Ratkaisu kaikkiin ongelmiin

Pieni poikani on oppinut käynnistämään kannettavan DVD-soittimen, avaamaan sen kannen, ja laittamaan erään hiirilogostaan tutun suurehkon jenkkifirman animaatiolevyn sisään. Ja seuraavaa askelta odotellaankin aika kauan: isikään ei nimittäin oikein aina tiedä pitäisikö painaa MENU-painiketta vaiko SKIP FWD-namiskuukkelia – vaiko vain heittää masiina seinään ja postittaa levynsirpaleet alkulähteilleen pökäleeseen pisteltynä? Jotakin pitäisi kuitenkin tehdä, sillä soittimessa on joku mainio levy, ja me molemmat nautimme samoista leffoista. Ongelma vain on se, että joku saamarin jenkkifiliaalin juoksupoika Pertti Peräpirtti on täyttänyt levyn joillakin hemmetin perutuilla teinix-herutusnukke-trailereilla ja sekavilla ylimääräisillä valikoilla – ja aina ihan ensimmäiseksi ruutuun pamahtaa joku FBI:llä varoitteleva ankea ruutu. Kylläpäs on kiva katsoa taas leffaa. Kiitos, kun paskat nakkaatte loppukäyttäjän kokemuksesta. Kiitos, kun sysäätte lapsemme kohti luomaanne Pelon Valtakuntaa. Ihanaa, kun välitätte.

Jotta kokemus olisi jokaiselle yhtäläinen, haluan jokaiseen CD-levyyn ei-skipattavan intron, jolla joku random jarikarjalainen lausuu syvällä ja mehukkaalla bassobaritonilla lyttyyn kompressoituna hi-taas-ti kotinauhoittamisen, kasettimankkujen ja tiedostonjakamisen tappavan ääniteteollisuuden ja vaikeuttavan artistin toimeentuloa – sekä pakottavan tämän keikkailemaan pitkin arojen ja nevojen pizzerioita killinkien toivossa. Tai pitävän jotain käsittämättömiä in memoriam se-ja-se -iltamia, jotta pääsee edes toviksi tienaamaan. Mikäli siis kopioit, ketale! Lisäksi sama pampunheiluttajien litania pitää lukea tasatunnein radiossa vain siksi, ettei yksikään vielä toistaiseksi kuuliainen kuuntelija erheytyisi kaidalta polulta ja jakelisi anttituiskuja ja muita laulelma-artisteja pitkin intterwebbejä ja sen sellaisia.

Nyt oikeesti jätkät hei jotain rotia siihen hommaan.

Luuletteko te ihan oikeasti, että joku viitsii tsekata ne “upcoming attractions”- ja Iso Kauhia ÄfBeeIi -läpät? No ei takuulla. Yksikään “ethän söisi soijanakkiakaan – kopiointi on rikos”-traileri leffan alussa ei estä ketään hommaan jo ryhtynyttä, ja meille muille kyseessä on taas yksi turha viivyke ennen odotettua viihdepläjäystä. Toisin sanoen legit-kuluttajaa rankaistaan teosta, jota ei ihan ole vielä tehty (mutta harkitaan kyllä todella vakavasti enenevässä määrin, ellei kohta homma muutu).

Naapurini on kovin ovela ja kykeneväinen, ja hyvästä viinipullosta varmasti neuvoisi minutkin vaikeudet ohittavien jekkujen teille, luulen niin. Hän on nimittäin ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja ripannut pikkuväelle tarkoitetut DVD:nsä avi-tiedostoiksi, joita porukka katselee mediaPC:llään ilman FBI-pampunheilutusta ja/tai enstex-mahtavia-Puhuva-Muovinen-Kökkökikkare-Osa-22 -trailereita. Olen kateellinen, naapurin DVD:t ovat naarmuttomia ja kantensa uutta vastaavassa kuosissa. Meillä on vähän toisin. Meillä ollaankin old school. Periaatteista joutuu aina maksamaan, kukin tavallaan. Välillä tunnen itseni vain tyhmäksi, se ylemmyyden- ja ylpeydentunto alkaa jo hivenen hälvetä.

Toistan itseäni seuraavaksi. “Rakkaat päättävissä asemissa olevat alan ammattilaiset, niin IT- kuin mediateollisuudessakin: laajakaistoille mediamaksu hetimiten, kiitos. Lataa mistä lataat, maksat kuitenkin.” Loppuu se piratismin hirvittely, kun pääsette tappelemaan kaistaverokillingeistä (ja se olisi jo saatu aikaan JOS vain olisi ollut halua). Arvoisat piraatit: älkää pliis hehkuttako artistien isoja tienestejä, sillä niitä ei ole – tsekatkaa vaikka, ovathan verotiedot julkisia (harmi vaan kun niistä ei pysty erittelemään levymyynnistä saatavaa royaltyä, siinä moni kalpenisi). No, lauritähkät ja muut kaltaisensa ovat vuosittain toistuva poikkeus, mutta jostain syystä niiden sakissa ei se Kauhia Lataaminen hirveästi näy vaikuttavan. Liekö syy siinä, että yleisönsä on ns. latailuasioista tietämätöntä, vähän semmoista ujoa ja pullavaa maalaisromantiikkaa hamuavaa viatonta typykäntylleröä – sekä heidän mustasukkaisia siilitukkamiehiään, jotka pakahtumaisillaankaan eivät suostu levyjä lataamaan: “ostakoon akka itte sen ilvehtijän levyt ku nii tykkää, ***tana”.

Naureskelin taannoin hyvän ystäväni kanssa eräässä kotimaisessa talousalan julkaisussa ilmestyneelle artikkelille, jossa perusjeesusteltiin ja -siunailtiin musabisneksen tilaa. Se sama kulahtanut vitsi. Dramaattisiksi tarkoitettuja käppyröitä ja käyriä kyllä oli, ja valokuvassa vakava setä pidätteli hymyä. Vain yksi käyrä puuttui, se tärkein: uuden musiikin myynti ajalta 1990-2010. Kyllähän se cd-bisnes oli kukassaan 90-luvulla, kun jengi osteli vinyyleistään cd-versioita – ja tottuikin siksi ostamaan, moneksi vuodeksi plus remasterit kaupan päälle. Yritin jopa löytää kyseistä käppyrää mahtavalla iPhonen Wolfram Alphalla, joka on tilastodatan hakuun ja helppotajuiseen kuvantamiseen tarkoitettu applikaatio, vaan enpä tietoa löytänyt. Liekö huippusalaista äfbeeiipampunheilutteluhommaa? Nyttemmin sama jengi ei enää viitsi ostella netistä suosikkilevyjään, sillä on ripannut niiltä ne parhaat kovalevyilleen ilman DRM:iä tai muita idioottimaisuuksia. Ja vanhemmiten ostohalu kohdistuu vähän muihin myyntiartikkeleihin. Katse kohdistuukin siksi nuoriin ja osto/kulutustottumuksiinsa. Ja niitähän on paha muuttaa.

