Voi herrajumala miten minä parkaisin satunnaisten ulkosynnyttimien nimiä ja belsebuubin hännystelijöitä sillä hetkellä, kun läppärilaukkuni osui klinkkerilattialle. En vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt olkalaukkua, joka pysyisi lievästi pullonmallisilla olkapäilläni, ja käyttämäni pussukka tuppasi lipsumaan hivenen liian helposti jopa nahkarotsini olalta. Hassua kyllä, ensimmäinen ajatus ei ollutkaan “onks mulla bäkapit kuosissa?”, vaan “millä helvetillä minä TÄMÄN selitän vakuutusyhtiöön?” Tässä on nimittäin pari kertaa tullut asioitua tiskillä, ja olenkin kiitellyt tätä nykyistä anonyymiä “täytä vahinkoilmoitus netissä tai puhelimessa”-menetelmää. Vaikka kyllähän ne näkevät sieltä tietokannoistaan mikä kävelevä ydintuhoalue ja holokaustisen kansanjuhlat minä olen. Ja puhuttelevat heti etunimellä.

Muuten: jos softafirmojen asiakaspalvelu tai customer support toimisi lähellekään samaa vauhtia kuin vakuutusyhtiöiden vastaavat, meillä EI olisi bugeja plugareissa. Tai jos ihmiset äänestäisivät yhtä hanakasti jaloillaan softafirmojen menettelyn takia kuin esim. Sampo Pankin pikku hässäköiden vuoksi, maailmassa olisi muutamakin Aaltopahvi ja Traumasonics vähemmän. Joo, tiedän, minä sitten jaksan itkeä tästä samasta asiasta. Kertakäyttöviihteen muoto tuokin, plugarien yhteensopivuus ja sen kesto.

Aasinsilta kertakäyttöviihteestä: vihaan edelleen tosi-TV:täkin. Eikö niitä, perkele, PP:tä ja Idiotsia ja Vaaravarttia voida jo yhdistää samaksi kolmetuntiseksi spektaakkeliksi? Aloitetaan sulkemalla parikymmentä todellisuudesta irti olevaa kevythörhöä umpioon. Sitten vedetään kännit, jonka jälkeen hillutaan lasisaunassa munasillaan, ollaan sillai ja lauletaan peruukit päässä ynnä sukkahousut korvilla vähän ujosti ja ylävireisesti, ja lopulta roikutaan piuhoista jaloista roikkuen. Ja se, joka pystyy laulamaan jeppunormaalien minähaluanavatasinunkinranteet-biisiä oksentamatta joko alkoholimyrkytyksen tai itseinhotuksen takia, voittaa tonnin tai jotain, ja pääsee Seiskaan tilittämään, että kuinka nyt taas on minuus ja psyyke mennyttä ilman omaa yritystä ja uhrihan minä tässä olen.

Ehdotan muuten, että tv-yhtiö vuokraa jonkun Tallinkin kurjalla – anteeksi, alkuperäistyyppisellä – asiakaspalvelulla varustetun porauslautan – anteeksi, aluksen – kameraryhmälle ja maukkaalle otokselle vempulaväkeä. Tämän jälkeen laiva kuskataan Suomen ja Eestin välimaastoon kansainvälisille vesille, jonka jälkeen henkilökunta poistuu aluksesta, jättäen jälkeensä todellisen joukon selviytyjiä. Miten kauan menee, kunnes joukosta erottuvat ne, jotka pyörittävät systeemiä ja ne, joita vain pyörityttää. Ja tätä maailman tappiin asti. Vähän niinku tiäksä Truman Show.

Toivoa sopii. Tosi-tv on tullut jäädäkseen, eikä sen muotoa voida noin vain muuttaa: katsojat tarvitsevat itselleen vertailukohdan, joka tukee heidän käsitystä itsestään: “Ei mul o hätää, mul on asiat nii paljo paremmi ku noilla”. Kurjuuden sieto vaatii vielä kurjempaa viihdettä. Miksi ei järjestetä “Haluatko joulupukiksi?”-tv-showta?

