Arvoisat Pohjakosketuspalkintogaalan lukijat. Syviin vesiin sukeltaminen on tuttua musantekijälle. Toisinaan sitä oikein tuntee paineen ympärillään eikä valoa näy. Yhtä lailla ahtaaseen ja valottomaan paikkaan tulee toisinaan toivottaneeksi joko vahingossa tai tahallisesti kaupallisten ohjelmistojen päivittämisen laiminlyöneet kehittäjät. On aika valita vuoden pohjakosketuksen saavuttanut softatalo.

Erityisen pintasukellus-vattanahka-retuliinina-palkinnon saa lopultakin Korg, jonka Legacy Collectionin (KLC) viimeinen päivitys on vuodelta 2007. En voisi parhaalla tahdollanikaan väittää plugarikokoelmaa bugittomaksi, pikemminkin sanoisin, että se “jokseenkin toimii”. LegacyCell kylläkään ei koko olemassaolonsa aikana ole muistanut Logicissa tehtyjä asetuksia, siis muun muassa. Support-tiimin versio korjauksesta on “talleta soundit omaan pankkiin ja lataa ne joka kerta kun käynnistät biisin”. Kaipa siinä on käynyt niin, että piraattiversioita on downloadattu niin paljon, että kehitystiimin rahahanat vedettiin kiinni tai sitten osaston kahvikoneeseen tuli hankittua Mokaflorin punaista vähän liiankin kanssa. Tulin aikoinani hankkineeksi kaksi lisenssiä KLC:lle, sillä support-tiimi ei koskaan vastannut KLC:n donglesuojausta edeltäneeseen asennus/autorisointiongelmaani koskeneeseen viestiin ja jouduin tekemään äkkiratkaisuja. Sain sittemmin Korgin siirryttyä kokonaan Syncrosoft-suojaukseen sen toisenkin toimimaan, joten keikkaläppärissäkin on nyt sitten KLC. Ja LegacyCellin lyhytkestoinen muisti on edelleen kuralla. Mutta sen minä sanon, että – onnea voittajalle!

Seoskaasu- ja syvyysonnettomuuspokaali menee Spectrasonicsille, jonka Omnisphere osaa olla kummallinen muistisyöppö, ainakin Logicia käyttäville. Toisinaan joku soundi nappaisee muistia ihan kunnolla, sillä olen seuraillut muistintarpeen kehittymistä Activity Monitorilla. Kelpo esimerkki sattui tässä taannoin. Logicilla oli muistia käytössään 2.2 gigaa. Käynnistin yhden Omnispheren, jonka jälkeen Logicin haukkaama muistimäärä nousi samoin tein yli 16.3 teratavun. Support oli vaikuttunut luvuista, mutta ei pystynyt toisintamaan tapahtumaa. Onneksi minulla oli joukko screenshotteja ja pystyin toisintamaan itse tuon tapahtuman todistajien läsnäollessa. Huvittavinta koko jutussa oli se, että kyseinen Omnisphere-soundi kuulosti suunnilleen tumpulta marimbalta – ja silti plugarin info-kentässä sen kerrottiin haukkaavan muistia kokonaista 384 megaa… oikein pelotti ajatella kuinka paljon muistia samojen kehittäjien kuvitteellinen pianoplugari veisikään. On hienoa, että raaka-aine kirjastoon olisi hankittu vaikkapa perkaamalla tylsällä puulastalla kivirannalla makaavan hyräilevän valaan pyrstöä, kumikielisen alttoviulun palaessa vieressä, tämä kaikki mikitettynä avaruudesta modifioidulla sanelukoneella. Mutta jos lopputulos kuulostaa siniaallolta, eikö olisi ollut helpompaa käyttää sitä yhden syklin siniaaltoa? Olisi muistiakin säästynyt. Ja rahaa. Joskus tapa tehdä asioita on mainio markkinoinnin apuväline, viis substanssista. Tai softan hataruudesta. Painukoon niin pitkälle kuin – onnea voittajalle!

Ylivoimainen voittaja on löytynyt. Sukeltajantauti-pysti kera piristävin typpikuplat-nivelissä -koristein siistien kampausten, laminaattihymyjen ja coolin loungen EastWestille, joka luopui aikanaan Kontakt-playerista samplekirjastojensa pyörittäjänä. Mitkä lienevätkään syyt päätöksen takana, mutta veikkaisin, että halu säästää lisensointikuluissa (lue: raha) ja osittainen yhtenevä historia firman työntekijöiden välillä tuskin ovat mitättömimmästä päästä. Periaatteessa ajatus oli ylevä, mutta lopputulos on jo valitettavasti lipsahtanut pikkuisen farssin puolelle. Ainakaan meikäläisellä ei yksikään EastWestin oman Play-plugarin päälle rakennettujen kirjastojen legatopatcheista suostu toimimaan ja plugarin toiminta on muutenkin hieman oikullista mm. muistinkäytön suhteen. Esim. legatosello kuulostaa siltä kuin siinä olisi joka sävelellä uudestaantriggautuva raskas random-panorointi tai selloa soittaa Usain Bolt kera 110 m aidoin. Kitisin mm. tästä supportille, joka totesi yhdessä meilissään “äänitetty sellisti on liikkunut osana luonnollista esitystapahtumaa äänityksen aikana eikä kyseessä ole legatoskriptiongelma”. Jos support on firman mielestä selittelyä ja huonon ohjelmoinnin perustelua, olkoon sitten niin. Ikävä vain, että toiminnoista, joista olen maksanut pitkän pennin, ei yksikään toimi kuten on luvattu ja lisäksi saan odotella arkiviikon verran tuen vastauksia. Haistakaa te kuulkaa – onnea voittajalle! (Erikoismaininta vielä vaporwaresta: hehkutettua Play Pro -päivitystä ei ole vieläkään saatavilla. Väliäkö sillä, täynnä bugejahan se olisi kuitenkin. Siirtykää nyt herran tähden Kontakt 3-playeriin hattu kourassa.)

Revennyt regulaattoriletku -erikoismaininta Applelle. Uusi Logic 9-päivitys toi mukanaan mukavia toimintoja, joista osa jopa toimii toisinaan. Bugit ainakin toimivat helkkarin hyvin. Useimmiten hommat menevät pulkkaan jokseenkin vaivattomasti, kunnes käytössä oleva RAM-muisti täyttyy, jolloin Logic ilmoittaa, että vapaata muistia ei ole, ja että Logic lopettaa itsensä, yrittäen kuitenkin samalla tallettaa projektin. Yrittää. Jos käyttää Flex Audio -ominaisuutta, törmää vieläkin aiemmin muistin loppumiseen, sillä jokainen FA-raita nappaisee leijonanosansa ram-muistista. Lisääpä tuohon vielä satunnaiset muistia vievät plugarit, kuten Ivory tai Addictive Drums, niin hieman yllättäen Logic Pro lakkaa olemasta Pro, koska muisti ei riitä edes Hobby-asioihin. Niin tosiaan. Logic 9 haukkaa muistia paljon enemmän kuin 8. Ja toisinaan kasilla tehty iso proggis ei aukea ysillä.

Kehujakin pitää jakaa. Native Instrumentsin mainion Memory Server -oivalluksen ansiosta Kontakt 3.5/4 ja Battery 3 voivat käyttää DAW-softan varaaman muistialueen ulkopuolista muistia, vähän samaan tapaan kuin Vienna Instrumentsin Ensemble ja Logicin EXS-24. Jos tuo kyseinen toiminto on mahdollinen noilla tahoilla, luulisi olevan mahdollista kiertää muistiavaruuden tarve erityisellä Logicin sisäisellä wrapperilla. Tai ainakin sen kehittämisen pitäisi olla helpompaa kuin kokonaan 64-bittisen applikaation kehittäminen. Vähimmilläänkin se ostaisi Applelle runsaasti aikaa kehittää kunnollinen pohja 64-bittiselle Logicille – ettei tartte kiireessä uppotukkiin sukeltaa. Siinä nimittäin vetää helposti loppukäyttäjän syvyyksiin mukanaan ja jos käyttäjä päästää irti, kumpi jatkaa uppoamistaan? Puupääkäyttäjä pullahtaa pintaan kuin korkki. Ja ostaa uutta kelvotonta softaa.

Toisinaan tulee pläränneeksi läpi tukkutolkulla vanhoja valokuvia tai muistiinpanoja, ihan vain, koska sattuu törmäämään niihin. Hylsyjenkeräilyä, siis. Itselläni on ollut tapana jo kouluvuosista alkaen säilyttää vanhojen allakoiden tai kalentereiden sivut, sillä paitsi päivämääriä, niihin on tullut raapustettua koko joukko ideoita ja sekalaisia muistiinpanoja. Ja valtava määrä puhelinnumeroita ja vuosien varttuessa yhä enenevä määrä sähköpostiosoitteita. Vuoden 1990 kalenteriin olin merkinnyt vain yhden sähköpostiosoitteen, muuten.