Aniharvalla alaikäisellä on luottokorttia tai pankkikorttiakaan. Eipä ihme, että latailevat muualta, varsinkin, kun eräiden nettikauppojen soitto- ja DRM-applikaatiot ovat vähintäänkin syvyyksien kauhuihin verrattavissa. Voiskohan se kaistavero auttaa tuohonkin? Ei se varmaan auta, mutta jos pantais niinku nettiin semmoisia varoituksia tiäksä…

Advertisements

Ajattele positiivisesti

Olen yleensä jaksanut kitistä ja nitistä asiasta jos toisestakin kuin mikäkin äkäinen vanha äijä, vaikka olenkin vain… ööh, äkäinen vanha äijä. Tällä kertaa ajattelin olla kiitollinen, totella uudenvuoden mantraani ja yrittää olla positiivisempi ihminen. Lueskelin etelän auringon alla henkisen guruni Jeremy Clarksonin paria teosta, jotka hankin lomaani sulostuttamaan paikallisesta kirjakaupasta. Kaverin asenne, “kuivalla huumorilla Titanickin olisi pysynyt pinnalla”, on kerta kaikkiaan puhdasverisin brittiläisyyden ilmentymä pitkään aikaan. Clarkson ei ole klassikkokirjailija, mutta hemmetin huvittavaa – ja julmaa – tekstiä äijä suoltaa. Fanitan. Ja siksipä tilasin Amazonista jokaisen Clarksonin kolumnikokoelmataskukirjan. Ja nyt alakerran hyyskässä on kirjahylly.

Positiivisuutta siis peliin vaikka sydän märkänisi. Mutta pirulauta, että positiivisuuden löytäminen voi välillä olla vaikeaa. Että väliäkös sillä, jos Logic 9 ilmoittaa muistin olevan täynnä ladattuani Addictive Drumsin, Trilian-basson sekä Ivory Upright pianon – huom., siis vain kolme (3) plugaria – ja tallennettaessa softan muisti loppuu lopullisesti ja se tuhoaa samalla aiemmin tallennetun biisifailin. Niuhotan varmasti turhaan, sillä tuohan on vain mukava human feature joka tuo muistoja mieleen: vielä 15 vuotta sitten moiseen tuhopläjäykseen tarvittiin kahvia, miksauspöytä ja äänittäjä – nyt miksaussession tunkioitumiseen on siis olemassa ihan oma ohjelmansa. Ja niinpä joutui sekin suurpiirteinen äänittäjä työttömäksi. Tai sitten kaveri toimii sekvensserisoftaa valmistavan puljun kehityspäällikkönä tms., ja testauttaa softaa lastentarhoissa tai Papua-Uusi Guinean sademetsissä.

Muistiongelmat voivat hyvin olla ohjelman paras toiminto: pakotetaan mies pitämään sovitus tiukasti kuosissa, eikä sallita lisättävän mitään turhaa. “Back to basics, niinku. Ei tää kato o ku elämää ja yksityisyrittäjän arkea. Ei tartte niinku veivaa kaikkee. Mihi sä muka tarttet muuta?” “Nooh, olis tossa yks scifisoundtrack työn alla, että jos ny yks NI Massive tai FM8 toho…” ”Ei. Eieieieiei! EI!”

Positiivisuutta tarvittiin silloinkin, kun luulin rakkaan Matrix-12:ni tuhoutuneen. Mutta tapahtuipa tässä joulun jälkeen niinkin ihmeellinen asia, että minua pyydettiin tulemaan tsekkaamaan korjattu Matrix- 12, josko siinä olisi kaikki kuosissa. Melkein itku tuli. Meikäläisen lottotsägä meni siis siinä. Mikko Köykkä – jep, TÄMÄ on häpeämätön mainos – teki nimittäin aivan uskomattoman duunin ja sai kuin saikin jo kertaalleen kuolleeksi julistetun Matrix-raadon taas kirmaamaan vapaavaiheisten oskillaattorien niityillä nuoren yksisarvis-orhin lailla, mm. vain 83 vaihdettua kondensaattoria yms. Ja voi pyhä ämpäri, miten komeasti orhi korskuukaan! Korjauksen jälkeen se kuulostaa paljon isommalle ja ärhäkämmälle kuin Xpander, jonka tulin myös hankkineeksi taannoin,
jos vaikka se Matrix ei selviäkään, vähän niinkus ns. satunnainen saattohoito supermalliflaksin jälkeen. Kimppamiditettynä ne kaksi tuottavat soundin, joka äänikirjastossa voisi kulkea nimellä “tööttö, joka sumensi Etelä-Savon”. Hmm, “kimppamiditys”. Mmm. Korsk, korsk. Lienen synesteetikko, mutta analogisoundissa on jotakin samaa kuin Alessandra Ambrosion ulkonäössä ja ”kimppamiditys” taas kuulostaa ihan ménage-à-trois:lta. Mmm.

(soittaa vielä pari nuottia) Mmm. (pyyhkii kuolaa)

Viimekesäisessä perkussiosessiossa opin hieman yllättäen liivatehyytelön käytön mikrofonitelineenä. Hillitön taikorumpu resonoi nimittäin erittäin ikävästi liian onton kerrosten välisen välipohjan takia, eikä kunnollista soundia tahtonut saada aikaiseksi mukana olleella äänityskalustolla. Tuntui siltä kuin jokainen hipaisukin olisi tärisyttänyt kaikkea ympärillä olevaa, myös halvalla hankittua mikkiständiä. Jotakin piti keksiä ja siinä yhteydessä sinkosin maatalon jääkaapille hälventämään kalvavaa nälkää, antamaan energiaa nääntyville aivoilleni. Jääkaapissa oli vain pari pulloa kaljaa, runsas valikoima erityyppisiä makkaroita, sinappia – ja hervoton köntti “kontiosaappaat, haulikko ja pystykorva”-kokoluokan sameaa hyhmäistä aladobia, jonka sisältä erottui vain vaivoin jokunen lihakimpale.

