista, joka luo yhteyden tukiasemaan tekstiviestin tai puhelun muodossa. Vastasin lopultakin puheluun.

“Nooo se on se-ja-se täällä vaan hei.�? “No se.�? “Kuule, mää oon ny laskenu nää sun verot ja näin.�? No voi ny vee. Tämä tästä Murphy Incident -kokoelmasta nyt vielä puuttui. “No, paljonko mä joudun maksamaan?�?

Studiosta poistui onnellinen porukka. Sinkusta tuli hyvä, se menestyi sittemmin, kitaristi on nykyään absolutisti ja seurustelee laulajan entisen tyttiksen kanssa, laulaja puolestaan kihlautui kitaristin serkun kanssa, myös muilta (henkisiltä) ominaisuuksiltaan kömpelöhkö promokaveri sai kenkää, puhelin ei enää ikinä ole lähelläkään LaCien kovalevyä ja minä sain veronpalautusta pikkuista vajaat 3500 euroa!

Ja se epäonninen kontrollerin palanenkin elpyi “pienen�? vatsahuuhtelun jälkeen ennalleen. Aiheutimme vain studion omistajalle pienen shokin: Unohdimme vehkeen keskelle nestelätäkköä, tarkkaamon lattialle. Kun studiopäällikkö soitti perään, kerroin vain, että teimme käytännön pilan. Että anteeks ny vaan, arvannet tästä totuuden. Mutta eikös vain kontrolleri toimi vieläkin ihan hyvin? Kannattaa huuhdella liukuja välillä pölystä, tiedän nimittäin hyvän menetelmän.

Rakas päiväkirja. Kunpa oppisin väistämään karikot ajoissa tyylikkäästi, ilman pohjakosketuksia. Söin tässä taannoin aamiaista kotosalla kun puhelin soi. “Halloota.�? “No täällä on Se-ja-se Monikansallisesta Levy-yhtiöstä, ehditkö puhua?�? Hätäisen oloisessa puhelussa selvisi, että kyseessä on artisti, jonka “viimeinen käyttöpäivä�? on “about eilen�? ja jonka artistiprofiilia olisi tarkoitus taivuttaa musiikillisesti Erääseen Nimeltämainitsemattomaan Jenkkiartistiin päin, myynnin kasvattaminen ja kohdeyleisö (12-18-vuotiaat tytöt) mielessä . Vaikka periaatteessa olen kollaasipastisseja vastaan, on tämänkokoisessa maassa – viihdelaman keskellä – duuni aina tarpeen. Ja eikun Monikansalliseen palaveria pitämään.

Palaverissa kuulin kolme biisiä joita oli tarkoitus lähteä kyhäämään eteenpäin, yksi biiseistä oli jollakin viattoman inhimillisellä tavalla sangen hellyttävä ja päätimme aloittaa työstämisen siitä. Sain biisin suomenkielisen tekstin käsiini samassa palaverissa – ohjeistuksena vain sanat “tällä on sit kiire�?. Tarkoitus oli kopata (eli monistaa) sovitus soundeineen suoraan demosta, joten tekaisin pikaisen demopohjan päivässä ja käväisin kuunteluttamassa pohjaa kertaalleen Aloittelevan Artistin (A.A.) kera Monikansallisessa (Mk, heh!), hyväksyntää anoen. Projektia liidaava henkilö oli aluksi hiljaa, A.A. sen sijaan hymyili ja nyökytteli rytmikkäästi tilaisuuden ajan. Lopulta Se-ja-se tokaisi puolihuolimattomasti, että demopohja on “suhteellisen jees�?. Tilaisuuden lopuksi sovittiin, että A.A. ottaa yhteyttä Laulunopettajaan ja käy biisin läpi pari-kolme kertaa ennen studiosessiota. Niin ikään sovittiin, että pohja ei ole lopullinen ja jäin odottamaan jatko-ohjeistusta sen suhteen.

Studiopäivä. A.A. saapuu puoli tuntia myöhässä pajalle ja käy ilmi, ettei laulunopettajan tapaamiseen ollut jäänyt aikaa Artistin ja Opettajan kiireiden vuoksi ja lisäksi Stailaaja piti tavata ja olipa aikatauluja sekoittanut pari haastatteluakin. Siis parikymmentä. Noh, kaveri laulukoppiin ja kylmiltään puikkoihin. Tässä vaiheessa viileä rinki alkaa kehittyä istumalihaksieni tienoille ja leposyke lähestyy “doupattu-mieshiihtäjä-viimeisellä-kilometrillä�? -lukemia. Käy ilmi, ettei studiossa ole mahdollista saada laulukanavaan kaikua – ainakaan riittävästi. Päätämme siirtää loppusession kotistudiooni. Okei, pannaan kaikua. Pannaan lisää kaikua. Itse asiassa helvetisti lisää kaikua… “No nyt on hyvä.�? (Huh. Enempää ei olisi saatukaan.) Arvannette lopun: A.A. vinkuu ala-asteen laulukoetyylillä noin seiskan arvoisesti biisin melodiaa eestaas, salaman lailla – ei kahdesti samaan maaliin.