Tuli sitten eräässä 90-luvun alun paperipumaskassa vastaan runsas joukko ruotsalaisia puhelinnumeroita, nimiä ja osoitteita, ja yhtäkkiä taannuin pelokkaaksi nuorukaiseksi. Juuri siksi samaksi tyypiksi, joka lähetteli kouluruotsilla kirjoitettuja vapaamuotoisia hakemuksia länsinaapurin erinäisiin pajoihin ja studioihin, nauhapojaksi ja niin edelleen… ns. kisällinoppiin. Olin silloin todella ujo ja varma siitä, että kirjeeni niitattaisi laulukopin oveen, yllään teksti “ei näin”. Vähän yllätyin kun sainkin ystävällisiä vastauksia kolmesta suunnasta – olin lähettänyt neljälle taholle yhteydenottoni. Kahdelle olisi puoli-ilmainen orja kelvannut samoin tein, mutta yksi halusi jopa referenssejä, ja niinpä eräänä kuumana kesäpäivänä äänittelinkin tekosiani c-kasetille ja liitin joukkoon kaunistellun tilaston liiteprojektien myynneistä.

Vastausviesti tuli tylynä takaisin: “Lähettämäsi demot eivät ole mielestäni referenssejä, sillä kaupallisuudella ei ole työn laadun kannalta mitään merkitystä. Oletko ystävällinen ja lähetät jotakin, jonka laatuun olet itse todella tyytyväinen?” Olin lannistua, sillä mielestäni en ollut saanut aikaan kerrassaan mitään mihin olisin ollut tyytyväinen. Olin parhaani mukaan yrittänyt kaikkia jekkuja saadakseni aikaan sitä ja tätä – kopioida ulkomaan staroja – mutta jos oli varaa ostaa vain kaksi kompressoria eikä omistanut moniraitanauhuria (Fostex R8 ei mielestäni ollut sellainen, heh), piti keskittyä olennaiseen: midisälään, samplereihin ja syntikkaohjelmointiin. Yritin selitellä taas ummet ja lammet kirjeessäni, miettien samalla josko sittenkin se Göteborgin mesta olis jees… päädyin kyllä ennen pitkää sinnekin, mutta se oli toinen juttu.

Päädyin lopulta harjoittelijaksi melkoisen mukavaan ja hyvinvarusteltuun pajaan, ja opin lopulta ruotsiakin kohtuullisen hyvin – vaikka mestoilla roikkuikin runsaasti ei-ruotsalaista väkeä ja puhe soljui murteisella englannilla suurimman osan ajasta. En juurikaan tavannut silloin isoja staroja, mutta joistakin silloin kohdatusta mukavasta kaverista on sellaisia tullut. Ja syystäkin: järjettömän kova työ työnsi miehiä eteenpäin kaksin käsin. Luulin itse olevani kova säätämään ja nysväämään, mutta kilpistyin kalkkiviivoille. Eräskin nykyinen todella kova jätkä oli tasan viikon studiossa samoissa vaatteissa ja nukkui vähän vapaa-aikansa soittotilan sohvalla – silloinkin, kun pitkätukkahippi luukutti Marshalleja niin, että amalgaamit helisivät tarkkaamossakin. Hämmästelin joitakin mammuttiprojekteja, joissa upotettiin raitatolkulla tavaraa ja tehtiin välimiksauksia. “It’s all about layers”, kerrottiin. Jos alkuperäisessä materiaalissa ei ollut kylliksi substanssia, kerroksia, niitä pyrittiin luomaan tuotannollisesti, korvakarkkeina. Hämmästelin myös sitä, kuinka moni tyyppi lopulta otti osaa biisinkirjoistussessioihin – “hitto, onko noi neljä tosiaan saman biisin kimpussa?” – ja ideansa kantoivat kasaan myös sessiomuusikot. Verkottuminen myös lämmitti sydäntä: siinä missä suomalainen kyräilee ja sormet kouristellen tarttuu reviiriinsä, sikäläiset olivat avoimia, ja duuneja järjesteltiin vallan tykkänään ristiin. Usein joku tiesi jonkun, joka teki itselle tarjotun homman paremmin ja jakoi yhteystietoja auliisti. Lopputulos ja tyylikysymykset ratkaisivat, kukaan ei halunnut jäädä arvoketjun heikoimmaksi lenkiksi. Huvitti sekin kerta, kun tajusivat jonkun sinkkubiisin olevan liian pitkä radioon: tuottaja merkkasi sitten kestoksi sinkun kanteen pituudeksi 3’98”. Siis oikeasti 4’38”. Ja hyvin soi, ilmeisesti kukaan ei katsonut CD:n etupanelista kestoa.

90-luvun loppupuolella tuli vastaan monia länsinaapurissa tehtyjä poppituotoksia, joissa oli selkeästi ruotsalainen soundi. Melkein jopa olisi voinut sanoa, että siellä se Bellmanin perintö soi – kaikessa kuului sikäläisen schlager-å-dansband -kulttuurin positiivinen noste ja bennybjörnstikkan-perintö. Ja verkostot. Hitto, enempää en olisi voinut olla kateellinen silloin. Suomessakin pyristeltiin samaan kevytpopin täyttämään suuntaan (se perhanan myö-kanssa-halutaan-just-tommonen -asenne pitäisi jo kitkeä helvettiin), mutta vahvuudet ymmärrettiin vasta vähän myöhemmin. Meillä on kansakuntana täysin toisenlainen menneisyys: vuositolkulla vasallivaltiona kahden vahvemman alla (niinku), sotavuodet, pulavuodet ja korvikekahvit. Sotakorvaukset ja valvontakomissio. Tango, itänaapurin ahterin nuolenta, öljykriisi, muuttovirta taajamiin, maaseutukriisi, ensimmäisen juppiporukan mahalasku ja sitä seurannut taantuma – ja niin edelleen aina paavolipposiin ja muumimammoihin. Ei täältä saamari millään britneyspearsilla kuulkaa lähdetä ulkomaille. Täällä tarvitaan miehiä auran eteen ja jalat peltoon polvia myöten (koska hepo on jo syöty), ja metalli soimaan. Jos kukaan ei vielä ole pannut asiaa merkille, nuo mainiot karvaiset sedät ymmärtävät yhteistyön hedelmien ja levyvierailujen päälle, sekä tekevät mieleistään materiaalia muiden odotuksista vähän välittäen.

Veikkaan, että saan lahjakkaasti turpaan snagarilla, mutta mielestäni meikäläisen metallimusiikin tekijät ovat oivaltaneet Bellman-bennybjörnstikkan -perinnön perimmäisen merkityksen. Lauletaan juurista ja ammennetaan esityksen voima kokemuksista. Ei monisteta, keksitään ja oivalletaan. Väliäkö sillä, että on kovat ajat, jos musa toimii ja antaa toivoa?

Tässä mitään hevosia tartteta.

Mikä painaa parisataa kiloa, on hiukan kulmikas ja tekee osuessaan kipeää? Ei, se ei ole rumpalin tyttöystävä, vaan kananpaskaseinästä pulteiltaan irronnut syntikkaständi kera muutaman antiikkisynan. Ikean tuote, ns. ammattimiehen kiinnittämänä.

Täällä pääkaupunkiseudulla tietyt -20-30 -luvulla valmistuneet talot on tehty ns. hiukkasen kovettuneesta hiekasta, ja ellei kantavissa rakenteissa olisi minimaalista laastimäärää sitomassa tiiliä toisiina, näyttäisi keskusta pikku hiljaa hieman rosoisemmalta sortuillessaan sieltä täältä. Nykyiseen asuntoon muuttaessani halusin kiinnittää seinään kenkäkaapit, joita varten tarvittiin 5-millinen reikä, reikään proppu ja höpsistäpussiin. Eikun terä poraan ja – helkkari sentään. Eikun eipäs käynytkään niin. Seinä oli kuin sinkoammunnan jäljiltä. Opin sillä kertaa, että terän läpimitta kannattaa jakaa noin viidellä halutessaan tietynsuuruisen reiän. Lopulta yhden millin terällä saatiin seinää murennettua oikeista paikoista niin, että viisimilliset proput saatiin reikiin. Joissakin rei’issä proput jopa pysyivät kiinni. Typerryttävää.

Kyllähän sitä pajan ständiä oli pultattu useammastakin kohtaa kiinni kantavaan rakenteeseen ja ihan ns. ammattimiehen toimesta. Kävi kuitenkin aikaa myöten niin, että ilmeisesti pikkuisen pingottuneet pultit päättivät irrota yksitellen – kunnes koko komeus suorastaan sinkosi niskaan. Ammattimies oli ollut asialla ensimmäistä kertaa, selvisi sittemmin. Lopputulos: älli pois, masterkeyboardissa nyrkin mentävä reikä, parissa antiikkimasiinassa vaurioita enemmän kuin haitarissa Tuska-festareiden jälkeen, ja korva soi edelleen silloin tällöin. Myös ohimoon tuli pikku ventti (ja sen seuraksi Kaikkien Päänsärkyjen Äiti) ja solisluu tuntui omituisen joustavalta, mutta koska käsi liikkui, siitä viis. Olihan minulla vielä toinen. Mutta ne syntikat! Äää-ä! Äiti, tuo lohturiepu, täällä huutaa Petri!

Jos luulitte, että katastrofi oli ohi tuossa kohtaa, erehdytte ja pahasti. Katastrofi nimittäin jatkuu vieläkin. Pariin masiinaan olisi syytä hankkia varaosia, mutta kun… niitä ei vain löydy. CEM3374-oskillaattori on todennäköisesti planeetan harvinaisimpia IC-piirejä, eikä CEM3372 (suodin/vahvistin tms.) myöskään ole mikään erityinen varpusen tai lokin sukulainen. Satunnaisesti niitä saattaa löytää Ebay:stä, mutta asialla saattaa olla piraattipiirin kaupustelija. Niin, todellakin. Harvinaisia piirejä “kopioidaan”. Ne saattavat olla ulkoisesti melkein alkuperäisen kaltaisia, mutta vasta kun isket piirin kantaansa ja boottaat koneen, totuus paljastuu. Pienellä salapoliisiduunilla toki voi välttää sudenkuopat, mutta kaikkeen ei epäluuloinen mielikään pysty. Vinkkejä vastaanotetaan, osoite toimituksessa.