Nälkä jäi silläkin jääkaappikerralla, mutta lattialle asetettu taikomikki lyötiin aladobiin pystyyn ja roudattiin kaikki turha talon kerroksen televisiota kevyempi irtaimisto pihanurmelle. Ei muuten resonoinut välipohja siinä äänityksessä enää. Pieni haitta aladobin käytössä kuitenkin oli: lämmin kesä aiheutti pian nenään tuntuvia ympäristöongelmia. Vegaani-perkussiomieskin oli vakavalla mielellä, lievä viherrys poskillaan, mutta paukutti menemään ammattilaisen ottein – myös espanjalaistyyppisillä makkaroilla (erittäin mehevä soundi, sanoisin).
Periaatteet ovat todella tärkeitä ja vakaumus on hyväksi, mutta ammattilainen elää tilanteen mukaan itseään myymättä. Kaveri olisi voinut alkaa kitistä ja itkeä, tms. amatöörimäistä neitipaskaa – mutta sen sijaan hän nousi ylväästi tilanteen ja vallitsevien olosuhteiden yläpuolelle, selviytyen ankeahkon löyhkän vaikeuttamasta tehtävästä julman komiasti. Plus että hepun iltapalaksi tekaisema mausteinen linssisoppa on ehdottomasti parasta mitä olen koskaan syönyt sitten argentiinalaisen pihvin kera punaviinitonkan. Arvostan. Siis perkussiomiestä.

Mitä opimme tästä? Siis positiivisuutta niinku peliin. Niinku tiätsä.

Mitäs minä sanoin?

Kaverini harrasti intohimoisesti BMX-pyöräilyä, ja tyypilliseen varusteharrastatyyliin oli hankkinut kaapin täydeltä settiä: kypärä, hartiasuojat, kyynär- ja polvisuojat, sekä tuiki tärkeä selkäpanssari – siis todellakin, koko hemmetin satsi. Alennuksella. Tilasi edullisesti netistä jostain semituntemattomasta kiinalaisfirmasta, ja vaikka tulliselvitys kirpaisikin, oli lopputulos mieluisa: nyt kelpasi hurruutella menemään “ku polvet suussa”, kuten heppu itse luonnehti.

…mikä oli tavallaan pelottavan apokalyptisesti sanottu. Olin itse rullaluistimilla (hitto, keski-ikäinen äijä luistimilla, apua) ja seurasin vierestä itseäni nuoremman ystäväni valmistautumista rullalautakäyttöön tarkoitetun radan läpiajoa. Kaveri ponkasi vauhtiin – ja tasan sekunti myöhemmin makasi rampin pohjalla taju kankaalla. Kypärä halki ja munasuojukset lommolla. Oli runko katkennut ponnistuksesta. Samassa tällissä osui oma polvikin nenään ja kaksi etuhammasta oli poikki. “Anna rööki”, oli ensimmäiset sanat. “Ei o, en polta, ja sun etuhampaista näkyy hermot. Ei ehkä kandee ny.”

Opetus piilee rivien välissä: kannattaa pitää turpa kiinni, yllättävillä asioilla on tapana toteutua.

Oma viimeisin sessioni nimittäin oli päättyä kesken pahimman kiireen. Oli seuraavalle päivälle aamulento Saksaan, orkesterisessioon, ja kuulostelin selkäni vointia pitkän istumatyökauden jälkeen: perkele, alkaako se jumettaa? Taisin mainita jotenkin näillä sanoin: “kohta leikkaa kiinni ihan saletisti ja sitten on kiva lentää”. Tuntia myöhemmin olin perskannikat paljaana Diacorin hoitopöydällä ja kandi tuikki istumalihaksiini lihasrelaksanttia sekä kipulääkettä. Oli tosin unohtanut vetää verhon oven eteen sillä seurauksella, että sisään kurvannut verevä lääkäritär sai silmiinsä aimo annoksen jakaukselle kammattua kannikkaa. Näky ei ilmeisesti kauhistuttanut, naurusta päätellen. “Uppistalallaa, anteeks vaan.” Puolen tunnin päästä pistokset alkoivat vaikuttaa ja velat muuttuivat saataviksi ja Stockmannin talviale käynnistyi samoin tein. Illalla matkakäyttöön tarkoitettu LaCie-kovalevy hirtti pitkän vinkumisen jälkeen kiinni ja jouduin bouncaamaan pohjatiedostot uusiksi.

Kannattaa siis todellakin pitää lärvi ummessa.

Perillä Saksassa kaikki meni hyvin. Ensimmäisen session jälkeen sikäläisen orkesterifirman taiteellinen johtaja tuumasi “huominen sessio alkaa kymmeneltä – paitsi jos tulee lumimyrsky tai meillä on krapula”.

Sessio ei alkanut kymmeneltä.

Äänitykset järjestettiin Hallessa, siinä Leipzigin vieressä, ja ymmärrykseni mukaan Hallen kaupunginorkesterin jäsenistä koottu jousisto soitti sangen mieltänostattavasti tekemiäni pläjäyksiä. Asiallisissa käsissä paskakin biisi kuulostaa hyvältä, sanoisin. Tilasin koulusaksallani vuokratilan talkkarismieheltä pannullisen vahvaa kahvia ja aloin nappomaan sitä maidon kera flyygelin päällä. Hetken kuluttua talkkari tuli mutisemaan vakavana korvani juureen, ja ymmärsin, että salissa ei ole suotavaa nautiskella mitään juomia tai ruokia – tai ylipäätään nautiskella muuta kuin musiikkia. Kaveri heitti heikolla enklannillansa vielä vitsinkin: “akzidentz are not velkome, fluegel doezn’t like coffee”. Jätin pannun – omasta mielestäni korkki kiinni – flyygelin kulmalle ja hiivin takaisin yläkerrokseen tarkkaamoon. Juuri kun astun ovesta sisään kuulen johncagemaista preparoidun pianon ääntä kaiuttimista. Orkesterin kontrabasisti oli sohaissut kahvikannun Bluthner-flyygeliin krapuloissaan. Kallis efekti tuo “wet sound”, sanoisin. Kaveri oli ollut koko ensisession ajan siinä kunnossa, että ainoa soitettavissa oleva instrumentti olisi hyvinkin voinut olla mandoliini. Tai buzuki. Hätätilassa myös pystybasso, mutta vain tremolona. Eikä kannettuna, vain nojaten. [HUOM! Jälkikäteen, tietysti jo kolumnin ilmestyttyä, kävi ilmi, että kyseessä EI ollut orkesterin jäsen, ei edes sidosryhmään kuuluva henkilö, vaan ylimääräinen, ilmeisesti logistiikkaan liittyneen yrityksen jäsen. Pahoittelen!]