Jos kirjoittaisin joulupukille, lukisi ensimmäisellä rivillä “tuo pliis jooko mulle lapsenusko ja into takaisin”. Olisi mukavaa seurata vaihteeksi ohjelmaa, jossa kontestantit kilpailevat valheenpaljastimesta päästyään vilpittömyydessä ja hyvissä teoissa – hyvällä säkällä saattaisi vaikuttaa yhteiskuntaankin pitkän ajan kuluessa. Vähän kuin jos tulisi leffateatterista katsottuaan Pölösen “Koirankynnenleikkaajan”, haluten saman tien kaikille pelkkää hyvää, tuiki tuntemattomillekin. Mitä sen leffan kuvaamalle yhteiskunnalle on tapahtunut? Miten siitä päädyttiin tähän nykyiseen “mä katon telkasta ku roikkutissinen feikkiblondi dokaa ja bylsii”-kaaokseen?

Siitä vanhasta hyvästä ajasta on ehkä sittenkin vielä kaikuja jäljellä: kirjoitan nimittäin tätä juttua uudella läppärillä, jonka vakuutusyhtiön kiltti täti hommasi antamalla laskutusluvan eräälle nimeltämainitsemattomalle kaupalle. Kaikki tapahtui niin vaivattomasti ja hyväntuulisesti, että suorastaan mykistyin. No, maksanhan vakuutuksistani, joten… Eniwei, hankin lisäksi uuden läppärilaukun, 17-tuumaiselle tarkoitetun. Käytin löysäksi jääneet sisätuumat lisätoppauksen asentamiseen – ei, en pullonmalli-olkapäihini vaan laukkuun. Hämmentävä peruspositiivinen Pölöstunnelma nostaa taas päätään ja saa hymyilemään vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeenkin. Miten tämä kaikki kävikin näin helposti?

Jos joulupukki on olemassa, tuokoon se jokaiselle pienen pipauksen verran hyvää tahtoa. Pienen siksi, että se jäisi itämään pidemmäksi aikaa – kyllähän jokainen osaa jouluna olla mukava ja kiltti, mutta todellinen hyvyys itää pidemmän aikaa, juurtuen syvempään. Se saattaa versoa vähän hitaasti, mutta kerran juurruttuaan kasvustoa on mahdoton hävittää. Pieni poikani on muuten melkoinen positiivisuuden airut. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että tulevaisuudessa kolumnieni kitinä muuttuu hyräilyksi – mutta tuskinpa jutunaiheet vähenevät tai muuttuvat: juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, vieressäni olevan vanhan analogisyntikan takapanelin jäähdytysraoista nousee harmaata savua… kiltti vakuutusyhtiötäti, täällä palaa! Oikeasti. Täällä nimittäin jumankauta palaa! 😀 Ei tässä voi kuin nauraa, eihän tätä usko enää kukaan…

Onko olemassa mitään matemaattista kaavaa aikataulujen muuttumiselle ja sille, että yksi deadlinemuutos vetää puoleensa tukun muita, itsestä riippumattomista syistä? Liittyykö tämä taas siihen hemmetin new age -säieteoriaan? Tuossa noin kuukausi sitten oli elämäni pahimpia tilanteita – noin niinkus aikataulullisesti siis – ja selvitin suman aikataulujen puolesta rimaa hipoen, joskin jälkeenpäin tarkasteltuna taiteellisen aspektin kannalta sangen kelvollisesti. Alun alkujaan kaikkeen piti olla yhteensä kokonainen kuukausi aikaa. To-do -listalla olivat kymmenen biisin kosketinarrit yhtäälle, toisaalle levymiksaus, iso ääniduuni erääseen nimeltämainitsemattomaan firmaan – plus ne perinteiset sound design -hommat ns. kestoasiakkaalleni. Näistä yhden deadlinea myöhästytettiin kahdella viikolla, joten sain failit käsiini aivan liian myöhään ja stressikäyrä pompsahti perinteisiin cabin fever -lukemiin. Kuin sattuman niskalaukauksesta kimmokkeen saaneena nuo kestoasiakkaani äänisuunnitteluhommat aikaistuivat kahdella viikolla, johtuen eräistä kansainvälisistä juhla- ja vapaapäivistä sikäläisissä toimistoissa. Lopputulos: neljän projektin deadlinet samalla päivämäärällä, kahdessa uhkasakko – eli myöhästyspäivä maksaa loppusummasta 7% tai 5%, tapauksesta riippuen. Uhkasakko tietysti pysyi ennallaan huolimatta siitä, että sain ne pärkkeleen it-failit myöhässä vaikken itse vaikuttanutkaan koko myöhästymiseen… 20 päivän mittaisesta työputkesta lähti heti 10 päivää pois. Helvetti irti. (insert your favorite ydinräjähdyskaitafilmi here)