Lueskelen toisinaan laitteistofoorumeita, useimmiten kommentoimatta, sillä jos ei ole kivaa tai asiallista kommenttia, olen päättänyt olla hiljaa. Ja useimmiten onnistunkin. Kävi kuitenkin jokin aika sitten niin, että törmäsin kerta kaikkiaan vastustamattomaan postaukseen ja repesin. Raivosta. Viesti kuului suunnilleen näin: “Tee yritykselle tunnusmusiikki, kestoltaan 30 sekuntia. Tarvitsemme myös lyhyemmän, kymmensekuntisen version. Saat satasen lahjakortin yritykseemme.” Jumalauti! Kokonainen satanen. Siinä ilmoituksessa firma kertoi itsestään kaiken oleellisen. Jokuhan tietysti tarttuu täkyyn ja tekaisee tunnarin, näytteeksi tai muuten. Melkoisen fleimahduksen aiheuttamaa kirjoitusta puolusteli sen tekijä, joka väitti olleensa vain kyseisen yrityksen sanansaattaja, suunnilleen sanoin “ihan semmoinen Garageband-versio on tarpeeksi hyvä eikä oikeastaan muuta etsitäkään”. Kun juuri äsken tsekkasin saman threadin, oli se suljettu. Tiedä sitten syytä, heh. Varmaan haastavat kaikki leimahtelijat rosikseen. No, postia odotellessa. Myönnän trollanneeni ja kunnolla. Idiootteja.

Siinä sitä saa ammattimiehen asialle suorittamaan tärkeää ja vastuullista tehtävää: yrityksen brandin koristamista äänellä. Mutta ehkä kyseessä ei ollut mikään erityisen vakavasti itseensä tai tulevaisuuteensa suhtautuva pulju. Haluaisitko SINÄ olla tekemisissä semmoisen yrityksen kanssa, jolle on yhdentekevää miltä yritys kuulostaa ulospäin, mitkä sen julkiset arvot ovat ynnä muuta ja niin edelleen… Tuli näistä säätöhommista mieleen anekdootti, johon törmäsin muinoin Saksassa 90-luvun puolella. Eräs sikäläinen pankki (säästökassa tms.) oli hankkinut valmismusakirjastosta itselleen tunnarin ja pommitti sikäläisessä paikallistv:ssä prime time -aikaan ns. törkeellä aisalla. Koko ajan, joka välissä, kympillä. Sattuipa sitten niin, että toisella kanavalla sama biisi oli vähän roiskien tehdyssä (hehheh) terveyssidemainoksessa. En osaa saksaa kovin hyvin, mutta sen verran tulkitsin, että kyseessä oli ns. isompien tyttöjen tilke, ts. vähän runsaampaan eh, tuota, “itseilmaisuun” á la Jackson Pollock tarkoitetun tuotteen lanseeraus. Valitettavasti en tiedä kumpi väistyi, mutta otaksuisin, ettei se ainakaan ollut tuo “tilke”. Sitä kun ei haittaa, jos tuotteeseen yhdistetään määreet “luotettava”, “arvokas”, “ihmistä lähellä” ja “joustava”… voi apua.

Ja vastahan samaa todistettiin Suomessakin kun tietoliikenteen välittämiseen erikoistunut yritys käytti samaa musaa kuin karamellifirma – vai muistanko nyt tyystin väärin? Eikö jossain kohtaa kannattaisi irroittaa markkinointipennosia sen verran, että saa maksettua sen kulahtaneen kirjastotunnarin kokonaan itselleen? Milloin nuo päätöksiä tekevät ns. ammattimiehet (ammattikielellä “taulapäät”) tajuavat, että tarttuva musa tartuttaa ihmisen mieleen muutakin kuin vain pelkän melodian – varsinkin jos on olemassa vaara, että samalla musiikilla markkinoidaan paitsi reiluja ja luotettavia ahteripöristimiä, myös luotettavuutta jollakin ihan toisenlaisella, immateriaalisella alalla. Lainaan nyt edesmennyttä presidenttiämme: “Saatanan tunarit!”

Ns. ammattimiehet asialla. Eipä ihme, että ohimoihin sattuu.

Tiedättekö, mikä on maailman nopein nisäkäs? Oikea vastaus: Se on pettynyt asiakas. Oli syy mikä hyvänsä, asiakas nostaa hätäisesti kytkintä ja äänestää lompsallaan.

Entä tiedättekö, miten paljon on 25 G:tä? Oikea vastaus: Se on ihan tarpeeksi, jopa liikaakin, varsinkin jos G-voimien aiheuttajana on kuriirifirma ja kuljetettava paketti on meikäläisen omaisuutta. Kävi nimittäin taas kerran niin – ilman omaa vaikutustani – että tilaamani 32-kiloinen tuote joutui matkallaan kuriirigorillojen kurittamaksi sillä seurauksella, että paketin sisäpinnalle lähettäjän lätkäisemät 2kpl Shockwatch G-Tagia olivat molemmat punaisella. Juttelin sittemmin valmistajan edustajan kanssa kasvotusten Frankfurtissa ja hän kertoi, että lukemat eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia. En tiedä, mitä tuotteelle oli matkan aikana tapahtunut, mutta tämä yhteyshenkilö kertoi eräästä lähetyksestä jenkkilästä Eurooppaan, jonka jokainen kone oli pudotettu noin 2.5-3 m korkeudelta betonille. Vaikka laatikoissa oli sisällä fylliä ja toinen laatikko, jonka sisällä tuote oli asianmukaisesti tehdaspakkauksessa, eivät vekottimet olleet kestäneet rajua käsittelyä (paino laitteilla á 30 kg, joten sekin saattaa tietysti vaikuttaa). Sanomattakin selvää, että firma vaihtoi kuriiripalvelua aika äkkiä tuon selvitettyään. Firma äänesti heikoimman lenkin hevon kuuseen.

Tiedättekö miten tyhmä ihminen voi olla? Oikea vastaus: Todella tyhmä, ette uskokaan. Niin tyhmä, että antaa toisen mahdollisuuden ja vielä yhden viimeisen varoituksen. Ihmisluonto on semmoinen hassu, että kaikki mennyt voidaan unohtaa luomalla ilmasta nyhkäistynä ns. uusi alku. Sovitaan sitä ja sovitaan tätä ja höpsistäpussiin avot, jopas taas elo maittaa. Minäkin käytin samaa kuriirilafkaa korvaavan tuotteen kuljettamiseksi Suomeen. Eipä siitä sen enempää. Kyllä te jo arvaatte.

Eräs firma halusi käyttää yrityksen sisäisenä hupailuna YouTube-viraalivideossa erään 80-luvun brittibändin biisiä, melko orjallisesti alkuperäisen mukaiseksi sovitettuna. Mainittava ero alkuperäiseen syntyi siitä, että esittäjät olivat firman työntekijöitä, esityspaikkana firman bileet ja soittimina neljä iPhonea. Tavallaan siis jonkun sortin proof-of-concept -video: että kyllä se bändi voi vetäistä vaikka koko setin tarvittaessa moisilla vehkeillä jos vain haluaa. Tämä firma halusi kuitenkin pelata korttinsa oikein ja kysyä biisin käyttöön luvan kustantajalta. Lopputulos: ei lupaa käyttöön. Lopputulos 2: firma ei todennäköisesti enää koskaan käytä kyseisen puljun artisteja markkinointinsa apuna. Biisin käyttöoikeutta havitellut taho äänesti siis lompakolla – mutta ehkä ei omallaan. Sain tietää itse tongittuani, että kyseisessä kustantamossa ollaan vähän pitkin hampain YouTubea kohtaan, että kun ei oikein osata suhtautua niin antaa paskan olla ja kielletään kaikki kiva.

Mitä niin hemmetin kauheata YouTubeen syötettävässä materiaalissa on? Äänen- ja kuvanlaatu on kuin viidennen kopiokerran VHS-kopio germaanipornosta, ei puhettakaan edes välttävänlaatuisesta audiosta tai videosta, ei edes sillä paljonpuhutulla HD-asetuksella. Miksi sitä saittia pelätään niin paljon? Biisintekijänä yms. ja copyright-haltijana itsekin ymmärrän kyllä puheen tekijänoikeuksista ja oikeuksista noin yleensäkin, mutta tuossa tapauksessa on kyse melkeinpä siitä, että haastaa pikkuskidit tekijänoikeusloukkauksesta oikeuteen, koska jätkät maalasivat aitaan “Epu Normalli”. Maalaisjärjen käyttö alkaa olla kohta tosi kuuma juttu. Se kun on niin saamarin harvinaista. Äkkiä päät pois omista ahtereista, raikas ilma on uusi musta.