Session jälkeen kaveri oli ulkona tupakalla kädet täristen ja puheli ankaraan sävyyn talkkarin kanssa – tai siis talkkari puhui, bassosetä kuunteli ja imi itsekäärittyään. Äänitysjengin ennakolta tilaama taksini saapui juuri silloin kellontarkasti hallin eteen ja astuin sisään Mercedes Vito -tyyppiseen tilataksiin. Ihmettelin Recaro-rallipenkkejä taksin matkustamossa ja kuskin ajohanskoja. “How tall aar juu?” “One meter 85 cents. Why?”

Paria minuuttia myöhemmin ensimmäiset vatsahappolitrat nousivat kurkkuun, kun kaveri paahtoi 185 km/h mittarissa kohti Leipzigin kenttää. En ole ikinä, koskaan, missään, pelännyt niin käsittämättömän paljon. En tiennyt oksentaako edellisillan gulassi vaiko itkeä. Kun kaivoin kamerani laukusta ottaakseni kuvan nopeusmittarista, kaveri huomasi asian ja vaihtoi pienemmälle, kiihdytti ja ohitti bensarekan nippanappa metrin päästä. “Sehr schnell, ja? One kilometer per one cent.” “Ein bisschen, ja…” Onneksi en ollut kaksimetrinen. “Häkinen?” “Joo, Häkkinen.” “No Räikönen?” “Juu ei ei ei ei äiti äiti äitiii apua. Pit stop please, like… now, you know.”

Olis pitäny arvata. Varsinkin kun kuskilla on nelipistevyö ja matkustamossa on paitsi vaahtosammutin, myös rallipenkit. Ja radiossa Scorpions, koko matkan.

Soitin sessioporukalle kentältä. Naurunremakka linjan toisessa päässä kertoi kyseessä olleen tilattu pikku käytännön pila. Torsten-kuski oli kuulemma rata-autoilija, joka ajaa harrastuksekseen taksia ja jossain Hockenheim-skabassa heppu oli ollut palkintopallillakin. Toivotin ystävilleni räjähtävää iltapäivän jatkoa ja nytpä ihmettelenkin missä ne loput failit ovat.

Mitäs minä sanoinkaan?

Vuoden Pohjakosketus 2009

Arvoisat Pohjakosketuspalkintogaalan lukijat. Syviin vesiin sukeltaminen on tuttua musantekijälle. Toisinaan sitä oikein tuntee paineen ympärillään eikä valoa näy. Yhtä lailla ahtaaseen ja valottomaan paikkaan tulee toisinaan toivottaneeksi joko vahingossa tai tahallisesti kaupallisten ohjelmistojen päivittämisen laiminlyöneet kehittäjät. On aika valita vuoden pohjakosketuksen saavuttanut softatalo.

Erityisen pintasukellus-vattanahka-retuliinina-palkinnon saa lopultakin Korg, jonka Legacy Collectionin (KLC) viimeinen päivitys on vuodelta 2007. En voisi parhaalla tahdollanikaan väittää plugarikokoelmaa bugittomaksi, pikemminkin sanoisin, että se “jokseenkin toimii”. LegacyCell kylläkään ei koko olemassaolonsa aikana ole muistanut Logicissa tehtyjä asetuksia, siis muun muassa. Support-tiimin versio korjauksesta on “talleta soundit omaan pankkiin ja lataa ne joka kerta kun käynnistät biisin”. Kaipa siinä on käynyt niin, että piraattiversioita on downloadattu niin paljon, että kehitystiimin rahahanat vedettiin kiinni tai sitten osaston kahvikoneeseen tuli hankittua Mokaflorin punaista vähän liiankin kanssa. Tulin aikoinani hankkineeksi kaksi lisenssiä KLC:lle, sillä support-tiimi ei koskaan vastannut KLC:n donglesuojausta edeltäneeseen asennus/autorisointiongelmaani koskeneeseen viestiin ja jouduin tekemään äkkiratkaisuja. Sain sittemmin Korgin siirryttyä kokonaan Syncrosoft-suojaukseen sen toisenkin toimimaan, joten keikkaläppärissäkin on nyt sitten KLC. Ja LegacyCellin lyhytkestoinen muisti on edelleen kuralla. Mutta sen minä sanon, että – onnea voittajalle!

Seoskaasu- ja syvyysonnettomuuspokaali menee Spectrasonicsille, jonka Omnisphere osaa olla kummallinen muistisyöppö, ainakin Logicia käyttäville. Toisinaan joku soundi nappaisee muistia ihan kunnolla, sillä olen seuraillut muistintarpeen kehittymistä Activity Monitorilla. Kelpo esimerkki sattui tässä taannoin. Logicilla oli muistia käytössään 2.2 gigaa. Käynnistin yhden Omnispheren, jonka jälkeen Logicin haukkaama muistimäärä nousi samoin tein yli 16.3 teratavun. Support oli vaikuttunut luvuista, mutta ei pystynyt toisintamaan tapahtumaa. Onneksi minulla oli joukko screenshotteja ja pystyin toisintamaan itse tuon tapahtuman todistajien läsnäollessa. Huvittavinta koko jutussa oli se, että kyseinen Omnisphere-soundi kuulosti suunnilleen tumpulta marimbalta – ja silti plugarin info-kentässä sen kerrottiin haukkaavan muistia kokonaista 384 megaa… oikein pelotti ajatella kuinka paljon muistia samojen kehittäjien kuvitteellinen pianoplugari veisikään. On hienoa, että raaka-aine kirjastoon olisi hankittu vaikkapa perkaamalla tylsällä puulastalla kivirannalla makaavan hyräilevän valaan pyrstöä, kumikielisen alttoviulun palaessa vieressä, tämä kaikki mikitettynä avaruudesta modifioidulla sanelukoneella. Mutta jos lopputulos kuulostaa siniaallolta, eikö olisi ollut helpompaa käyttää sitä yhden syklin siniaaltoa? Olisi muistiakin säästynyt. Ja rahaa. Joskus tapa tehdä asioita on mainio markkinoinnin apuväline, viis substanssista. Tai softan hataruudesta. Painukoon niin pitkälle kuin – onnea voittajalle!