Mietin äänittäessäni mahdollisia vaihtoehtoja: Auto-tune? Ei. Uusi äänityssessio opettajan kanssa? Ei helvetissä. Melodyne? Ehkä. Itsemurha? Kyllä. Luen sähköpostini: Ei vieläkään hittivinkkejä Siltä-ja-siltä.

Noin kolmen tunnin, neljänkymmenen oton ja hellävaraista hieman määrätietoisemman opastuksen jälkeen päätän, että sessio on tässä ja loput hoidetaan Melodynellä, hiirellä ja istumalihaksilla. Olin luvannut demon seuraavan iltapäivän aikana Monikansalliseen (Mk), joten ryhdyin editoimaan apokalyptisella kiireellä. Leikkasin kuuden tunnin ajan reilua neljääkymmentä ottoa ja sain lopputulokseksi Auto-tunen ja Melodynen suosiollisella avustuksella YHDEN raidan. Normaalisti em. raitamäärästä riittää mainiosti liidiin ja kahteen identtiseen tuplausraitaan – suosin nimittäin edelleen laulettuja ja taimiin leikattuja tuplauksia mekaanisten efektituplausten sijaan.

Lopetin editoinnin aamuyöstä, nukuin neljä kipeää tuntia – niska ja ranne tuusan nuuskana – ja odottelin Taustalaulajaa, joka saapui ajallaan. Köörejä 12, 16, 24 raitaa biisin osasta riippuen, session kesto kolme tuntia, sitten pikaista editointia toiset kolme tuntia ja demomiksaus kasaan ja Mk:n suuntaan pikapikaa! Mitä ihmettä, siniset vilkkuvalot… punainen vilkkuvalo!

Päästyäni poliisiauton takapenkiltä sakkolappu taskussani olin tuhannen kypsä, suorastaan räjähdyspisteessä. Nähty vaiva ja viattoman karitsan lailla teurastetun goodwillin määrä alkoi pikku hiljaa ylittää aiotun laskun loppusumman roimasti. Portaissa kompuroituani seison lopulta kymmenen minuuttia Monikansallisen oven takana, sillä respatiskin takana ei yllättäen istukaan Kypsyneen Näköistä Perintöhuuhkajaa eikä kukaan liioin vastaa puhelimeen vaikka soitan puhelin punaisena.

Lopulta Monikansallisen Jees-Mies avaa oven minuutteja kestäneen summerin renkuttamisen jälkeen ja katsoo minua, hymyillen kuin tietokonekauppias joka myy seitsemänkymppiselle mummolle kolme-kasi-kuutosta. “Kato, maestro itte, tuu sisään�?. Se-ja-se saapuu paikalle ja katselee lattiaan, arastellen. “Tota, nyt on käynyt niin, että meille kävi pieni kämmi. Toi-ja-toi oli tilannu toisen tekstin toho biisiin toiselt sanottajalt eikä sanonu mulle mitään… Me nimittäin annettiin sulle vahingossa väärä teksti.�? Palaverin lopputulos: Ylinopeussakot, viisitoista tuntia ankaraa hiirennakutusta hirveässä kiireessä, ruhje sääressä ja ilmiselvä vatsakatarri.

Poltan päreitäni aika harvoin, mutta nyt meni koko katto kerralla eikä palokunta ehtinyt edes ulos tallista kun palo oli jo edennyt kivijalkaan. “Okei, täs on sit tää mun lasku�?.

Kaiken kruunasi myöhemmin saapunut e-mail, jossa Se-ja-se puolusteli tapahtunutta. Meili alkoi: “Terve, MARKO…�? Eli ei edes etunimeä osattu kirjoittaa oikein 🙂 “Olihan toi sun pohja vähän ‘kevyt’.Tuu joku kerta tänne niin kuulet, mitä A.A.:sta saa irti.�? Sitten hermopyörä pyörähti yllättäen täyden kierroksen ja näin yhtäkkiä asian hauskat puolet. Nauroin silmät vesissä laptoppini ääressä täyden vartin (“eeeei jumankauta…!�?). Kävelin lähikauppaan ja ostin curry-kookos-kana-omena-keittoainekset, soitin parille kaverille ja söimme keiton suihimme. Jos tällä tarinalla on opetus, sen täytyy kuulua: “Syö hyvin, jaksat paremmin!�? Tai “Älä sano juu jos aikaa on vajaa viikko�?. Tai “Kookos ja curry ne yhteen soppii.�? 😀

Pieni johdanto: Ottakaa opiksenne tästä älkääkä rynnätkö suin päin päivittelemään laitteistojanne. Voitte nimittäin päätyä päivittelemään päivittelyjänne.