Vaan missä viipyy se kuukausilatausmaksu laajakaistoille, jotta mummoni voi latailla Rintamäkeläisiä ilman nitrojen popsintaa? Raasu joutuu nyt jännittämään classic-tv-series-for-geriatrics.com -latauksiaan haulikko kädessä samalla kun kuuntelee jokaista käytävästä kuuluvaa rasahdusta. Eihän siinä pysty Erkin katiskanlaskua seuraamaan, kun poliisi tulee ihan kohta ja vie pois koko tösön. Ja eläkkeen. Ratkaisu löytyy sillanrakennuksesta ja käytännön matematiikasta: soitin Welhon asiakaspalveluun ja kävi ilmi, että pääkaupunkiseudulla on noin reilu 100 000 laajakaista-asiakasta. Jos kuvitellaan, että kaikki liittymät ovat 2-megaisia (tuskinpa, hahhah), jonka kuukausihinta on 24.90 e, siihen 5 e:n “sovittelumaksu” tekee kuukaudessa 500 000 euroa jaettavaksi, noin suunnilleen. Joko alkaa siltatarpeita löytymään? Siihen valtakunnalliset Sonerat ja Elisat ja Denat ja penat päälle niin kuulenko jo kiireisen betonivalun ääniä rahavirrasta? Sitten vain The Wirallinen P2P Saitti pystyyn ja mediafirmat jakaisivat tuotot latauksien perusteella: veikkaisin, että valvontaa pitäisi olla (kiitos niiden muutamien läpimätien pervojen), joten jyvitys eri mediafirmojen kesken onnistuisi valvonnan ohella. Jakelutie on jo, varastoja ei juurikaan tarvita ja puskaradio – tai YouTube vaikkapa, kröhöm – toimisi saletisti promokanavana. Peräänkuulutan ns. Berlusconin mallia: tehdään laittomasta laillista ottamalla se osaksi establishmenttiä.

Niin, tuo on valitettavasti fiktiota miltei kokonaan, tiedän, enkä myöskään ole lietsomassa ihmisiä rikoksen teille. Mummollani ei ole edes tietokonetta, haulikollakin on ammuttu viimeksi 2003. Elämme kovia aikoja, ja poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia tekoja. Teot puolestaan vaativat vain viitseliäisyyttä ja vähän hyvää tahtoa (sekä joissakin tapauksissa Martti Ahtisaaren sovittelijaksi). Kuluttajat puolestaan maksavat jakelukanavan käytöstä jo nyt (laajakaistaliittymät) ja jos ei saada ilmaiseksi, ei sitten hommata yhtään mitään. Vai miten ne kaaviot nyt kertoivatkaan? Ja siihen taasen loppuu monen työ ja musiikista tulee harrastelua. Muusikot siirtyvät toreille soittamaan ruokansa eteen kuin keskiajalla konsanaan. Rakennemuutoksella on kiire, miljoonat kuluttajat hinkuvat äänestämään lompakoillaan.

Mielipiteistä on olemassa mainio vertauksenomainen sanonta, jossa sekoittuvat gastroenterologia, joukko-oppi ja diversiteetti. Koska häveliäs mieleni estää minua ilmaisemasta sitä alkuperäisessä asussaan, tyydyn luonnehtimaan mainosmiehen tavoin lisäten loppuun “eikä siinä vielä kaikki, oma on aina paras ja yleensä lähimpänä.”
Olen äänisuunnittelijana törmännyt jos jonkinlaisiin mielipiteisiin, laidasta laitaan. Totta on, että asiakas on aina oikeassa ja jos tuotos ei kelpaa, sitä fiksataan, kunnes a) tuotos on oikeanlainen, tai b) työstetään, kunnes asiakas myöntää virheensä ja palataan suunnittelijan luomaan ensimmäiseen versioon. Tuohon b-polkuun olen poikkeuksetta törmännyt mainostoimistoissa. Tiedättehän: tutkitaan polun jokainen mutka, jotta löytyisi suorin reitti perille ja kolme pistettä ja liikevaihtoa lisää, työtunteja tuplaten; Hyvältä näyttää, kasvukehitystä ja osakkeenomistajille paalua. Tuttu kuvio, joka musiikintekijän tai äänimiehen kannalta onkin kinkkinen tilanne, sillä asiakkaalle ei oikein voi sanoa: “Niin, mehän palattiin siis siihen versioon, jota alunperin tarjosin.” Sehän on kuin sulhasen pieru hääkirkossa. Noloa, epäasiallista ja odottamatonta. Eikä oikein kannatakaan sanoa, sillä jokainen laskutettu tunti tuo kaviaarin lähemmäs omaa ruokapöytää. Useasti on mahdotonta tehdä kerralla lopullista matskua, koska graafinen ilmaisu saattaa olla hiukkasen hakusessa – ja, kuten kaikki tietävät, nehän kulkevat klisee kliseessä. Ääni ja kuva. Paitsi kotimaisessa elokuvassa, mutta se siitä.

Musiikki ja äänet ovat siitä kummallinen juttu, että jokainen, jolla on vaikkapa The Ällöpyllytsin koko tuotanto, tai Los Huevos Spectaculareksen live-DVD, plus kaikki mitä György-Hannele Trumpetterson on ikinä luonut MegaAtonal JazzClubZoo ComboDuoPossen kera – tai mitä hemmettiä ikinä tahansa – on oikeutettu sanomaan mielipiteensä ja näkemyksensä ääniheebon mistä tahansa viimeaikaisesta pläjäyksestä. Monesti palautteen antamiseksi riittää peruste “mä kuuntelen aina himassa musaa ku mä harjaan hampaita/teen ruokaa/puhun puhelimessa”.

Kaikilla on siis se gastroenterologinen yksityiskohta about puolessa välissä kroppaa selkäpuolella – josta tulikin mieleeni: ole siinä sitten ammattimaisen viileä ja etäisesti omaan sydänveresi tuotokseen suhtautuva, kun asiakkaan edustaja sanoo “eeeemmmää tiiä, pitäis olla niinku enemmä hehkuu ja semmosta niinku syvää eeppistä ilmaisuu… niinku sankaruutta ja liehuvia lippuja…” “Nii-in, olet varmasti oikeassa, pukamavoidehan se jos mikä kaipaa nimeomaan syvyttä.” No, hoidettiin sampletorvet ja patarummut, ja homma oli sillä selvä. Asiakkaana oli saksalainen lääkefirma, joten pikku annos tuubaa loi varmasti isänmaallisen tunnelman, korostaen vielä semanttista asiayhteyttä karulla tavallaan. Musasta oli tehty 11 erimittaista versiota ja mainoksessa oli lisäksi ERITTÄIN KUULUVA saksankielinen voiceover koko matkalla, joten tuubasta ja patarummuista oli todellakin huomattava hyöty… Käytännössä musiikkia kuului symbaalinoston verran alussa ja sekunnin jälkikaiku voiceoverin jälkeen. Mistään muusta ei saanut selvää.

Toinen hyvähuono esimerkki on ihan vähän aikaa sitten tapahtunut yritysvideon musahomma: asiakas oli määritellyt todella tarkasti minkälaista musiikin pitää olla, ja olin kuunnellut presiksiä yrityksen brändi-imagosta sekä keywordeista, olinpa kuullut ihan musiikkiakin esimerkkeinä, kerrankin. Tein viikon ajan duunia, jonka työvaiheet hyväksytettiin yksi kerrallaan. Tulipa sitten taloon video-ohjaaja kuvaajineen liukuhihnafirmasta mustissa huppareissaan ja bootseissaan, leathermanit vyöllä – ja sovittivat leikkaajan kera liukuhinavideon nopeaan ja geneeriseen äänipankkiliukuhihnarock-biisiin. Yrityksen brändimääritykset unohtuivat nopeasti ja projektivastaavana toiminut vosu olikin saman tien sitä mieltä, että nyt ollaan ajan hermolla (kyllä, jos vuosi on 1986, Top Gun on Oscarin arvoinen ja asutaan Pelkäämäjärvellä), ja että ohjaaja on aivan ihku. Maksoivat toki laskuni firman hallituksen ihmetellessä käänteitä ja videota – mutta menikös siinä nyt firmalta jotakin muutakin alas viemäristä kun vain kasa euroja? Noh, projektivosu meni töihin siihen videofirmaan.

On ihmisiä ja ihmisiä, tapoja tehdä ja olla. Ihku-inho -vektorini miellyttävämmässä päässä ovat sitten ne tuiki harvinaiset tapaukset. Tai oikeastaan siis tasan yksi tapaus. Eräässä pelifirmassa on töissä mukava tyyppi, jonka ajatusten artikulaatio on täysin vertaansa vailla – liekö syy arkkitehtiopintojen ja maalaisjärjen käytön? Olemme jo jokusen vuoden ajan poikkeuksetta välttäneet lähestyvät umpikujat helpoin manööverein, sillä hepulla on tarvittavat perustiedot itse musiikista ja sanastosta, voimakkaat ja hyvinperustellut mielipiteet, SEKÄ käsitys musiikinteon näennäisestä helppoudesta ja teknisistä detaljeista. Tuntuu siltä, että sessio sessiolta hommat helpottuvat, sillä kaveri tykkää olla mukana pajassa lopullista versiota tehdessä – kunhan olen itse ensin tyytyväinen johonkin cueen. En ole aina ollut samaa mieltä ratkaisuista, mutta olen joutunut lähes joka kerta myöntämään asiakkaan olleen kerrankin oikeassa. Näkemys ja päämäärä ovat aina olleet vahvasti läsnä, emmekä koskaan ole palanneet versioon 1 tai 2. Ja tuiki harvoin olemme kolmea enempää työstäneetkään.