Ylivoimainen voittaja on löytynyt. Sukeltajantauti-pysti kera piristävin typpikuplat-nivelissä -koristein siistien kampausten, laminaattihymyjen ja coolin loungen EastWestille, joka luopui aikanaan Kontakt-playerista samplekirjastojensa pyörittäjänä. Mitkä lienevätkään syyt päätöksen takana, mutta veikkaisin, että halu säästää lisensointikuluissa (lue: raha) ja osittainen yhtenevä historia firman työntekijöiden välillä tuskin ovat mitättömimmästä päästä. Periaatteessa ajatus oli ylevä, mutta lopputulos on jo valitettavasti lipsahtanut pikkuisen farssin puolelle. Ainakaan meikäläisellä ei yksikään EastWestin oman Play-plugarin päälle rakennettujen kirjastojen legatopatcheista suostu toimimaan ja plugarin toiminta on muutenkin hieman oikullista mm. muistinkäytön suhteen. Esim. legatosello kuulostaa siltä kuin siinä olisi joka sävelellä uudestaantriggautuva raskas random-panorointi tai selloa soittaa Usain Bolt kera 110 m aidoin. Kitisin mm. tästä supportille, joka totesi yhdessä meilissään “äänitetty sellisti on liikkunut osana luonnollista esitystapahtumaa äänityksen aikana eikä kyseessä ole legatoskriptiongelma”. Jos support on firman mielestä selittelyä ja huonon ohjelmoinnin perustelua, olkoon sitten niin. Ikävä vain, että toiminnoista, joista olen maksanut pitkän pennin, ei yksikään toimi kuten on luvattu ja lisäksi saan odotella arkiviikon verran tuen vastauksia. Haistakaa te kuulkaa – onnea voittajalle! (Erikoismaininta vielä vaporwaresta: hehkutettua Play Pro -päivitystä ei ole vieläkään saatavilla. Väliäkö sillä, täynnä bugejahan se olisi kuitenkin. Siirtykää nyt herran tähden Kontakt 3-playeriin hattu kourassa.)

Revennyt regulaattoriletku -erikoismaininta Applelle. Uusi Logic 9-päivitys toi mukanaan mukavia toimintoja, joista osa jopa toimii toisinaan. Bugit ainakin toimivat helkkarin hyvin. Useimmiten hommat menevät pulkkaan jokseenkin vaivattomasti, kunnes käytössä oleva RAM-muisti täyttyy, jolloin Logic ilmoittaa, että vapaata muistia ei ole, ja että Logic lopettaa itsensä, yrittäen kuitenkin samalla tallettaa projektin. Yrittää. Jos käyttää Flex Audio -ominaisuutta, törmää vieläkin aiemmin muistin loppumiseen, sillä jokainen FA-raita nappaisee leijonanosansa ram-muistista. Lisääpä tuohon vielä satunnaiset muistia vievät plugarit, kuten Ivory tai Addictive Drums, niin hieman yllättäen Logic Pro lakkaa olemasta Pro, koska muisti ei riitä edes Hobby-asioihin. Niin tosiaan. Logic 9 haukkaa muistia paljon enemmän kuin 8. Ja toisinaan kasilla tehty iso proggis ei aukea ysillä.

Kehujakin pitää jakaa. Native Instrumentsin mainion Memory Server -oivalluksen ansiosta Kontakt 3.5/4 ja Battery 3 voivat käyttää DAW-softan varaaman muistialueen ulkopuolista muistia, vähän samaan tapaan kuin Vienna Instrumentsin Ensemble ja Logicin EXS-24. Jos tuo kyseinen toiminto on mahdollinen noilla tahoilla, luulisi olevan mahdollista kiertää muistiavaruuden tarve erityisellä Logicin sisäisellä wrapperilla. Tai ainakin sen kehittämisen pitäisi olla helpompaa kuin kokonaan 64-bittisen applikaation kehittäminen. Vähimmilläänkin se ostaisi Applelle runsaasti aikaa kehittää kunnollinen pohja 64-bittiselle Logicille – ettei tartte kiireessä uppotukkiin sukeltaa. Siinä nimittäin vetää helposti loppukäyttäjän syvyyksiin mukanaan ja jos käyttäjä päästää irti, kumpi jatkaa uppoamistaan? Puupääkäyttäjä pullahtaa pintaan kuin korkki. Ja ostaa uutta kelvotonta softaa.

Hylsyjä, keräilyä ja toisenlaisia valintoja

Toisinaan tulee pläränneeksi läpi tukkutolkulla vanhoja valokuvia tai muistiinpanoja, ihan vain, koska sattuu törmäämään niihin. Hylsyjenkeräilyä, siis. Itselläni on ollut tapana jo kouluvuosista alkaen säilyttää vanhojen allakoiden tai kalentereiden sivut, sillä paitsi päivämääriä, niihin on tullut raapustettua koko joukko ideoita ja sekalaisia muistiinpanoja. Ja valtava määrä puhelinnumeroita ja vuosien varttuessa yhä enenevä määrä sähköpostiosoitteita. Vuoden 1990 kalenteriin olin merkinnyt vain yhden sähköpostiosoitteen, muuten.

Tuli sitten eräässä 90-luvun alun paperipumaskassa vastaan runsas joukko ruotsalaisia puhelinnumeroita, nimiä ja osoitteita, ja yhtäkkiä taannuin pelokkaaksi nuorukaiseksi. Juuri siksi samaksi tyypiksi, joka lähetteli kouluruotsilla kirjoitettuja vapaamuotoisia hakemuksia länsinaapurin erinäisiin pajoihin ja studioihin, nauhapojaksi ja niin edelleen… ns. kisällinoppiin. Olin silloin todella ujo ja varma siitä, että kirjeeni niitattaisi laulukopin oveen, yllään teksti “ei näin”. Vähän yllätyin kun sainkin ystävällisiä vastauksia kolmesta suunnasta – olin lähettänyt neljälle taholle yhteydenottoni. Kahdelle olisi puoli-ilmainen orja kelvannut samoin tein, mutta yksi halusi jopa referenssejä, ja niinpä eräänä kuumana kesäpäivänä äänittelinkin tekosiani c-kasetille ja liitin joukkoon kaunistellun tilaston liiteprojektien myynneistä.

Vastausviesti tuli tylynä takaisin: “Lähettämäsi demot eivät ole mielestäni referenssejä, sillä kaupallisuudella ei ole työn laadun kannalta mitään merkitystä. Oletko ystävällinen ja lähetät jotakin, jonka laatuun olet itse todella tyytyväinen?” Olin lannistua, sillä mielestäni en ollut saanut aikaan kerrassaan mitään mihin olisin ollut tyytyväinen. Olin parhaani mukaan yrittänyt kaikkia jekkuja saadakseni aikaan sitä ja tätä – kopioida ulkomaan staroja – mutta jos oli varaa ostaa vain kaksi kompressoria eikä omistanut moniraitanauhuria (Fostex R8 ei mielestäni ollut sellainen, heh), piti keskittyä olennaiseen: midisälään, samplereihin ja syntikkaohjelmointiin. Yritin selitellä taas ummet ja lammet kirjeessäni, miettien samalla josko sittenkin se Göteborgin mesta olis jees… päädyin kyllä ennen pitkää sinnekin, mutta se oli toinen juttu.