Tällä kertaa kaikki alkoi siitä, että eräänä kauniina kesäpäivänä kesken lomamatkan päätin hankkia vastikään markkinoille tulleen Korg 1212 i/o:n. Kyseinen PCI-äänikortti oli puhdas impulssiostos, olin nimittäin suunnitellut toisen työaseman asentamista kotiini. Siis tiedättehän, kevyttä editointia ja sen sellaista. Ostopäätöstä harkitessani lontoolaisen Turnkeyn myyjäkojootti pölläytti pöydälle semmoisen tarjouksen, että en yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta: Maksoin kyseisestä kortista nimittäin tasan kolmasosan suomalaisesta ohjevähittäishinnasta. Tarjoukseen toki vaikutti se, että taisin sillä kertaa ostaa vähän muutakin, mm. mikrofoneja ja kaksi syntikkaa. Jotakin shop-a-holismistani kertoo sekin, että en ollut yhtään miettinyt ostosteni roudattavuutta. Impulssiostos pahimmillaan. “Taksi!�?

Itse asiassa en tiedä ketään toista joka olisi niin pölkkypää kuin minä impulssiostosten suhteen. Paitsi ystäväni J., joka osti vastikään Smart-auton vain, jotta pääsi pottuilemaan autoliikkeen huonostikäyttäytyvälle myyntipäällikölle.

Takaisin Korg 1212:een. Palasin koti-Suomeen asensin kortin beigenvärisen, upouuden mahtisonni-G3:ni sisään. Ajurien installointi (silloin vielä disketiltä) ja uusintaboottaus. Macintosh löysi kortin mainiosti – toisin kuin Logic. Sehän tietysti vaati laajennukset toimiakseen, mutta niitä ei ollut kuin beta-asteella siinä vaiheessa. “Pari viikkoa�?, sanottiin. Ja katin kontit. Vasta kuukauden päästä tuli paketti ja 1212 toimi – ja toimi hyvin pitkän aikaa. Lahjoitin kortin eestiläiselle ystävälleni jo jokunen vuosi sitten ja kaveri on käyttänyt sitä siitä pitäen. Hyvin toimii kuulemma, edelleen.

Sitten saapui USB- ja FireWire-aalto. Tuli Macintosh, jossa oli kyseiset liittimet ja kaikki mahdolliset midi-interfacet ja suojausavaimet piti päivittää. Itse yritin selvitä vähän aikaa kahden sarjaporttimidi-interfacen ja Megawolfin Remuksen kanssa. Jälkimmäinen oli PCI-kortti, jossa oli pari sarjaporttia ja valmistaja oli luvannut, että kyseinen kortti toimii MOTU:n Midi Time Piece II:n kanssa fast-modessa. Ja arvatkaapa toimiko? Paskat se mitään toiminut. Samoin ei myöskään USB-ADB-muunnin, joka tarvittiin Logicin donglen käyttöön. Eli homma seis, uudet interfacet tilaukseen ja Logicin dongle vaihtoon. Kaksi viikkoa hommat seis. Grrrr.

Seuraavan kerran päivittelin päivityksiäni oikein kunnolla tässä parisen vuotta sitten, kun ProTools HD ilmestyi. En ollut – kokemuksista viisastuneena – ensimmäisten joukossa laitteistoa tilatessa, mutta varmasti eturintamassa kuitenkin. Tilasin HD-setin, jossa oli kaksi 96 i/o:ta, yksi 1622 i/o sekä jokunen plugari ja lisäksi vielä ylimääräinen Reverb One. Suunnittelin asentavani Macintoshin räkkiin lasien taakse, jolloin melu ei haittaisi työntekoa. Tarvitsin monitoripiuhan pidennyskaapelin ja tilasin sen Dr. Bottilta, Saksasta.

Piuha olikin sitten ensimmäinen joka saapui. Se toimi mainiosti noin viidentoista minuutin ajan, jonka jälkeen lituskan näyttöni kuva alkoi heilahdella ja väpättää sattumanvaraisesti. Tuttu elektroniikkaheppu mittasi piuhan kymmenet johtimet ja totesi, että ainakin puolet olivat tuusan nuuskana. No, siitä sitten reklamaatio Dr. Bottille, josta saapui saksankielinen vastaus samana päivänä. Viestissä sanottiin, että he eivät ymmärrä englanninkielistä tekstiä – vaikka tilaus ja maksutavasta keskustelu jne. sujuivat loistavasti englanniksi. Reklamaationi käännettiin saksaksi ja vastaus siihen oli tyly: Mikäli tuote ei ole alkuperäisessä, avaamattomassa paketissa, sitä ei voida palauttaa eikä vaihtaa. Jumalauta. Lähetin vastineeksi meilin, jota voisi kuvailla “aika vihaiseksi�?.