Vaadinkin nyt muiden i-i-vektorille sijoittuvien päitä vadeille: vertaillessani alihankkijan ominaisuudessa erinäisiä vastaantulleita projekteja, olen pannut merkille, että hapuilu ja haahuilu johtuu poikkeuksetta siitä, että sydän ei ole mukana ja asiaa viedään eteenpäin vain nakkilistan yhtenä ranskalaisena viivana. Jos työtä joutuu tekemään vailla intohimoa ja päämäärätietoisuutta, tulee molempien poluista raskaat ja mutkikkaat. Jos sisäisessä paltsussa ei ole syntynyt sitä “jumalauti näin myö se tehhää!”-fiilistä, unohtakaa asia. Tuhlaatte vain aikaa ja rahaa. Asiakkaan siis, ette minun.

Ihmisillä on taipumus ymmärtää kuultu tai luettu asia omalla tavallaan, itselleen edullisessa muodossa. Mainittu ominaisuus saattaa tuottaa monenlaisia mielenkiintoisia tuokioita pitkin elonkaarta.

Tuleepa mieleen eräskin kerta, kun olin teknisenä sämpleri- ja syntsapojuna vuonna 1989 – halusinpa muistaa tai en. Eli en. Itseäni vanhemmalla tuottajalla spandex-housuineen oli kovasti mystinen näkemys senaikaisten laitteiden suorituskyvystä ja ominaisuuksista, ja toisinaan sessiot keskeytyivät melkoisen värikkäistä syistä (“Nosta rumpalin tempoa nytte.”); Ihan turhaan ei voida syyttää ns. laittomia substanssejakaan, joiden liikakäytöstä muistettiin aina spekuloida kyseisen henkilön kohdalla. Kävipä kerrankin niin, että pitkätukkainen kitaristi soitteli fankki-wakuwaku-kuviota pahalla taimitarhameiningillä, tuottajahenkilö huikkasi talkback-mikkiin yhden oton aikana (ei siis sen jälkeen) “jeee!”, tuuletti kuin satasen maailmanmestari – ja katosi kitaristin kera baariin silmänräpäyksessä.

Seuraavana aamuna tuottaja kuunteli raitoja läpi naama monestakin syystä kalpeana. Kaiuttimista kuului täysin päin persettä soitettua rutkutusta, joka keskeytyi talkbackmikin rusahdukseen ja “jeee!”-huudahdukseen. Kävi ilmi, että käytössä ollut tiski vuoti talkbackin kyseiseen äänitysryhmään, vaikkei pitänyt. Proto mikä proto. No, piti pelastaa mikä pelastettavissa oli, vaikka kitaristi oli jo Kuopiossa (putkassa). Onneksi kriittisissä a-osissa pärjättiin kahden tahdin loopilla, ja nauhalla olikin melkein kaksi tahtia kohtuullista soitantaa, ilman psykoosissa poljettua wahwahia. Siitä tahdit talteen sämpleriin ja käsin palastelemaan, sitten palaset kiipparin koskettimille ja sekvensseriin midinuotteja paukuttamaan. Lopputulos: täysin taimissa oleva skitta. Kun vielä kytkettiin inserttiin wahwah-spedu, saatiin taltioitua periaatteessa kaikki tarpeellinen ilman kiljuntaa ja taimitarhaa. Koko jööti äänitettiin kitararaidalle ja avot. Hyvä tuli. Kitaristi vieläkin hehkuttaa itseään 80-luvun lopun kovimpana rytmikitaristina. Olen sulkenut suuni aina tähän kolumniin saakka.

Tuottajan silmät loistivat, tokko edes tajusi mitä tapahtui. Seuraavaksi alkoikin sadella vaatimuksia olan takaa, jokaisen kuluttaessa kallista aikaa: oio tämä ja tuo, nämä ja nuo. Piti leikellä taustakööriä raita kerrallaan ja vähän viritelläkin sen mitä kykenin. Kööri koostui neljästä tytöstä omilla raidoillaan – ei vielä niputettuna kahdelle – joten mikäs siinä. Se olikin sitten virhetikki: sain nimittäin seuraavana päivänä potkut sessiosta, sillä en pystynyt asettelemaan moniraitakakulle äänitetyn sähköpianoraidan muutamaa nuottia kohdalleen. Yritin päkistä vastaan, että perkele sinne mitään pääse tökkimään kun kaveri soittaa sointuja, mutta sekop… tuottajan mielestä olin vain ynseä ja näsäviisas teiniurpo, joka kieltäytyy työstä. Kaveri todellakin taisi luulla, että sämplerillä voidaan tehdä ihan mitä vaan, ihan tuosta vaan. Vieläkin mietin tapausta toisinaan: yritin saada sanotuksi asiani, mutta kaveri puhkui päälle pupillit neulanpään kokoisina. Lopulta luovutin ja otin räkkini matkaan ja poistuin rauhallisemmille vesille. En kuullut kyseisestä projektista enää mitään ja koko heppukin tuntui kadonneen kuin maan nielemänä, kunnes…

…kunnes kävin vastikään vaatekaupassa, etsiskelemässä vuodenaikaan sopivaa, ruskeaa v-aukkoista villapaidantyyppistä asustetta. Kerroin toiveistani elähtäneelle puotipuksulle, joka muitta mutkitta alkoi kaupata SINISTÄ, ulkokäyttöön tarkoitettua PÄÄLLYSTAKKIA. Verensokerini ollessa pohjalukemissa on olemassa vaara, että muotoilen lauseitani hivenen ekstrovertimpään sävyyn. Niinpä tulin murahtaneeksi “aika saatanan ruma v-aukkoiseksi ruskeaksi villapaidaksi”. “Ootas. Meil on jotain tuol takana. Hetki.” Henkilö katosi varastoon. “No ni, just tuli viime viikolla tämmöiset.” Käsivarrellaan puotipuksulla oli mukanaan henkari, jossa oli harmaa pikkutakki ja käsivarrellaan pillifarkut… Eikä siinä kaikki: sokea Reettakin olisi nähnyt likinäköisillä kämmenillään, että kyseiset noin 30-tuumaiset anoreksiafarkut eivät konsanaan olisi nousseet polviani korkeammalle, kiitos muodokkaiden rotukoipieni. Ja runsashiilihydraattisen ravinnon. Mitäs tuossa enää voi tehdä kun hornan otus ei joko a) ole alun alkaenkaan kuunnellut tai b) ei suostu/pysty ymmärtämään selkokieltä? No, hittolainen: “Yks tuplaespresso mukaan, kiitos.” Ei löytynyt sitä villapaitaa silläkään pyynnöllä. Sitten tajusin lopultakin yhteyden muistojeni ja kaupan hepun välillä! Minut valtasi muistojen hyöky ja euforinen rauha, sillä ymmärsin kyseessä olleen loppujen lopuksi vain pelkän kommunikaatiohäiriön: Sanon mitä sanon, se voidaan kuulla jonakin täysin toisena. Niin nyt kuin silloinkin.

Toisinaan laitemaailmassakin voi käydä juuri näin: eräs tuote oli ollut jo reilun vuoden markkinoilla, ja koko ajan käyttäjäporukka oli jupissut foorumeilla erinäisistä ongelmista, siitä ja tästä ja tuosta. Lopulta pitkään luvattu päivitys julkistettiin ja kuinkas kävikään? Sen sijaan, että bugeja olisi korjattu, olikin panostettu muihin ominaisuuksiin ja jätetty käytön kannalta kriittisimmät virheet huomiotta. Lähetin viestiä tekniseen tukeen ja huomautin edelleen jatkuvista, kyseisen laitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Ja mikä olikaan vastaus? Käännettynä se kuului näin: “Mahtavaa! Hienoa, Petri. Oletko muuten tutustunut jo uuteen esitteeseemme? Siinä on tuotteistamme kaikki mitä tarvitsee tietää.” Ja linkki pdf-dokumenttiin, jota ei ole olemassakaan – tai ei ainakaan linkin alta löytyvässä osoitteessa. Yritin vielä selvittää alkuperäistä ongelmaa kirjoittamalla toisen ylläpitopyynnön, lisäsin oikein copypastetetut linkit foorumille ja esimerkit yms. Meilini kuitenkin torpattiin tylysti yhdellä rivillä: “Hyvä, Petri! PDF löytyy ilmoittamastamme osoitteesta.”

Ja jo seuraavalla viikolla myin kyseisen vekottimen pois kuljeksimasta, vakuuttuneena, että vika ei ole minussa.

Olen miettinyt kirottua “ny se on tarpeeks hyvä”-mainintaa. Kuka piru on se, joka seisoo laitteen suunnittelijan vieressä ja keuhkoaa “cut the costs”, “cut the specs”, “make it cheaper”? Kuka on se, joka päättää käyttää haistapaskalaatua olevia kiinalaisia sähköosia? Suhteellisen laadukkaana jenkkikoneena pitämäni Oberheim OBXa suhautti edelliskolumnia kirjoittaessani tasasuuntaajansa tuhannen päreiksi kalkittuun seinään, jättäen jälkeensä toisen maailmansodan aikaista japanin taistelulippua muistuttavan harmaan jäljen. Poltti siis päreensä ja aimo annoksen sisälle kertynyttä pölyä. Vaihdettaessa virtalähdettä törmäsin järkytyksekseni uusiovirtalähteeseen ja sen “Made in China”-tarraan (laite oli tuotu Suomeen Japanista ja siihen oli vaihdettu “asianmukainen” virtalähde). No eipä ihme: kymmenestä viimeisen vuoden aikana lakkoilleesta virtalähteestä 8 oli varmaankin samasta tehtaasta lähtöisin, samassa saastesumussa, saman saastuneen maidon voimalla kasattuja. Ne 2 muuta altistuivat vedelle. Siis suurelle määrälle vettä. Sammutusvettä, mutta ei siitä sen enempää, edelleen kytevä häpeä ei anna vielä periksi kertoa julkisesti tapahtuneesta. Sanottakoon, että sillä kertaa syy oli jossakussa toisessa.