Päädyin lopulta harjoittelijaksi melkoisen mukavaan ja hyvinvarusteltuun pajaan, ja opin lopulta ruotsiakin kohtuullisen hyvin – vaikka mestoilla roikkuikin runsaasti ei-ruotsalaista väkeä ja puhe soljui murteisella englannilla suurimman osan ajasta. En juurikaan tavannut silloin isoja staroja, mutta joistakin silloin kohdatusta mukavasta kaverista on sellaisia tullut. Ja syystäkin: järjettömän kova työ työnsi miehiä eteenpäin kaksin käsin. Luulin itse olevani kova säätämään ja nysväämään, mutta kilpistyin kalkkiviivoille. Eräskin nykyinen todella kova jätkä oli tasan viikon studiossa samoissa vaatteissa ja nukkui vähän vapaa-aikansa soittotilan sohvalla – silloinkin, kun pitkätukkahippi luukutti Marshalleja niin, että amalgaamit helisivät tarkkaamossakin. Hämmästelin joitakin mammuttiprojekteja, joissa upotettiin raitatolkulla tavaraa ja tehtiin välimiksauksia. “It’s all about layers”, kerrottiin. Jos alkuperäisessä materiaalissa ei ollut kylliksi substanssia, kerroksia, niitä pyrittiin luomaan tuotannollisesti, korvakarkkeina. Hämmästelin myös sitä, kuinka moni tyyppi lopulta otti osaa biisinkirjoistussessioihin – “hitto, onko noi neljä tosiaan saman biisin kimpussa?” – ja ideansa kantoivat kasaan myös sessiomuusikot. Verkottuminen myös lämmitti sydäntä: siinä missä suomalainen kyräilee ja sormet kouristellen tarttuu reviiriinsä, sikäläiset olivat avoimia, ja duuneja järjesteltiin vallan tykkänään ristiin. Usein joku tiesi jonkun, joka teki itselle tarjotun homman paremmin ja jakoi yhteystietoja auliisti. Lopputulos ja tyylikysymykset ratkaisivat, kukaan ei halunnut jäädä arvoketjun heikoimmaksi lenkiksi. Huvitti sekin kerta, kun tajusivat jonkun sinkkubiisin olevan liian pitkä radioon: tuottaja merkkasi sitten kestoksi sinkun kanteen pituudeksi 3’98”. Siis oikeasti 4’38”. Ja hyvin soi, ilmeisesti kukaan ei katsonut CD:n etupanelista kestoa.

90-luvun loppupuolella tuli vastaan monia länsinaapurissa tehtyjä poppituotoksia, joissa oli selkeästi ruotsalainen soundi. Melkein jopa olisi voinut sanoa, että siellä se Bellmanin perintö soi – kaikessa kuului sikäläisen schlager-å-dansband -kulttuurin positiivinen noste ja bennybjörnstikkan-perintö. Ja verkostot. Hitto, enempää en olisi voinut olla kateellinen silloin. Suomessakin pyristeltiin samaan kevytpopin täyttämään suuntaan (se perhanan myö-kanssa-halutaan-just-tommonen -asenne pitäisi jo kitkeä helvettiin), mutta vahvuudet ymmärrettiin vasta vähän myöhemmin. Meillä on kansakuntana täysin toisenlainen menneisyys: vuositolkulla vasallivaltiona kahden vahvemman alla (niinku), sotavuodet, pulavuodet ja korvikekahvit. Sotakorvaukset ja valvontakomissio. Tango, itänaapurin ahterin nuolenta, öljykriisi, muuttovirta taajamiin, maaseutukriisi, ensimmäisen juppiporukan mahalasku ja sitä seurannut taantuma – ja niin edelleen aina paavolipposiin ja muumimammoihin. Ei täältä saamari millään britneyspearsilla kuulkaa lähdetä ulkomaille. Täällä tarvitaan miehiä auran eteen ja jalat peltoon polvia myöten (koska hepo on jo syöty), ja metalli soimaan. Jos kukaan ei vielä ole pannut asiaa merkille, nuo mainiot karvaiset sedät ymmärtävät yhteistyön hedelmien ja levyvierailujen päälle, sekä tekevät mieleistään materiaalia muiden odotuksista vähän välittäen.

Veikkaan, että saan lahjakkaasti turpaan snagarilla, mutta mielestäni meikäläisen metallimusiikin tekijät ovat oivaltaneet Bellman-bennybjörnstikkan -perinnön perimmäisen merkityksen. Lauletaan juurista ja ammennetaan esityksen voima kokemuksista. Ei monisteta, keksitään ja oivalletaan. Väliäkö sillä, että on kovat ajat, jos musa toimii ja antaa toivoa?

Tässä mitään hevosia tartteta.

Tunarit ja tunnarit

Mikä painaa parisataa kiloa, on hiukan kulmikas ja tekee osuessaan kipeää? Ei, se ei ole rumpalin tyttöystävä, vaan kananpaskaseinästä pulteiltaan irronnut syntikkaständi kera muutaman antiikkisynan. Ikean tuote, ns. ammattimiehen kiinnittämänä.

Täällä pääkaupunkiseudulla tietyt -20-30 -luvulla valmistuneet talot on tehty ns. hiukkasen kovettuneesta hiekasta, ja ellei kantavissa rakenteissa olisi minimaalista laastimäärää sitomassa tiiliä toisiina, näyttäisi keskusta pikku hiljaa hieman rosoisemmalta sortuillessaan sieltä täältä. Nykyiseen asuntoon muuttaessani halusin kiinnittää seinään kenkäkaapit, joita varten tarvittiin 5-millinen reikä, reikään proppu ja höpsistäpussiin. Eikun terä poraan ja – helkkari sentään. Eikun eipäs käynytkään niin. Seinä oli kuin sinkoammunnan jäljiltä. Opin sillä kertaa, että terän läpimitta kannattaa jakaa noin viidellä halutessaan tietynsuuruisen reiän. Lopulta yhden millin terällä saatiin seinää murennettua oikeista paikoista niin, että viisimilliset proput saatiin reikiin. Joissakin rei’issä proput jopa pysyivät kiinni. Typerryttävää.

Kyllähän sitä pajan ständiä oli pultattu useammastakin kohtaa kiinni kantavaan rakenteeseen ja ihan ns. ammattimiehen toimesta. Kävi kuitenkin aikaa myöten niin, että ilmeisesti pikkuisen pingottuneet pultit päättivät irrota yksitellen – kunnes koko komeus suorastaan sinkosi niskaan. Ammattimies oli ollut asialla ensimmäistä kertaa, selvisi sittemmin. Lopputulos: älli pois, masterkeyboardissa nyrkin mentävä reikä, parissa antiikkimasiinassa vaurioita enemmän kuin haitarissa Tuska-festareiden jälkeen, ja korva soi edelleen silloin tällöin. Myös ohimoon tuli pikku ventti (ja sen seuraksi Kaikkien Päänsärkyjen Äiti) ja solisluu tuntui omituisen joustavalta, mutta koska käsi liikkui, siitä viis. Olihan minulla vielä toinen. Mutta ne syntikat! Äää-ä! Äiti, tuo lohturiepu, täällä huutaa Petri!