Tästä ProToolsiin. Laitteisto tuli, installoin kortit ja asensin softan. Installeri keskeytyi joka kerralla ja ihmettelin hieman oikkuilevaa proseduuria. Kun sammutin interfacet, installointi sujui moitteettomasti. Käynnistin plugareiden demoperiodit ja testailin itse ProTools-softaa. Kolmen minuutin kuluttua softa kaatui. Ja kaatui ja kaatui ja ja ja… Soitto jälleenmyyjälle ja vastaus oli tuttu “No oho. Mikäs siinä nyt vois olla? Ei meillä vaan…�?-tyyppinen ja se siitä. Lähetin meiliä jenkkilään ja tieto tuli, että tietyillä Mac-malleilla, tietyllä softa- ja systeemikombinaatiolla vaadittiin 5.3.1-päivitys – joka oli “tulossa�?. Tällä kertaa posti kolahti jo viikon päästä, asennus ja jopas toimi! Sen sijaan plugareiden demoaika oli jo kulunut, eikä autorisointiin vaadittavaa iLok-avaimen sim-korttia kuulunut vieläkään. Sessio meni ohi suun, samoin toinen. Koko aikana kukaan ei osannut sanoa, mistä viivytys johtuu, olinhan nimittäin rekisteröinyt koko p**kan sekä meilillä, liitteenä skannaukset rekisteröintikorteista, että lähettänyt alkuperäiset kortit – ja kopiot niistä, eri kirjekuorissa. Varmuuden vuoksi. Noh, sitten saapui sim-kortti, jolla oli ehkä noin puolet autorisoinneista. Kirosin ja soitin firman englantilaiseen toimistoon ja Dan-niminen ystävällinen henkilö lupasi laittaa kuriirilla loput niin sukkelaan kuin mahdollista. Tuli seuraava päivä ja paketti saapui. Tässä vaiheessa oli kulunut jo kaksi kuukautta setin saapumisesta enkä ollut pystynyt tekemään töitä vielä tuntiakaan. Ja kävi sitten ilmi, ettei se ylimääräinen Reverb One-autorisointi ollut silläkään sim:illä. Ja on varmasti täysin turha sanoa, ettei Logic tietenkään ymmärtänyt vielä ProTools HD:tä… Ei vielä vähään aikaan. Päivitys saapui noin “kuukauden päästä�?.

Kaiken huipuksi LA2a- ja 1176-plugarit eivät suostuneet koskaan toimimaan, vaan saattoivat kaataa koko koneen jos yritin instansioida niitä enemmän kuin yhden kappaleen. Ei auttanut uusinta-asennus, ei systeemin asentaminen, ei mikään. Suivaannuin ja kerroin kokemuksista täkäläiselle jälleenmyyjälle. Käytettyjen auton kauppiaan näköinen kaljamahainen kalju heppu piti hieman yllättäen minulle luennon siitä, kuinka “…jjjjoo kato tällä alalla sun pitää kato olla valmis siihen, että kamat on seis pari-kolme kuukautta, se on kato ennakointia�?, ei pahoitteluja, ei lisäkysymyksiä, ei mitään. Olin aivan hoomoilasena. Poistuin paikalta ja ennakoin sitten ihan kunnolla: Myin koko läjän pois niin pian kuin mahdollista.

Seuraavana kesänä sain vaihdettua sitten sen monitorijatkokaapelinkin. Kävin nimittäin kaveria moikkaamassa Saksassa ja käväisimme yhdessä vierailemassa Dr. Bottin toimipaikassa. Muutaman ystävällisen englannin- ja saksankielisen lauseen jälkeen homma alkoi sujua hiljalleen, paikalle saapui myyntipäällikkö ja tuote tarkastettiin, kaivettiin vuosi aiemmin lähettämäni reklamaatiomeili esille ja saatiin kahvia, kaljaa ja ilmaiset hienot iPod-suojapussit. Lopuksi myyntipäällikkö totesi, että vika on tuotteessa ja vaihtoi sen mukisematta. Kysyi jopa, josko olisimme tarvinneet taksin takaisin keskustaan, Dr. Bottin piikkiin. Suomeen palattuani minua odotti sähköposti, jossa myyntipäällikkö tiedusteli korvatun tuotteen toimivuutta. Kaikki pisteet asiakaspalvelumaaottelussa Saksaan!

Nyt on menossa taas päivityskierros. Arvatkaapa onko ongelmia? 😀 Mikähän siinä on, että rotta oppii löytämään labyrintista ulos, mutta muusikko kusee sähköaitaan kerta toisensa jälkeen?

Muistan vuosien takaisen loppukesän viikonlopun lopun ikääni. Rundin mottona olisi muutenkin ihan hyvin voinut olla “Murphyllä on asiaa�?, mutta tuon nimenomaisen viikonlopun jälkeen nimi olisi voinut olla “kurja joukko�? tai “uskottavia vakuutusilmoituksia�?. Kaikki alkoi Enosta tai Nurmeksesta – paikat alkavat jo hiipua muistin tuolle puolen, mutta tapahtumat vyöryvät eteeni edelleen yhtä intensiivisinä kuin tuolloin. Ja taas on kylmät väreet päällä ja kylmä rinki siellä, tiedättehän?