Kun katastrofin kokoluokka muuttui naapurin ärripurrisonnista brachiosauruksen vesikauhuiseksi isoveljeksi, päätin ottaa pikku tauon ja raahustin painavin askelin Kaffecentraleniin, Sentteriin siis, ja tilasin tuplaespresson. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan piti kaivaa kalenteri esille ja piirtää viivoja päivien kohdalle, suunnitella elämää tunti tunnilta eteenpäin, ja keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen. Äh.

Päätin rytmittää duunit niin, että lomitin isompien joukkoon koko joukon pikku perusäänisuunnitteluhommia. Pidän niistä kovin, sillä niiden parissa voi leikkiä ja riehaantua lapsen lailla. Iso mies tarttee meinaan isot leikit; ääninörttäys on meikäläisen prätkätalli, toisin sanoen. Lisäksi päätin, etten tekisi kahta saman projektin palaa peräkkäin. Merkitsin myös lounas- ja kahvitauot itselleni sekä työpäivän viimeisen tunnin, jonka jälkeen hiiri irtoaa kädestä vaikka olis kuinka kesken. Oli torstai, maanantaina se alkaisi. Jo pari vuotta sitten päätin, että perjantaisin duunipäivä loppuu klo 16 ja viikonloppuisin ainoa luova panokseni on ruoanlaitto. Kun Sentterin tuplapresso potkaisi, hyppelehdin takaisin pajalle ja ryhdyin valmistautumaan seuraaviin kahteen viikkoon. Tein projektikansiot jokaiselle hommalle, ja koska Logicin sisäiset kansiohyppelyt ovat toisinaan ennalta-arvaamattomia, tein varmuuden vuoksi muutamankin aliaksen viittaamaan mahdollisesti sopiviin kirjastoihin tai soundifaileihin (suosittelen tätä, muuten). Plus pari pikkuhommaa, semmoista “tsekataan traktori ennen kyntöä”-tyyppistä varmistelua. Että on sitten hyvä istua jakkaralle ja vääntää menemään.

Väittäisin, että olen ollut itseni pahin kriitikko jo vuosikymmeniä. En ole koskaan haukkunut yhtäkään turvenuijaa niin pahasti kuin itseni. Tunnen kolttoseni ja metkuni, ja väitän tietäväni mihin osa-alueisiin minun pitää ehdottomasti paneutua työjälkeni parantamiseksi. Yksi niistä huonoista piirteistä on hemmetinmoinen hohhailu, se perskuleen ääninörtti änkee usein niskan päälle ja aiheuttaa ns. ELM-säätöä (vrt. “Ei Lisää Myyntiä”). Inhoan “ny se on ihan tarpeeks hyvä tähä rojektiin”-kommenttia, mutta jossakin vaiheessa jokin työstetty asia vain on tarpeeksi hyvä ja kaikki ylimääräinen ponnistelu ja höylääminen asioiden eteen ei tuota sen enempää hyvää. Pienessä kiireessä – korostan: pienessä – tulee paneuduttua vain tärkeimpään ja turha unohtuu. Aistitkin ovat jotenkin enemmän alerttina, ja luovan työn kannalta se olennainen uppoutuminen onnistuu helpommin. Joku sarijarasvuo varmaankin käyttäisi tässä ilmaisua “flow” “uppoutumisen” sijaan, koska se kuulostaa hienommalta ja näyttää kalvolla paremmalta ja Saavuta Sisäinen Flow -kurssi on helpompi myydä. (Piti päästä puukottamaan, sori.)