Jos luulitte, että katastrofi oli ohi tuossa kohtaa, erehdytte ja pahasti. Katastrofi nimittäin jatkuu vieläkin. Pariin masiinaan olisi syytä hankkia varaosia, mutta kun… niitä ei vain löydy. CEM3374-oskillaattori on todennäköisesti planeetan harvinaisimpia IC-piirejä, eikä CEM3372 (suodin/vahvistin tms.) myöskään ole mikään erityinen varpusen tai lokin sukulainen. Satunnaisesti niitä saattaa löytää Ebay:stä, mutta asialla saattaa olla piraattipiirin kaupustelija. Niin, todellakin. Harvinaisia piirejä “kopioidaan”. Ne saattavat olla ulkoisesti melkein alkuperäisen kaltaisia, mutta vasta kun isket piirin kantaansa ja boottaat koneen, totuus paljastuu. Pienellä salapoliisiduunilla toki voi välttää sudenkuopat, mutta kaikkeen ei epäluuloinen mielikään pysty. Vinkkejä vastaanotetaan, osoite toimituksessa.

Lueskelen toisinaan laitteistofoorumeita, useimmiten kommentoimatta, sillä jos ei ole kivaa tai asiallista kommenttia, olen päättänyt olla hiljaa. Ja useimmiten onnistunkin. Kävi kuitenkin jokin aika sitten niin, että törmäsin kerta kaikkiaan vastustamattomaan postaukseen ja repesin. Raivosta. Viesti kuului suunnilleen näin: “Tee yritykselle tunnusmusiikki, kestoltaan 30 sekuntia. Tarvitsemme myös lyhyemmän, kymmensekuntisen version. Saat satasen lahjakortin yritykseemme.” Jumalauti! Kokonainen satanen. Siinä ilmoituksessa firma kertoi itsestään kaiken oleellisen. Jokuhan tietysti tarttuu täkyyn ja tekaisee tunnarin, näytteeksi tai muuten. Melkoisen fleimahduksen aiheuttamaa kirjoitusta puolusteli sen tekijä, joka väitti olleensa vain kyseisen yrityksen sanansaattaja, suunnilleen sanoin “ihan semmoinen Garageband-versio on tarpeeksi hyvä eikä oikeastaan muuta etsitäkään”. Kun juuri äsken tsekkasin saman threadin, oli se suljettu. Tiedä sitten syytä, heh. Varmaan haastavat kaikki leimahtelijat rosikseen. No, postia odotellessa. Myönnän trollanneeni ja kunnolla. Idiootteja.

Siinä sitä saa ammattimiehen asialle suorittamaan tärkeää ja vastuullista tehtävää: yrityksen brandin koristamista äänellä. Mutta ehkä kyseessä ei ollut mikään erityisen vakavasti itseensä tai tulevaisuuteensa suhtautuva pulju. Haluaisitko SINÄ olla tekemisissä semmoisen yrityksen kanssa, jolle on yhdentekevää miltä yritys kuulostaa ulospäin, mitkä sen julkiset arvot ovat ynnä muuta ja niin edelleen… Tuli näistä säätöhommista mieleen anekdootti, johon törmäsin muinoin Saksassa 90-luvun puolella. Eräs sikäläinen pankki (säästökassa tms.) oli hankkinut valmismusakirjastosta itselleen tunnarin ja pommitti sikäläisessä paikallistv:ssä prime time -aikaan ns. törkeellä aisalla. Koko ajan, joka välissä, kympillä. Sattuipa sitten niin, että toisella kanavalla sama biisi oli vähän roiskien tehdyssä (hehheh) terveyssidemainoksessa. En osaa saksaa kovin hyvin, mutta sen verran tulkitsin, että kyseessä oli ns. isompien tyttöjen tilke, ts. vähän runsaampaan eh, tuota, “itseilmaisuun” á la Jackson Pollock tarkoitetun tuotteen lanseeraus. Valitettavasti en tiedä kumpi väistyi, mutta otaksuisin, ettei se ainakaan ollut tuo “tilke”. Sitä kun ei haittaa, jos tuotteeseen yhdistetään määreet “luotettava”, “arvokas”, “ihmistä lähellä” ja “joustava”… voi apua.

Ja vastahan samaa todistettiin Suomessakin kun tietoliikenteen välittämiseen erikoistunut yritys käytti samaa musaa kuin karamellifirma – vai muistanko nyt tyystin väärin? Eikö jossain kohtaa kannattaisi irroittaa markkinointipennosia sen verran, että saa maksettua sen kulahtaneen kirjastotunnarin kokonaan itselleen? Milloin nuo päätöksiä tekevät ns. ammattimiehet (ammattikielellä “taulapäät”) tajuavat, että tarttuva musa tartuttaa ihmisen mieleen muutakin kuin vain pelkän melodian – varsinkin jos on olemassa vaara, että samalla musiikilla markkinoidaan paitsi reiluja ja luotettavia ahteripöristimiä, myös luotettavuutta jollakin ihan toisenlaisella, immateriaalisella alalla. Lainaan nyt edesmennyttä presidenttiämme: “Saatanan tunarit!”

Ns. ammattimiehet asialla. Eipä ihme, että ohimoihin sattuu.

Siltoja, lompakoita ja G-voimia

Tiedättekö, mikä on maailman nopein nisäkäs? Oikea vastaus: Se on pettynyt asiakas. Oli syy mikä hyvänsä, asiakas nostaa hätäisesti kytkintä ja äänestää lompsallaan.