Oli sateinen päivä kun bussi saapui ensimmäiselle keikkapaikalle Enoon. Tai Nurmekseen, aivan sama. Keikkapaikka oli korkealla mäellä sijaitseva “vanhan ajan�? ulkolavan ja talohökkelin yhdistelmä. Roudaus paikan päälle oli hiuksianostattavan mielenkiintoista. Jatkuva sade oli tehnyt rinteen aika liukkaaksi ja roudareilla oli pitelemistä raskaiden pakaasien kanssa. Yhtäkkiä toisen roudarin, Simon, ote lipesi ja kaveri mossahti naamalleen rinteeseen ja valolaitteita sisällään pitänyt aski liukui kiihtyvällä vauhdilla alaviistoon – bussin kylkeen. Ja valot tuhannen vehkeen päreiksi. Simon polvesta suorastaan suihkusi verta ála Peckinpah. Siisti palkeenkieli; tikkejä olisi tarvittu, mutta roudausteippi toimi aivan yhtä hyvin.

Reilulla tunnilla myöhästyneessä soundcheckissa ihmettelin kosteusvaurioista kärsinyttä sisäkattoa, sillä läikistä näytti mielestäni muodostuvan Ahvenanmaa ja Turun ulkosaaristo. Läikkien todellinen symboliikka paljastui vasta keikan aikana. Juuri ennen keikkaa alkoi nimittäin sataa ja osittain tasakattoinen matala ulkolava, jonka suojissa soitimme, ei ihan kestänyt suunnatonta vedenpaisumusta. Kesken keikan, vellovan yleisömeren edessä, tunsin, että päälakeeni koskettaa jokin kostea, märkä ja valuva. Toisin kuin tässä vaiheessa kertomusta yleensä luullaan, kyseessä oli sisäkatto, joka oli pullistunut veden painosta. Ulkokaton päreet olivat pois paikoiltaan ja vesi pääsi välitilaan. Pisarat helmeilivät alaspäin suurenevan pullistuman lakikohdassa, siinä kuvitteellisen Turun kohdalla. Työnsin ständiäni ja soittimia eteenpäin ja ehdin itse juuri ja juuri alta pois kun pullistuma repesi. Kymmeniä litroja sadevettä tulvi lavalle, osittain soittimien ja sähkölaitteiden päälle. Sulakkeet mossahtivat ja keikka loppui siihen. Saimme parin viikon päästä aiheettoman laskun sähköpääkeskuksen huollosta jota emme tietenkään maksaneet.

Mieli maassa pakkasimme soittimia ja laitteita, roudaten niitä yksi kerrallaan kaatosateessa takaisin bussiin. Ajatus lämpimästä hotellihuoneesta sai kyyneleet silmiin ja mielen hyväksi.

Mutta paskan marjat. Kun pääsimme hotellille, vastaanottovirkailija kertoi suuttuneena, että varaus on nyt peruttu ja meillä ei olisi mitään tekoa hotellilla, sillä olimme kuulemma riehuneet keikkapaikalla… Pidin hotellihenkilökunnalle sujuvahkon esitelmän ulkosynnyttimistä ja muista biologisista ihmeistä ja vetäydyimme nukkumaan bussiin hotellin parkkipaikalle. Huh hah hei ja likomärkä lahtelainen keskellä kaunista Suomea! Aamulla aurinko paistoi vartin ajan. Sitten taivas peittyi pilviin ja kaatosade alkoi uudestaan. En nukkunut yöllä silmäystäkään, sillä viereisellä sängyllä kuorsannut basisti valvotti mursuimitaatiollaan koko joukkiota. Tunnelma ei siitä kuitenkaan kärsinyt: Seuraava keikka – luojan kiitos – olisi sisätiloissa, urheiluhallissa, jossakin pohjoisempana. Meni niin tai näin, ainakin olisi kuivaa ja lämmintä… Kyseinen vastaanottovirkailija kävi syyttämässä meitä vielä Golfinsa renkaiden tyhjentämisestä, mutta ymmärsi poistua kun kysyimme hänen autonsa rekisterinumeroa. “Että tiedetään mikä poltetaan kohta.�?

Ja paskan marjat lämpöisistä sisätiloista; Urheiluhalli oli ilman lämmitystä ja ilmastointia – ja kuukauden kestänyt sade oli jo vaatinut veronsa. Ilma sisällä oli kosteaa ja raskasta kuin teurastamossa eikä se, että lavanrakentajat olivat pitäneet ovia auki ulos sateeseen juurikaan kuivattanut salin ilmaa. Jos nyt ihan välttämättä pitää etsiä vuosien jälkeen jotain positiivista siitä hallista, niin ainakaan katto ei vuotanut. Eikä lattia pölissyt. Ja takahuoneessa oli kylpytila, suihkut ja kaikki, mukaanlukien trampoliini! Järjestäjä hankki vielä pyyhkeitäkin, saimme lämmintä ruokaa ja korillisen virvokkeita. Kiitos – kuka lienetkin.