Uppoutumista edesauttoi päätös pysytellä loitolla puhelimesta ja meileistä, ja ainoat, joiden annoin katkoa päiviäni, olivat paikoilleen merkityt tauot, joista pidin kiinni, vaikka kuinka olisi ollut lauluautomaatio kesken. Toinen uppoutumista nopeuttava tekijä on tiukka projektikarsina. Lätti, rehellisesti sanottuna. Vuonna nolla tuli nimittäin väännettyä kaikki irti parista koneesta, nykyään tuskin kukaan tuntee laitteitaan tai plugareitaan läpikotaisin. Siksikin tiukkaan rajatut projektit ovat vain hyväksi: joutuu käyttämään väkisin ainoaa henkistä pääomaansa, mielikuvitustaan, eikä säätäjä pääse tyystin kuutamolle hohhailemaan.

Kävi lopulta niin, että puolet projekteista valmistuivat päivän etuajassa, yksi sovittuna deadlinepäivänä – ja yhden loppukommentteja odottelen vieläkin. Nämä it-projektit ovat toisinaan “joustavia” “lukkoonlyötyine” päivämäärineen. Kommenttien ja/tai muutosehdotusten myöhästys saattaa tietysti johtua osaltaan siitä, että “projektin omistaja” vaihtui “sisäisen uudelleenorganisoinnin” tuloksena ja asiasta ilmoitettiin “sidosryhmille” vasta deadlinen jälkeisenä viikkona. Laskunkin maksoivat mukisematta ja kuulin vastikään valmista matskua joukkotiedotusvälineitse, tunnistaen oman kädenjälkeni. Ilmeisesti firmassa on luova uppoutuminen menossa ihan kirjaimellisestikin, ei vain pörssikäyrien suhteen. Kaipa sielläkin huomattiin ELM-kertoimien kasvaneen käyrien sojotellessa kohti kellaria. Rajoitukset, muistakaa rajoitukset! Uppoutumisiin!

Olin semmoinen hontelo ja laihansorttinen pikkupoika, kun tulin avanneeksi radion väärään aikaan, joskus about 1979 tai jotain. Uskon itse vuoden olleen 1979 tai 1980, sillä asuimme vielä vanhempieni kanssa Lahdessa, Liipolassa. Kylän viilein mies, Tapani Ripatti, kertoili suu vaahdossa radiossa eräästä saksalaisesta Kraftwerkista ja heidän studiostaan, muka itse paikan päältä raportoiden, tyyliin “valtavat kylmässä valossa kylpevät kaiuttimet ovat rungoltaan harmaata graniittia” jne. En oikein tajunnut mistä oli kyse, mutta kuuntelin kuitenkin korva vaahdossa toosaa ja yritin keskittyä omiin touhuihini, ns. “tärkeämpiin juttuihin”. Ja sitten se iski kuin miljoona volttia, The Robots nimittäin. Uiii-uiii-uiii-uiii-hmmmmmm-prr-murrr-pipipip. Pälli sekosi täysin ja aina kasettipesässä äänitysvalmiudessa oleva kasetti sai uuden raidan. Jokunen viikko myöhemmin retuutin isäni kirjastoon ja pyysin vouhotuksestani huvittunutta partasuuta kaivelemaan hyllyistä kaikkea asiaan liittyvää, poikansa rauhoittamiseksi. Hakusanana “syntetisaattori, syntesoija” – ja löytyihän sitä, mm. Osmo Lindemanin oivallinen “Elektroninen Musiikki”-opus. Opin sillä reissulla myös pari sittemmin hyödyllistä ulkomaankielistä sanaa. Sintetizzatore. Synthesizer. Synthétiseur. Ja tarttuipa mukaani LP-levy, jonka kannessa maapallon liha repeää pois, paljastaen pääkallon sisältään. Opin levyn kannesta myös, että “Oxygen” tarkoittaa happea.