Entä tiedättekö, miten paljon on 25 G:tä? Oikea vastaus: Se on ihan tarpeeksi, jopa liikaakin, varsinkin jos G-voimien aiheuttajana on kuriirifirma ja kuljetettava paketti on meikäläisen omaisuutta. Kävi nimittäin taas kerran niin – ilman omaa vaikutustani – että tilaamani 32-kiloinen tuote joutui matkallaan kuriirigorillojen kurittamaksi sillä seurauksella, että paketin sisäpinnalle lähettäjän lätkäisemät 2kpl Shockwatch G-Tagia olivat molemmat punaisella. Juttelin sittemmin valmistajan edustajan kanssa kasvotusten Frankfurtissa ja hän kertoi, että lukemat eivät olleet mitenkään poikkeuksellisia. En tiedä, mitä tuotteelle oli matkan aikana tapahtunut, mutta tämä yhteyshenkilö kertoi eräästä lähetyksestä jenkkilästä Eurooppaan, jonka jokainen kone oli pudotettu noin 2.5-3 m korkeudelta betonille. Vaikka laatikoissa oli sisällä fylliä ja toinen laatikko, jonka sisällä tuote oli asianmukaisesti tehdaspakkauksessa, eivät vekottimet olleet kestäneet rajua käsittelyä (paino laitteilla á 30 kg, joten sekin saattaa tietysti vaikuttaa). Sanomattakin selvää, että firma vaihtoi kuriiripalvelua aika äkkiä tuon selvitettyään. Firma äänesti heikoimman lenkin hevon kuuseen.

Tiedättekö miten tyhmä ihminen voi olla? Oikea vastaus: Todella tyhmä, ette uskokaan. Niin tyhmä, että antaa toisen mahdollisuuden ja vielä yhden viimeisen varoituksen. Ihmisluonto on semmoinen hassu, että kaikki mennyt voidaan unohtaa luomalla ilmasta nyhkäistynä ns. uusi alku. Sovitaan sitä ja sovitaan tätä ja höpsistäpussiin avot, jopas taas elo maittaa. Minäkin käytin samaa kuriirilafkaa korvaavan tuotteen kuljettamiseksi Suomeen. Eipä siitä sen enempää. Kyllä te jo arvaatte.

Eräs firma halusi käyttää yrityksen sisäisenä hupailuna YouTube-viraalivideossa erään 80-luvun brittibändin biisiä, melko orjallisesti alkuperäisen mukaiseksi sovitettuna. Mainittava ero alkuperäiseen syntyi siitä, että esittäjät olivat firman työntekijöitä, esityspaikkana firman bileet ja soittimina neljä iPhonea. Tavallaan siis jonkun sortin proof-of-concept -video: että kyllä se bändi voi vetäistä vaikka koko setin tarvittaessa moisilla vehkeillä jos vain haluaa. Tämä firma halusi kuitenkin pelata korttinsa oikein ja kysyä biisin käyttöön luvan kustantajalta. Lopputulos: ei lupaa käyttöön. Lopputulos 2: firma ei todennäköisesti enää koskaan käytä kyseisen puljun artisteja markkinointinsa apuna. Biisin käyttöoikeutta havitellut taho äänesti siis lompakolla – mutta ehkä ei omallaan. Sain tietää itse tongittuani, että kyseisessä kustantamossa ollaan vähän pitkin hampain YouTubea kohtaan, että kun ei oikein osata suhtautua niin antaa paskan olla ja kielletään kaikki kiva.

Mitä niin hemmetin kauheata YouTubeen syötettävässä materiaalissa on? Äänen- ja kuvanlaatu on kuin viidennen kopiokerran VHS-kopio germaanipornosta, ei puhettakaan edes välttävänlaatuisesta audiosta tai videosta, ei edes sillä paljonpuhutulla HD-asetuksella. Miksi sitä saittia pelätään niin paljon? Biisintekijänä yms. ja copyright-haltijana itsekin ymmärrän kyllä puheen tekijänoikeuksista ja oikeuksista noin yleensäkin, mutta tuossa tapauksessa on kyse melkeinpä siitä, että haastaa pikkuskidit tekijänoikeusloukkauksesta oikeuteen, koska jätkät maalasivat aitaan “Epu Normalli”. Maalaisjärjen käyttö alkaa olla kohta tosi kuuma juttu. Se kun on niin saamarin harvinaista. Äkkiä päät pois omista ahtereista, raikas ilma on uusi musta.

Vaan missä viipyy se kuukausilatausmaksu laajakaistoille, jotta mummoni voi latailla Rintamäkeläisiä ilman nitrojen popsintaa? Raasu joutuu nyt jännittämään classic-tv-series-for-geriatrics.com -latauksiaan haulikko kädessä samalla kun kuuntelee jokaista käytävästä kuuluvaa rasahdusta. Eihän siinä pysty Erkin katiskanlaskua seuraamaan, kun poliisi tulee ihan kohta ja vie pois koko tösön. Ja eläkkeen. Ratkaisu löytyy sillanrakennuksesta ja käytännön matematiikasta: soitin Welhon asiakaspalveluun ja kävi ilmi, että pääkaupunkiseudulla on noin reilu 100 000 laajakaista-asiakasta. Jos kuvitellaan, että kaikki liittymät ovat 2-megaisia (tuskinpa, hahhah), jonka kuukausihinta on 24.90 e, siihen 5 e:n “sovittelumaksu” tekee kuukaudessa 500 000 euroa jaettavaksi, noin suunnilleen. Joko alkaa siltatarpeita löytymään? Siihen valtakunnalliset Sonerat ja Elisat ja Denat ja penat päälle niin kuulenko jo kiireisen betonivalun ääniä rahavirrasta? Sitten vain The Wirallinen P2P Saitti pystyyn ja mediafirmat jakaisivat tuotot latauksien perusteella: veikkaisin, että valvontaa pitäisi olla (kiitos niiden muutamien läpimätien pervojen), joten jyvitys eri mediafirmojen kesken onnistuisi valvonnan ohella. Jakelutie on jo, varastoja ei juurikaan tarvita ja puskaradio – tai YouTube vaikkapa, kröhöm – toimisi saletisti promokanavana. Peräänkuulutan ns. Berlusconin mallia: tehdään laittomasta laillista ottamalla se osaksi establishmenttiä.

Niin, tuo on valitettavasti fiktiota miltei kokonaan, tiedän, enkä myöskään ole lietsomassa ihmisiä rikoksen teille. Mummollani ei ole edes tietokonetta, haulikollakin on ammuttu viimeksi 2003. Elämme kovia aikoja, ja poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia tekoja. Teot puolestaan vaativat vain viitseliäisyyttä ja vähän hyvää tahtoa (sekä joissakin tapauksissa Martti Ahtisaaren sovittelijaksi). Kuluttajat puolestaan maksavat jakelukanavan käytöstä jo nyt (laajakaistaliittymät) ja jos ei saada ilmaiseksi, ei sitten hommata yhtään mitään. Vai miten ne kaaviot nyt kertoivatkaan? Ja siihen taasen loppuu monen työ ja musiikista tulee harrastelua. Muusikot siirtyvät toreille soittamaan ruokansa eteen kuin keskiajalla konsanaan. Rakennemuutoksella on kiire, miljoonat kuluttajat hinkuvat äänestämään lompakoillaan.