Lavanrakentajilla puolestaan ei ollut hajuakaan hommastaan. Umpikänninen seurue tenusi ja örvelsi häkkyrää kasaan alun neljättä tuntia. Odotimme lähes loputtomalta tuntuvan ajan ja taas soundcheck myöhästyi parilla tunnilla. Järjestäjäkin kävi hoputtamassa miehiä, mutta turhaan. Teiniviiksisakki naulasi ja pulttaili harvakseltaan – kaupungin entisiä työntekijöitä kun olivat. Kuulin vasta myöhemmin, että joustavalla työmoraalilla varustettu nilkkikvartetti oli saanut edellisellä viikolla kenkää kunnalta. Miten laiska pitää olla, että saa kenkää kaupungin tai kunnan duunista? 😀

Lava tuntui lievästi huteralta, mutta parempaa ei saatu siihen hätään. Rakennelma oli korkea, yli puolitoistametrinen, sillä edellisvuonna yleisö oli tunkenut lavalle kesken kyläfestareiden ja nyt haluttiin välttää kaikenlaiset ongelmat. Minua kyllä kiinnostaisi tietää mitä seuraavan vuoden festareille tehtiin kokemieni tapahtumien valossa…

Keikka alkoi, ja nuorista koostuva yleisö piti melkoista ääntä. Joukkio tungeksi lähemmäs lavaa ja ennenpitkää koko kevytteinihumalainen revohka oli naama kiinni lavan reunassa, työntäen lavaa koko painollaan. Muistan, että tapahtuma oli loppuunmyyty ja ulkona satoi, joten hallissa oli varmaankin runsaasti väkeä. Laulajapoika pyysi biisien välissä toistamiseen porukkaa peräytymään ja ottamaan iisimmin, sillä muutama pikkutyttö pyörtyi – ei hysteriasta vaan tukalan tilanteensa vuoksi. Noin puolessavälissä settiä tunsin, kuinka levyt jalkojeni alla antoivat hiljakseen periksi. Olin juuri sauman kohdalla ja lava oli yhtäkkiä kuin takahuoneen trampoliini… Sitten toinen levyistä keikahti, yritin saada otteen koskettimistoständistä – onnistuin – mutta pelastumiseni sijaan vedinkin koko paskan mukanani alleni auenneeseen kuoppaan. Kolme syntikkaa ja ständi sekä kaksi kuuden unitin räkkiä perässä, sekä kaksi suurehkoa lastulevyä vielä kaupan päälle. Muksis!

Allani oli avoin valolaitearkku ja mossahdin sinne, vetäen kaikki koneet päälleni. Ja älli pois. Heräsin vasta kun valomies tuli herättelemään ja kiittelemään hyvästä lavashowsta. Olin siinä vyöryessäni onnistunut myös kiskomaan päävirtakaapelin irti – eli keikka todellakin loppui siihen hetkeen. Teinilauma oli luullut, että mukkaisuni kuului ohjelmaan ja oli hurrannut kurkut suorina. Ja sitten loukkaantunut sydänjuuriaan myöten kun bändi ei vetänytkään encorea (ilman sähköä on paha soittaa). Kylkeen sattui aivan järjettömästi, sillä olin murtanut valocaseen pudotessani kaksi kylkiluuta. Myös lonkka oli muljahtanut pahemman kerran ja silmäkulmani oli auki. Peckinpah olisi ollut taas silmät killillään. Kaikki koskettimistot olivat lunastuskunnossa ja räkkikamatkin naarmuilla – mutta palkkapäivän tullessa hymyilytti: Säästetty kahdeksan hengen hotelliyö toi kaikille mukavan lisäpotin! Ei näitä hommia kyllä työkseen tekisi – mutta elämäntapa onkin toinen juttu 😀

“…sit sähköpiano, 17. Kaheksallatoista on joku niksutinlooppi, 19 ja 20… öö… lesliekitara, 21, 22, 23 on vapaa. 24, koodi.�? Tämä on taas “niitä�? päiviä. On käytetty 2-tuumaisen 24-raitaisen melkein kaikki raidat ja tässä vaiheessa tuottaja huomaa, että taustaköörille ei ole tilaa eikä välimiksauksia voida tehdä. Ja tuottaja on aina tykännyt isoista kööreistä. Hyvin hoidettu sessio, helppo pottuilla, mutta miten tästä nyt selvittäisi kunnialla? Välimiksauksiin ei haluttu ryhtyä, sillä tuottaja arveli palaavansa biisin ääreen tuonnempana, lähitulevaisuudessa. Olin jo aiemmin tehnyt yhden session kaverin kanssa ja silloin heppu kulutti kuusi raitaa kööreihin. Eli kolme vapaata raitaa = katastrofi, no can do, kaput, goodbye.