Isän juuttikankainen kauppakassi oli revetä liitoksistaan kaikkien kirjasto-opusten painosta, ja Suomalaisesta Kirjakaupasta noukittiin mukaan myös Englannin Kielen Sanakirja. Niitä kirjoja kahlasin läpi nuoruuteni, opiskelin ulkoa asioita – tai siis en opiskellut. Pikemminkin imin dataa sisuksiin nopeammin pikkupojan innolla kuin mikään ElisaSoneran DNAturvokki-Laajakaista ikinä olisi voinut tarjota. Alle yläasteikäisenä tiesin jo CV/Gate-ohjauksesta, oskillaattorien kalibroinnista ja synkronoinnista, kehä- tai rengasmodulaattoreista sekä erityyppisistä suotimista, verhokäyristä jne., taisinpa pitää maailman paskimman esitelmänkin asiasta, sillä ketäpä moiset asiat olisivat kiinnostaneet? Uskonnon numerokin oli kääntäen verrannollinen innostukseni määrään. Lopulta, pitkään jatkuneen ruohonleikkaamisen ja tiskaamisen jälkeen isäni kiikutti kotiin vuonna 1982 puolalaiselta ravintolamuusikolta ostetun pintavaurioituneen Yamaha CS-15:n. Kaveri oli myynyt sen lievässä rahapulassa, hankkiakseen suomalaiselle morsmaikulleen sormuksen. Kauppa hyödytti molempia: puolalainen asuu edelleen saman naisen kanssa Lahdessa, CS-15 on edelleen kotona hyllyssä, isäni entisöimänä ja on kuin uusi. Ei naarmuakaan, enää. Vähän sen jälkeen, siivottuani teollisuusvarastoa kahdentoista ikäisenä, sain hankittua Roland Juno-6:n. Vaihdossa meni tuhannen joutava Yamahan sähköurku, mutta väliraha oli hankittu aivan itse, omilla känsillä. Ja eikun erääseen lahtelaiseen autotalliin kerran viikossa nimeään vaihtavan bändin kanssa reuhuamaan. Siitä se lähti. Terveisiä vaan Akolle ja Pasille. Kiitos, kaverit, hienoista muistoista.

Nyt studiohyllyäni koristavat mm. Spectrasonics Atmosphere ja USB Plugsound Volume 2. Ja arvatkaapa vain saanko niitä toimimaan uudessa Intel-Macintoshissani? No perkele en. Jostain kumman syystä kummastakaan ei ole olemassa järjen rajoissa toimivaa Intel-versiota (tai edes Universal Binarya), eikä Spectrasonicsin Intel-wrapper erityisesti auta asiaa jatkuvilla kaatumisillaan. Eihän tuossa paljoa ole hukkaan mennyt – paitsi että niitä Plugsound-kirjastoja on jostain syystä 6 ja Spectrasonicsin Trilogy sen Atmosfäärin lisäksi. Niinpä niitä täysin turhia pari vuotta vanhoja kirjastoja on hyllyssäni nyt kahdeksan. Tai yhdeksän, tavallaan, mutta onneksi on Stylus RMX, joka korvaa alkuperäisen Styluksen. Rahaa on kulunut, semmoiset about satanen per Plugsound ja mitähän nuo Spectrasonicsit nyt olivatkaan? Puolitoista, pari sataa per loota? Ei ei ei ei… Apua. Hirvittävä määrä rahaa täysin hevon tuhnuun.