Päätin saman tien tarkastaa kaikki vähänkään vanhemmat laitteet ja niiden virtalähteet – ja hyvä, että tarkistin. Imurille oli käyttöä, joissakin tapauksessa villakoiria oli Nöyhtälän Kennelin verran per masiina. Ihme, etteivät rakkineet haukkuneet virtaa kytkettäessä, sen verran pörröistä oli sisuksiensa tunnelma. Vähän kuin löytäisi alastoman Demis Roussoksen vaatekomerostaan – eh, tuota… luonnehtisin mieluummin sanomalla “juhannuskokko oli tilauksessa.”

No siis: Eläköön globalisaatio ja “ny se on tarpeeks hyvä”-miehet! Maailmaa ei enää pyöritä jees-miesten joukko, vaan nsoth-miehet. IGEN-men, noin niinkus kansainvälisesti lyhennettynä (It’s Good Enough Now). Joku tälläkin hetkellä miettii jossakin japanilaisessa soitinvalmistajan konttorissa “millä helvetillä mä viilaan tosta FU-P33L0iGloo:sta sata taalaa veks per toosa?” Kaveri tutkii speksejä ja kiinnittää huomionsa virtalähteen ohella pariin muuhunkin seikkaan. “Jaaha. Sitä on taas pantu 900-milliampeerinen vaikka varmaan kuussatanen ois riittäny.” Kaveri tarttuu puhelimeen. “No se on Yokohiro täs vaan terve. Otas ne balansoidut veke kato ku nyt pitää laskee hintaa. Sit vaiha semmone Shanghaista tullu kuussatane virtapuolelle. Sit se on tarpeeks hyvä.” Laite tulee aikanaan markkinoille ja sitä kyllä kehutaan laimeasti testeissä, mutta jokaisessa artikkelissa muistetaan mainita, että ulkoinen virtalähde ilmeisesti aiheuttaa sirinää, ja ollakseen pro-laite siinä kuuluisi olla balansoidut liittimet… eikä sen koneen käyttissoftakaan pyöri kunnolla, sillä IGEN-osasto vaihtoi viime tingassa keskusprosessorin vähän halvempaan.

Ja sitten musiikkipuolella mainioita jutunlähteitä ovat nämä nsoth-tuotannot, joissa joku pässi päättää jonkun olevan jo tarpeeksi hyvä ja se siitä. Kyllähän se levy nyt ilmaisella promolla ja pärstäkertoimella myy, pannaan kanteen, että styling by julkkiksen sisko ja kampaus by naulat töpseliin. Tai sitten tehdään kuten satunnainen tuttuni vastikään: otetaan vanha hitti, tehdään siihen kuhan-ny-jotai-on-sanat suomeksi, yritetään toisintaa alkuperäinen sovitus vähän sinne päin huonoilla soundeilla, lauletaan miehissä päin persettä ja hoetaan selkään takoen, että ny se on tarpeeksi hyvä. Ai ni, pakollinen horsman kollotus puuttuu. No, otetaan tuo ku se on tossa tiskin päässä ja se on juotu nätiks ja vetää karaokee iha ok. Sit se ainaki on tarpeeks hyvä. Valitettavasti tuolle meiningille sokeutuu pitkään moista harrastaessa, ja rima laskee vauhdilla. Siinä ihan hyvän keskellä ei vain huomaa sitä, että rimat ympärillä nousevat ja pitäisi omaakin kohottaa. Pitäisi ottaa aikaa ja irroittautua. Oppia. Käyttää aivojaan.

Ja siitä päädyin itse varsinaiselle ajatusradalle: En tiedä, onko jo myöhäistä lähteä ristiretkelle omia mahdollisia nsoth-taipumuksiani kohtaan, mutta sorvasin uudenvuodenmantroja parikin kappaletta. Yksi niistä kuuluu “huolla vanhat masiinat äläkä säästele kustannuksissa”, ne kaksi muuta “Ostaisitko tekeleesi itse?” ja “ÄLÄ SELITTELE”. Huoneentaulut, nuo ihmisen opaskoirat.

Joululomalla luin läpi erinäisiä psykologisia artikkeleita tottumukseen ja sopeutumiseen liittyen, ja luulen tajunneeni, että tuottajuus ja hyvän biisin tekeminen on puhtaasti aivojen ohjelmoitumisen tulosta. Trenditermi takavuosilta: NLP. Saas nähdä milloin Sibis alkaa kouluttaa rockmanagerien lisäksi luovalle alalle suunnattuja psykologeja, henkilökohtaisia sparraajia – vai ehtiikö Peräsvuo ensin? Vaiko minäkö? Joku tarvitsee henkistä valmentamista enemmän, joku vähän vähemmän – ja ne muutamat harvat syntymästarat puolestaan kouluttavat kouluttajiaan.

Hitto, tila loppuu kesken. Mutta tää on jo kyllä tarpeeks hyvä näinki.

Voi herrajumala miten minä parkaisin satunnaisten ulkosynnyttimien nimiä ja belsebuubin hännystelijöitä sillä hetkellä, kun läppärilaukkuni osui klinkkerilattialle. En vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt olkalaukkua, joka pysyisi lievästi pullonmallisilla olkapäilläni, ja käyttämäni pussukka tuppasi lipsumaan hivenen liian helposti jopa nahkarotsini olalta. Hassua kyllä, ensimmäinen ajatus ei ollutkaan “onks mulla bäkapit kuosissa?”, vaan “millä helvetillä minä TÄMÄN selitän vakuutusyhtiöön?” Tässä on nimittäin pari kertaa tullut asioitua tiskillä, ja olenkin kiitellyt tätä nykyistä anonyymiä “täytä vahinkoilmoitus netissä tai puhelimessa”-menetelmää. Vaikka kyllähän ne näkevät sieltä tietokannoistaan mikä kävelevä ydintuhoalue ja holokaustisen kansanjuhlat minä olen. Ja puhuttelevat heti etunimellä.

Muuten: jos softafirmojen asiakaspalvelu tai customer support toimisi lähellekään samaa vauhtia kuin vakuutusyhtiöiden vastaavat, meillä EI olisi bugeja plugareissa. Tai jos ihmiset äänestäisivät yhtä hanakasti jaloillaan softafirmojen menettelyn takia kuin esim. Sampo Pankin pikku hässäköiden vuoksi, maailmassa olisi muutamakin Aaltopahvi ja Traumasonics vähemmän. Joo, tiedän, minä sitten jaksan itkeä tästä samasta asiasta. Kertakäyttöviihteen muoto tuokin, plugarien yhteensopivuus ja sen kesto.

Aasinsilta kertakäyttöviihteestä: vihaan edelleen tosi-TV:täkin. Eikö niitä, perkele, PP:tä ja Idiotsia ja Vaaravarttia voida jo yhdistää samaksi kolmetuntiseksi spektaakkeliksi? Aloitetaan sulkemalla parikymmentä todellisuudesta irti olevaa kevythörhöä umpioon. Sitten vedetään kännit, jonka jälkeen hillutaan lasisaunassa munasillaan, ollaan sillai ja lauletaan peruukit päässä ynnä sukkahousut korvilla vähän ujosti ja ylävireisesti, ja lopulta roikutaan piuhoista jaloista roikkuen. Ja se, joka pystyy laulamaan jeppunormaalien minähaluanavatasinunkinranteet-biisiä oksentamatta joko alkoholimyrkytyksen tai itseinhotuksen takia, voittaa tonnin tai jotain, ja pääsee Seiskaan tilittämään, että kuinka nyt taas on minuus ja psyyke mennyttä ilman omaa yritystä ja uhrihan minä tässä olen.

Ehdotan muuten, että tv-yhtiö vuokraa jonkun Tallinkin kurjalla – anteeksi, alkuperäistyyppisellä – asiakaspalvelulla varustetun porauslautan – anteeksi, aluksen – kameraryhmälle ja maukkaalle otokselle vempulaväkeä. Tämän jälkeen laiva kuskataan Suomen ja Eestin välimaastoon kansainvälisille vesille, jonka jälkeen henkilökunta poistuu aluksesta, jättäen jälkeensä todellisen joukon selviytyjiä. Miten kauan menee, kunnes joukosta erottuvat ne, jotka pyörittävät systeemiä ja ne, joita vain pyörityttää. Ja tätä maailman tappiin asti. Vähän niinku tiäksä Truman Show.

Toivoa sopii. Tosi-tv on tullut jäädäkseen, eikä sen muotoa voida noin vain muuttaa: katsojat tarvitsevat itselleen vertailukohdan, joka tukee heidän käsitystä itsestään: “Ei mul o hätää, mul on asiat nii paljo paremmi ku noilla”. Kurjuuden sieto vaatii vielä kurjempaa viihdettä. Miksi ei järjestetä “Haluatko joulupukiksi?”-tv-showta?