Mainittakoon, että tapahtuneen aikoihin ei ollut olemassa Vocalistia tai Auto-Tunea tai Melodyneä – tai ylipäätään juuri mitään muutakaan taustalauluaputyökalua. Oli vain Akai S1000, luotettava sotaratsuni, joka tosin kärsi hieman vanhuudenhöperyydestä ja parista muusta “pikku�? nitkahduksesta. Sisuksissaan mm. soraa, ehkä pala suklaatakin. Vettä siellä oli ainakin ollut – kiitos erään mikkopalomäki-tyyppisen henkilön, joka eräillä pääkaupunkiseudun torifestareilla oli roudannut kyseisen laitteen lavalta kaatosateeseen “pois tieltä�?, fiksuna miehenä (terveisiä vaan, hampaankolossa on ja pysyy). Piti kuulemma tehdä kiireesti tilaa eräälle suurikokoiselle jazz-rumpalille… Studion nurkassa S-1000 oli tiukasti Notatorin ohjauksessa – ihan varmuuden vuoksi, jos vaikka sampleria tarvitaan.

Päätettiin yksissä tuumin lyödä pillit pussiin siltä osin ja lähteä hotelliin koisimaan ja lataamaan aivoja. Lupasin jäädä lukitsemaan ovet, koska taustakööri treenasi vielä. Ja näytti treenaavan pitkään.

Deadlineen oli onneksi vielä sopivasti aikaa, joten päätin kokeilla erästä pitkään aivoissani muhinutta ideaa. Aloitin studioon jääneiden kolmen taustalaulajan kanssa pikasession ja pyysin heitä laulamaan kolmella eri sävyllä kaikki vokaalit (a, e, i, o, u, y, ä, ö) ja soivat konsonantit (j, l, m, n, v) pienen terssin välein koko äänialaltaan – ja tuplattuna, pitkinä ääninä, jotta looppaus olisi helpompaa. Samoin pyysin koko porukkaa sanomaan läpi yhtä aikaa kirjoittamani “sanat�? läpi, jotta sain kaikki konsonantit ja diftongit, sibilantit jne. Ja eikun palastelemaan taas! Laulajien urakka oli ohi alle puolessa tunnissa, minun urakkani päättyi vasta neljän tunnin kuluttua. Atari ja Steinberg Avalon -sample-editori vinkuivat punaisella pitkän tovin ennen kuin olin saanut aikaan mitään järkevää…

…�?Järkevää�?? Pikemminkin esoteerista. Tai vähintäänkin eksoottista. Vielä yksi e-alkuinen sana: epätoivoista. On kaksi eri asiaa kasata ergonominen samplepankki palasista ja käyttää sitä. Kasaamisesta puheenollen, tungin kaikki konsonantit koskettimiston alaosaan siten, että “harvinaisemmat�? b-, c-, z- ja niin edelleen-äänteet ja kaksoiskonsonantit olivat siellä loitommalla ja enemmän tarvitut t-, s-, p- ja k- yms. äänteet olivat lähempänä keski-c:tä. Kaikki soiva tavara olikin sitten koskettimiston ylemmissä osissa. Ja koska S-1000:lla ei juurikaan voinut tehdä crossfadeja esim. modulaatiorullalla, jouduin tekemään jokaiselle soivalle vokaalille ja konsonantille oman programminsa. Asetin ne sitten omille midikanavilleen ja testasin… ja testasin. Ja vielä kerran.

Ja hirveätä jöötiähän se oli. Myönnettäköön tässä vaiheessa, että idea ei ollut kokonaisuudessaan omani: Karl Bartos (ex-Kraftwerk-heppu ja siihen aikaan Elektrik Musik -projektin liideri) oli vastikään käyttänyt samankaltaista samplesettiä omalla tahollaan. Noh, työnsin takaiskumasennuksen taka-alalle ja päätin kaikesta huolimatta testata aiemminmainitun biisin pohjien päälle “hätäaputaustalauluja�?: Kelasin nauhan kohdalleen, painoin laulukanavan soololle ja ryhdyin rakentamaan hi-taas-ti taustalauluja äänne kerrallaan. Pikku hiljaa sormet tottuivat äänteiden paikkaan ja pienellä envelope-säädöllä sain konsonantit sopimaan toisiinsa. Innostuin hiomaan ja pelleilemään siinä määrin, että kun tuottaja tupsahti aamulla unisena takaisin studiolle, en ollut nukkunut silmäystäkään. Kolme eri velocitylayeria, crossfadein… 32 megaa muistia… (huh)

Mainittakoon, että tuohon aikaan en vielä osannut juoda kahvia – hyvä kun edes teetä – ja muutenkin vuorokausirytmini oli vähintäänkin katiskassa. Mahdoin olla näky sinä aamuna, mutta nuorena jaksaa. Onneksi ei tarvinut ajaa autoa!