Elämme kertakäyttökulttuurissa, jossa työn arvo määritellään kulloisenkin hetken mukaan. Ihminen on jo jättänyt taakseen kyvyn tuntea ylpeyttä tehdystä työstä, on vain tämä hetki eikä tulevaisuutta enää ole. Kaikesta tulee lopulta vain arvottomia pahvilaatikoita arkistohyllyille – ja me muutamat yritämme tehdä musiikkia aina vain paremmilla laitteilla ja softilla, vain, jotta ne muutamat ostaisivat levyn ja dekoodaisivat sen tuhannen paskoiksi mp3-faileiksi. Saman tien voisi vetää hienon Macintoshinsa lihoiksi, ostaa taas Fostex X-15 -neliraiturin ja ryypätä erotuksen ja jos sattuisi vahingossa selviämään hengissä, voisi taas tehdä musaa – tai ainakin jonkun (hjuumorivaroitus alkaa) Suomi Replay 9:n täynnä Mamban Ensteks Toivottumampia Kesä Ja Joulu Biisi Helmejä tuhannen pilkkeiksi raadeltuina (hjuumorivaroitus päättyy). Huh, jopas puistatti. Nippa nappa osuin edes hiireen.

Eikös nyt voitaisi vaan sopia kiltisti, että jos kerran pannaan plugaripohjainen “instrumentti” tai “kirjasto” ulos, samalla myös luvattaisi, että se toimisi myös parin vuoden kuluttua kun siirrytään taas seuraavan sukupolven käyttöjärjestelmiin, Päärynä OS Lumisivettikissaan tai Nanosoftan Ikkunapuite MegaSuperHyperTransAvaruus-kotiversio-laajennuspalikka kuutoseen? Tai jos nyt käy niin, että tekee mieli heivata se tuhansia myynyt kirjasto yli laidan ja lopettaa sen tukeminen, suojausmekanismin voisi avata tai avatuttaa, ja tarjota ihmisille sama jööti avoimessa muodossa, vaikkapa Kontakt- tai EXS24- tai Halion-muodossa? Tai edes pelkkinä sampleina, kyllähän sitä jokainen pystyy keymapit itse nysväämään. Ai ei käy? Pannaan käymään. Tämä nimittäin ei vetele, että hukataan valtavat määrät rahaa johonkin, joka lakkaa käytännössä olemasta jokusen vuoden päästä ja joku toinen on sillä välin vedellyt hillot välistä ja tutut työkalut pitää vain kylmästi hylätä TAAS KERRAN ja ostaa silmä kiiltäen setti uusia, vaikka vanhat ovat vielä ehjiä. Ymmärrän kyllä ns. intohimo- ja periaatepiraatteja taas vähän paremmin (mutta vain vähän): miksi maksaa jostakin, koska tuki (ja hyvällä säkällä koko myös hemmetin tuote) kuitenkin lakkaa olemasta? Suoraan sanottuna homma on nyt asiakkaan pissittämistä – ja asiakkaat äänestävät lompakoillaan. Hyvä tuote kestää ja toimii vuodesta toiseen, (kone-)sukupolvesta seuraavaan. Logic, Live, Performer, Cubase. Ja onpa joku haksahtanut vuosien ajan ProToolsiinkin. Access Viruskin on osoittautunut hyväksi ja kestäväksi tuotteeksi ja erityisesti sen uusin inkarnaatio on papukaijamerkin arvoinen.

Josta tulikin mieleeni, että se sama Yamaha CS-15 edelleen toimii ja rokkaa, valmistusvuosi oli piirilevyllä muistaakseni “Nov 1979”. Laitteita ei tietääkseni tehty enää vuoden 1980 jälkeen, mutta vekotin itse toimii moitteitta, ilman hapettumia. Liekö nykyisiä softasamplereita tai plugareita enää vuonna 2037, mahtavatko edes asennus-cd:t toimia? Lyödäänkö vetoa parista Spectrasonics-antiikkipaketista? Jos häviän vedon, pannaan parit Plugsoundit vielä mukaan, niinku kaupan päälle tiäksä?