Jos kirjoittaisin joulupukille, lukisi ensimmäisellä rivillä “tuo pliis jooko mulle lapsenusko ja into takaisin”. Olisi mukavaa seurata vaihteeksi ohjelmaa, jossa kontestantit kilpailevat valheenpaljastimesta päästyään vilpittömyydessä ja hyvissä teoissa – hyvällä säkällä saattaisi vaikuttaa yhteiskuntaankin pitkän ajan kuluessa. Vähän kuin jos tulisi leffateatterista katsottuaan Pölösen “Koirankynnenleikkaajan”, haluten saman tien kaikille pelkkää hyvää, tuiki tuntemattomillekin. Mitä sen leffan kuvaamalle yhteiskunnalle on tapahtunut? Miten siitä päädyttiin tähän nykyiseen “mä katon telkasta ku roikkutissinen feikkiblondi dokaa ja bylsii”-kaaokseen?

Siitä vanhasta hyvästä ajasta on ehkä sittenkin vielä kaikuja jäljellä: kirjoitan nimittäin tätä juttua uudella läppärillä, jonka vakuutusyhtiön kiltti täti hommasi antamalla laskutusluvan eräälle nimeltämainitsemattomalle kaupalle. Kaikki tapahtui niin vaivattomasti ja hyväntuulisesti, että suorastaan mykistyin. No, maksanhan vakuutuksistani, joten… Eniwei, hankin lisäksi uuden läppärilaukun, 17-tuumaiselle tarkoitetun. Käytin löysäksi jääneet sisätuumat lisätoppauksen asentamiseen – ei, en pullonmalli-olkapäihini vaan laukkuun. Hämmentävä peruspositiivinen Pölöstunnelma nostaa taas päätään ja saa hymyilemään vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeenkin. Miten tämä kaikki kävikin näin helposti?

Jos joulupukki on olemassa, tuokoon se jokaiselle pienen pipauksen verran hyvää tahtoa. Pienen siksi, että se jäisi itämään pidemmäksi aikaa – kyllähän jokainen osaa jouluna olla mukava ja kiltti, mutta todellinen hyvyys itää pidemmän aikaa, juurtuen syvempään. Se saattaa versoa vähän hitaasti, mutta kerran juurruttuaan kasvustoa on mahdoton hävittää. Pieni poikani on muuten melkoinen positiivisuuden airut. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että tulevaisuudessa kolumnieni kitinä muuttuu hyräilyksi – mutta tuskinpa jutunaiheet vähenevät tai muuttuvat: juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, vieressäni olevan vanhan analogisyntikan takapanelin jäähdytysraoista nousee harmaata savua… kiltti vakuutusyhtiötäti, täällä palaa! Oikeasti. Täällä nimittäin jumankauta palaa! 😀 Ei tässä voi kuin nauraa, eihän tätä usko enää kukaan…

Onko olemassa mitään matemaattista kaavaa aikataulujen muuttumiselle ja sille, että yksi deadlinemuutos vetää puoleensa tukun muita, itsestä riippumattomista syistä? Liittyykö tämä taas siihen hemmetin new age -säieteoriaan? Tuossa noin kuukausi sitten oli elämäni pahimpia tilanteita – noin niinkus aikataulullisesti siis – ja selvitin suman aikataulujen puolesta rimaa hipoen, joskin jälkeenpäin tarkasteltuna taiteellisen aspektin kannalta sangen kelvollisesti. Alun alkujaan kaikkeen piti olla yhteensä kokonainen kuukausi aikaa. To-do -listalla olivat kymmenen biisin kosketinarrit yhtäälle, toisaalle levymiksaus, iso ääniduuni erääseen nimeltämainitsemattomaan firmaan – plus ne perinteiset sound design -hommat ns. kestoasiakkaalleni. Näistä yhden deadlinea myöhästytettiin kahdella viikolla, joten sain failit käsiini aivan liian myöhään ja stressikäyrä pompsahti perinteisiin cabin fever -lukemiin. Kuin sattuman niskalaukauksesta kimmokkeen saaneena nuo kestoasiakkaani äänisuunnitteluhommat aikaistuivat kahdella viikolla, johtuen eräistä kansainvälisistä juhla- ja vapaapäivistä sikäläisissä toimistoissa. Lopputulos: neljän projektin deadlinet samalla päivämäärällä, kahdessa uhkasakko – eli myöhästyspäivä maksaa loppusummasta 7% tai 5%, tapauksesta riippuen. Uhkasakko tietysti pysyi ennallaan huolimatta siitä, että sain ne pärkkeleen it-failit myöhässä vaikken itse vaikuttanutkaan koko myöhästymiseen… 20 päivän mittaisesta työputkesta lähti heti 10 päivää pois. Helvetti irti. (insert your favorite ydinräjähdyskaitafilmi here)

Kun katastrofin kokoluokka muuttui naapurin ärripurrisonnista brachiosauruksen vesikauhuiseksi isoveljeksi, päätin ottaa pikku tauon ja raahustin painavin askelin Kaffecentraleniin, Sentteriin siis, ja tilasin tuplaespresson. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan piti kaivaa kalenteri esille ja piirtää viivoja päivien kohdalle, suunnitella elämää tunti tunnilta eteenpäin, ja keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen. Äh.

Päätin rytmittää duunit niin, että lomitin isompien joukkoon koko joukon pikku perusäänisuunnitteluhommia. Pidän niistä kovin, sillä niiden parissa voi leikkiä ja riehaantua lapsen lailla. Iso mies tarttee meinaan isot leikit; ääninörttäys on meikäläisen prätkätalli, toisin sanoen. Lisäksi päätin, etten tekisi kahta saman projektin palaa peräkkäin. Merkitsin myös lounas- ja kahvitauot itselleni sekä työpäivän viimeisen tunnin, jonka jälkeen hiiri irtoaa kädestä vaikka olis kuinka kesken. Oli torstai, maanantaina se alkaisi. Jo pari vuotta sitten päätin, että perjantaisin duunipäivä loppuu klo 16 ja viikonloppuisin ainoa luova panokseni on ruoanlaitto. Kun Sentterin tuplapresso potkaisi, hyppelehdin takaisin pajalle ja ryhdyin valmistautumaan seuraaviin kahteen viikkoon. Tein projektikansiot jokaiselle hommalle, ja koska Logicin sisäiset kansiohyppelyt ovat toisinaan ennalta-arvaamattomia, tein varmuuden vuoksi muutamankin aliaksen viittaamaan mahdollisesti sopiviin kirjastoihin tai soundifaileihin (suosittelen tätä, muuten). Plus pari pikkuhommaa, semmoista “tsekataan traktori ennen kyntöä”-tyyppistä varmistelua. Että on sitten hyvä istua jakkaralle ja vääntää menemään.

Väittäisin, että olen ollut itseni pahin kriitikko jo vuosikymmeniä. En ole koskaan haukkunut yhtäkään turvenuijaa niin pahasti kuin itseni. Tunnen kolttoseni ja metkuni, ja väitän tietäväni mihin osa-alueisiin minun pitää ehdottomasti paneutua työjälkeni parantamiseksi. Yksi niistä huonoista piirteistä on hemmetinmoinen hohhailu, se perskuleen ääninörtti änkee usein niskan päälle ja aiheuttaa ns. ELM-säätöä (vrt. “Ei Lisää Myyntiä”). Inhoan “ny se on ihan tarpeeks hyvä tähä rojektiin”-kommenttia, mutta jossakin vaiheessa jokin työstetty asia vain on tarpeeksi hyvä ja kaikki ylimääräinen ponnistelu ja höylääminen asioiden eteen ei tuota sen enempää hyvää. Pienessä kiireessä – korostan: pienessä – tulee paneuduttua vain tärkeimpään ja turha unohtuu. Aistitkin ovat jotenkin enemmän alerttina, ja luovan työn kannalta se olennainen uppoutuminen onnistuu helpommin. Joku sarijarasvuo varmaankin käyttäisi tässä ilmaisua “flow” “uppoutumisen” sijaan, koska se kuulostaa hienommalta ja näyttää kalvolla paremmalta ja Saavuta Sisäinen Flow -kurssi on helpompi myydä. (Piti päästä puukottamaan, sori.)

Uppoutumista edesauttoi päätös pysytellä loitolla puhelimesta ja meileistä, ja ainoat, joiden annoin katkoa päiviäni, olivat paikoilleen merkityt tauot, joista pidin kiinni, vaikka kuinka olisi ollut lauluautomaatio kesken. Toinen uppoutumista nopeuttava tekijä on tiukka projektikarsina. Lätti, rehellisesti sanottuna. Vuonna nolla tuli nimittäin väännettyä kaikki irti parista koneesta, nykyään tuskin kukaan tuntee laitteitaan tai plugareitaan läpikotaisin. Siksikin tiukkaan rajatut projektit ovat vain hyväksi: joutuu käyttämään väkisin ainoaa henkistä pääomaansa, mielikuvitustaan, eikä säätäjä pääse tyystin kuutamolle hohhailemaan.

Kävi lopulta niin, että puolet projekteista valmistuivat päivän etuajassa, yksi sovittuna deadlinepäivänä – ja yhden loppukommentteja odottelen vieläkin. Nämä it-projektit ovat toisinaan “joustavia” “lukkoonlyötyine” päivämäärineen. Kommenttien ja/tai muutosehdotusten myöhästys saattaa tietysti johtua osaltaan siitä, että “projektin omistaja” vaihtui “sisäisen uudelleenorganisoinnin” tuloksena ja asiasta ilmoitettiin “sidosryhmille” vasta deadlinen jälkeisenä viikkona. Laskunkin maksoivat mukisematta ja kuulin vastikään valmista matskua joukkotiedotusvälineitse, tunnistaen oman kädenjälkeni. Ilmeisesti firmassa on luova uppoutuminen menossa ihan kirjaimellisestikin, ei vain pörssikäyrien suhteen. Kaipa sielläkin huomattiin ELM-kertoimien kasvaneen käyrien sojotellessa kohti kellaria. Rajoitukset, muistakaa rajoitukset! Uppoutumisiin!