Pidin suuni visusti kiinni keksinnöstäni, avasin äs-tonnin kanavat pöydästä kun tuottajasetä painoi 24-raitaisen play-nappia… ja kun kertosäkeeseen ehdittiin, putosi sedän leuka lattialle ja hirvittävä hohotus purkautui ilmoille. Yllätys oli mukava, tekosistani pidettiin! Taustalaulut päätettiin pitää – sillä muutoksella, että kyseiset kolme taustalaulajaa lauloivat yhden monoraidan samplelaulujen päälle ja samplelaulujen konsonanttien tasoa laskettiin huimasti. Lopputuloksena oli hieno efekti – vähän jotain Vocalistin ja Harmonizerin välimaastosta. Olin nimittäin tuplannut koko jöötin S-1000:n detune-asetusten avulla, joten kööriplötti oli melkoinen. Vielä senaikainen lempiefekti (reverb, ISO reverb) päälle ja avot! Monotaustalauluraitaan kompressori ummetus-asetuksin, Harmonizerin Random Chorus – ja reverb-joka-upotti-Töölön (elettiin 90-luvun alkua, huom!). Ja voila!

Kyseinen raita onnistui hienosti ja vielä tänäkin päivänä bongaan sen silloin tällöin, sieltä täältä. Hoonasin myöhemmissä vaiheissa sampleköörisettiä siinä määrin, että joissakin tapauksissa luovuin konsonanttien käytöstä ja tein köörit vain aa-mmuuunn-oo-i-oooonn -periaatteella (“aa-mun-koit-toon�?). Sittemmin lisäsin settiin vielä lisää ääniä niin ja tein useampia versioita “sähkökööristä�?. Suurimmillaan setissä oli kai 24 ääntä.

Sitten tein virheen: Siirsin samplesetin Kurzweilin uunituoreeseen K2000:een. Kyseinen laite oli kolmen ensimmäisen Suomeen tuodun joukossa ja oli kauniisti sanottuna epäluotettava. Jouduin lataamaan samplesetin siten, että nostin vasemmalla kädellä laitteen vasemmasta päädystä voimakkaasti ylöspäin samaan aikaan kun painoin oikean käden sormilla laitteen näytön alta alaspäin. Vasta kun levyasema oli sanonut “napsnaps�?, oli lataaminen mahdollista, tämä koski myös SCSI:n kautta tapahtunutta liikennettä. Muuten K2000 ei suorittanut mitään levytoimintoja – ilmeisesti lattakaapeli oli puristuksissa. 32-megainen pankki oli Syquestin 44-megaisen siirtokovalevyn cartridgellä (jotka niin ikään olivat notorious -kategoriassa luotettavuuden suhteen), varmuuskopio toisella.

Kävipä sitten kerran niin – noin parinsadan keikan jälkeen – että lattakaapeli ilmeisesti hiertyi puhki Kurzweilin rungon murruttua ja päätti aiheuttaa oikosulun laitteen sisällä. Ensimmäiset oireet armageddonista olivat SIMM-kantojen tuhoutuminen emolevyn vääntyillessä pahvikuorien sisällä, mutta en osannut yhdistää oireita toisiinsa. Niskalaukaus tuli levyvirheen muodossa kesken session: Lataus keskeytyi ja Kurzweil rääkäisi “disk error�?-ilmoituksen. Uusi lataus. Sama tilanne. Sitten levyn sisällysluettelo lakkasi näkymästä. Backup-levy sisään. Syquestin valo vilkkuu, vilkkuu, vilkkuu ja vilkkuu. Kovalevyn äänet lakkasivat, mutta aseman valo jäi vilkkumaan. Nostin Kurzweilin vasenta päätyä, painoin oikealla kämmenellä näytön alta, painoin “disk�?-painiketta ja… “raps, raps�?. Sinne meni sekin. Molemmat Syquest-cartridget sekaisin, ei toivon hiventä.

Tässä vaiheessa lapsuusvuosilta tuttu apinanraivokohtaus sai ylivallan ja tartuin Kurzweiliin, jatkoin nostamista ja painamista kunnes Kurzweilin runko antoi periksi (“rrraps!�?) ja laitteesta tuli – noh, jamaikalaisen letkeä. Teki mieleni viedä kone ulos sateeseen, mutta epäonnekseni ulkona oli kaunis kesäilta. Paiskasin koneen ovesta hiekkapihalle mukkelismakkelis ja istuin portaille. Studion isäntä tuli viereen istumaan ja virkkoi sitten: “Se oli sitten siinä, niinkös?�? Otin vyötäröltäni kohtuullisen kokoisen Motorola Dynatacin ja soitin parille tutulle taustakööriläiselle. “Olis sessio tänään, pääsisitkö?�? “No kato, pitkästä aikaa. Tässä onkin ollu vähä hiljasta, minä ku luulin jo, että hommat on loppu. Minäpä tuun.�?

“Otakko kahvia?�?, kysyi isäntä. Kuppi se on ensimmäinenkin, ajattelin, ja nyökkäsin. Heppu keitti loistavat pannusumpit, pani kuppiin pari sokeripalaa ja kaatoi punaista maitoa perään. Kaffekuppi studion rappusilla kesäillan auringon laskiessa: Niitä harvoja kauniita ja kiireettömiä hetkiä pelimannin elämässä.