Olin semmoinen hontelo ja laihansorttinen pikkupoika, kun tulin avanneeksi radion väärään aikaan, joskus about 1979 tai jotain. Uskon itse vuoden olleen 1979 tai 1980, sillä asuimme vielä vanhempieni kanssa Lahdessa, Liipolassa. Kylän viilein mies, Tapani Ripatti, kertoili suu vaahdossa radiossa eräästä saksalaisesta Kraftwerkista ja heidän studiostaan, muka itse paikan päältä raportoiden, tyyliin “valtavat kylmässä valossa kylpevät kaiuttimet ovat rungoltaan harmaata graniittia” jne. En oikein tajunnut mistä oli kyse, mutta kuuntelin kuitenkin korva vaahdossa toosaa ja yritin keskittyä omiin touhuihini, ns. “tärkeämpiin juttuihin”. Ja sitten se iski kuin miljoona volttia, The Robots nimittäin. Uiii-uiii-uiii-uiii-hmmmmmm-prr-murrr-pipipip. Pälli sekosi täysin ja aina kasettipesässä äänitysvalmiudessa oleva kasetti sai uuden raidan. Jokunen viikko myöhemmin retuutin isäni kirjastoon ja pyysin vouhotuksestani huvittunutta partasuuta kaivelemaan hyllyistä kaikkea asiaan liittyvää, poikansa rauhoittamiseksi. Hakusanana “syntetisaattori, syntesoija” – ja löytyihän sitä, mm. Osmo Lindemanin oivallinen “Elektroninen Musiikki”-opus. Opin sillä reissulla myös pari sittemmin hyödyllistä ulkomaankielistä sanaa. Sintetizzatore. Synthesizer. Synthétiseur. Ja tarttuipa mukaani LP-levy, jonka kannessa maapallon liha repeää pois, paljastaen pääkallon sisältään. Opin levyn kannesta myös, että “Oxygen” tarkoittaa happea.

Isän juuttikankainen kauppakassi oli revetä liitoksistaan kaikkien kirjasto-opusten painosta, ja Suomalaisesta Kirjakaupasta noukittiin mukaan myös Englannin Kielen Sanakirja. Niitä kirjoja kahlasin läpi nuoruuteni, opiskelin ulkoa asioita – tai siis en opiskellut. Pikemminkin imin dataa sisuksiin nopeammin pikkupojan innolla kuin mikään ElisaSoneran DNAturvokki-Laajakaista ikinä olisi voinut tarjota. Alle yläasteikäisenä tiesin jo CV/Gate-ohjauksesta, oskillaattorien kalibroinnista ja synkronoinnista, kehä- tai rengasmodulaattoreista sekä erityyppisistä suotimista, verhokäyristä jne., taisinpa pitää maailman paskimman esitelmänkin asiasta, sillä ketäpä moiset asiat olisivat kiinnostaneet? Uskonnon numerokin oli kääntäen verrannollinen innostukseni määrään. Lopulta, pitkään jatkuneen ruohonleikkaamisen ja tiskaamisen jälkeen isäni kiikutti kotiin vuonna 1982 puolalaiselta ravintolamuusikolta ostetun pintavaurioituneen Yamaha CS-15:n. Kaveri oli myynyt sen lievässä rahapulassa, hankkiakseen suomalaiselle morsmaikulleen sormuksen. Kauppa hyödytti molempia: puolalainen asuu edelleen saman naisen kanssa Lahdessa, CS-15 on edelleen kotona hyllyssä, isäni entisöimänä ja on kuin uusi. Ei naarmuakaan, enää. Vähän sen jälkeen, siivottuani teollisuusvarastoa kahdentoista ikäisenä, sain hankittua Roland Juno-6:n. Vaihdossa meni tuhannen joutava Yamahan sähköurku, mutta väliraha oli hankittu aivan itse, omilla känsillä. Ja eikun erääseen lahtelaiseen autotalliin kerran viikossa nimeään vaihtavan bändin kanssa reuhuamaan. Siitä se lähti. Terveisiä vaan Akolle ja Pasille. Kiitos, kaverit, hienoista muistoista.

Nyt studiohyllyäni koristavat mm. Spectrasonics Atmosphere ja USB Plugsound Volume 2. Ja arvatkaapa vain saanko niitä toimimaan uudessa Intel-Macintoshissani? No perkele en. Jostain kumman syystä kummastakaan ei ole olemassa järjen rajoissa toimivaa Intel-versiota (tai edes Universal Binarya), eikä Spectrasonicsin Intel-wrapper erityisesti auta asiaa jatkuvilla kaatumisillaan. Eihän tuossa paljoa ole hukkaan mennyt – paitsi että niitä Plugsound-kirjastoja on jostain syystä 6 ja Spectrasonicsin Trilogy sen Atmosfäärin lisäksi. Niinpä niitä täysin turhia pari vuotta vanhoja kirjastoja on hyllyssäni nyt kahdeksan. Tai yhdeksän, tavallaan, mutta onneksi on Stylus RMX, joka korvaa alkuperäisen Styluksen. Rahaa on kulunut, semmoiset about satanen per Plugsound ja mitähän nuo Spectrasonicsit nyt olivatkaan? Puolitoista, pari sataa per loota? Ei ei ei ei… Apua. Hirvittävä määrä rahaa täysin hevon tuhnuun.

Elämme kertakäyttökulttuurissa, jossa työn arvo määritellään kulloisenkin hetken mukaan. Ihminen on jo jättänyt taakseen kyvyn tuntea ylpeyttä tehdystä työstä, on vain tämä hetki eikä tulevaisuutta enää ole. Kaikesta tulee lopulta vain arvottomia pahvilaatikoita arkistohyllyille – ja me muutamat yritämme tehdä musiikkia aina vain paremmilla laitteilla ja softilla, vain, jotta ne muutamat ostaisivat levyn ja dekoodaisivat sen tuhannen paskoiksi mp3-faileiksi. Saman tien voisi vetää hienon Macintoshinsa lihoiksi, ostaa taas Fostex X-15 -neliraiturin ja ryypätä erotuksen ja jos sattuisi vahingossa selviämään hengissä, voisi taas tehdä musaa – tai ainakin jonkun (hjuumorivaroitus alkaa) Suomi Replay 9:n täynnä Mamban Ensteks Toivottumampia Kesä Ja Joulu Biisi Helmejä tuhannen pilkkeiksi raadeltuina (hjuumorivaroitus päättyy). Huh, jopas puistatti. Nippa nappa osuin edes hiireen.

Eikös nyt voitaisi vaan sopia kiltisti, että jos kerran pannaan plugaripohjainen “instrumentti” tai “kirjasto” ulos, samalla myös luvattaisi, että se toimisi myös parin vuoden kuluttua kun siirrytään taas seuraavan sukupolven käyttöjärjestelmiin, Päärynä OS Lumisivettikissaan tai Nanosoftan Ikkunapuite MegaSuperHyperTransAvaruus-kotiversio-laajennuspalikka kuutoseen? Tai jos nyt käy niin, että tekee mieli heivata se tuhansia myynyt kirjasto yli laidan ja lopettaa sen tukeminen, suojausmekanismin voisi avata tai avatuttaa, ja tarjota ihmisille sama jööti avoimessa muodossa, vaikkapa Kontakt- tai EXS24- tai Halion-muodossa? Tai edes pelkkinä sampleina, kyllähän sitä jokainen pystyy keymapit itse nysväämään. Ai ei käy? Pannaan käymään. Tämä nimittäin ei vetele, että hukataan valtavat määrät rahaa johonkin, joka lakkaa käytännössä olemasta jokusen vuoden päästä ja joku toinen on sillä välin vedellyt hillot välistä ja tutut työkalut pitää vain kylmästi hylätä TAAS KERRAN ja ostaa silmä kiiltäen setti uusia, vaikka vanhat ovat vielä ehjiä. Ymmärrän kyllä ns. intohimo- ja periaatepiraatteja taas vähän paremmin (mutta vain vähän): miksi maksaa jostakin, koska tuki (ja hyvällä säkällä koko myös hemmetin tuote) kuitenkin lakkaa olemasta? Suoraan sanottuna homma on nyt asiakkaan pissittämistä – ja asiakkaat äänestävät lompakoillaan. Hyvä tuote kestää ja toimii vuodesta toiseen, (kone-)sukupolvesta seuraavaan. Logic, Live, Performer, Cubase. Ja onpa joku haksahtanut vuosien ajan ProToolsiinkin. Access Viruskin on osoittautunut hyväksi ja kestäväksi tuotteeksi ja erityisesti sen uusin inkarnaatio on papukaijamerkin arvoinen.

Josta tulikin mieleeni, että se sama Yamaha CS-15 edelleen toimii ja rokkaa, valmistusvuosi oli piirilevyllä muistaakseni “Nov 1979”. Laitteita ei tietääkseni tehty enää vuoden 1980 jälkeen, mutta vekotin itse toimii moitteitta, ilman hapettumia. Liekö nykyisiä softasamplereita tai plugareita enää vuonna 2037, mahtavatko edes asennus-cd:t toimia? Lyödäänkö vetoa parista Spectrasonics-antiikkipaketista? Jos häviän vedon, pannaan parit Plugsoundit vielä mukaan, niinku kaupan päälle tiäksä?