Kielisoittimet ovat vaarallisia. Jos rämpyttää menemään huoletonna kuin hummeripoika, saattaa löytää osan lasiaistaan otelaudasta (ja se on pahuksen sitkoisaa puhdistettavaa) tai sarveiskalvon katkenneen kielen päässä heilumassa kuin vappupallo. Tai sitten se jousiosasto: hittolainen, viuluviikari intoutuu sottiisin pyörteisiin ja seuraavassa hetkessä puoli bändiä on ruhjeilla, kiitos paholaismaisesti viuhuneen strokan.

Niin, tai sitten jo pelkkä instrumentin paino tekee tepposet. Onhan noita mahdollisuuksia – onnettomuuteen.

(Hmm, mahtaako Alexander Rybakin bändissä olla suurikin vaihtuvuus? Ei sillä, että kiinnostaisi sen enempää kuin kilo turvettakaan.)

Mikään ei vedä vertoja keskisuomalaiselle harrastajalle, joka takavuosina päätti tehdä kosketinsoittimestaan ns. keytarin. Keytar on yleisnimeksi muodostunut nimitys kaikille kannettaville kosketinsoittimille, ja kyseinen soitinlaji ei ole oikeastaan millään muotoa tulkittavissa tyyneyden ja viileyden airueeksi, ei varsinkaan sen jälkeen kun Edgar Winter roikotti Arp 2600:n koskettimistoa luihuilla olkapäillään. Pikemminkin sitä heti ensimmäiseksi kuvittelee käskyttäjäkseen semmoisen laihan rillipääluikeron, tyyppiä Rammsteinin Christian Lorenz. Taitaa tyyppi tosiaan olla Musen Matthew Bellamyn lisäksi ainoa, jolle kannettavan kiipparin raahaaminen on edes osittain sallittua. Lorenzkin on luopunut myöhemmillä megaturneillaan keytareista, joten… no niin no.

Mutta tämä keskisuomalainen, sanottakoon häntä vaikka Jopeksi (nimi muutettu). Kaveri oli viimeisen päälle progediggari – siis tyyliin “vittu mie sekosin ykkösessä, siispä oiva piisi” – eikä mikään muu musatyyli oikein ollut umpihauskan ja fiksun, mutta epäkäytännöllisen miehen mieleen. Jos oli tahtiin saatu toistasataa nuottia ja tahtilaji oli jokin irrationaaliluku per irrationaaliluku, avot, teos oli musiikkia parhaasta päästä. Melodiasta viis. Vähän sama kuin jos olisi kuunnellut Commodore 64:n datakasettia autostereoista.

(Olin aina ihmetellytkin, että mistä näitä tyyppejä tulee, mutta uskokaa minua: niitä on tolkuttomasti haja-asutusalueilla metsä-Suomessa.)

Jopella oli Korg Poly-61, se ei-niin-kovin-katu-uskottava Korgin polyfoninen analogipeli 80-luvun alkupuolelta. Lisäksi kaverilla oli ihka oikea Hammond (L100, luulisin, ilman taustalevyä) ja pari muuta jo 90-luvun alussa kärsineeltä näyttävää antiikkista viulukonetta ja syntikkaa. Joukossa mm. Yamaha CS-60. Jope oli aikansa sahaillut Poly-61:tä ja saanut kuin saanutkin koskettimiston erotettua muusta osasta. Lattakaapelia oli jouduttu jatkamaan, mutta kätevänä miehenä jatko-osa oli tehty parista senaikaisesta SCSI-piuhasta ja juotettu esikoulutason juotoksilla. “Jope” oli tuttu näky sikäläisissä musaliikkeissä 90-luvulla, milloin kaveri suunnitteli studion perustamista, milloin muuttoa Saksaan (vaikkei osannut kieltä). Kätevä ei mies ollut käsistään edes soittajana, mutta askartelupaskarteluhenkeä uhkui äijän jokainen huokonen. Väliäkö sillä, vaikka ei osannut edes piuhaa kolvata. Tai edes keittää perunoita ilman pohjaanpolttamista.

Kaveri sai kuin saikin prototyypin toimimaan, pitch bendin ja kaikki, ja puuaihio koskettimiston ympärilläkin oli oikein siisti, Erikeeperillä liimattua lakkaamatonta koivua kera stratocasterin hihnapidikkeiden ja inkkarihapsuhihnan. Koskettimiston äänentuottokoneeseen yhdistävä lapamato oli edelleen hiukkasen hasardinoloinen, mutta suojattu hirmu määrällä harmaata jesseteippiä ja toimihan se yhtä kaikki. Vaikka näyttikin norsun napanuoralta Danten helvetistä.

Olin paikalla kun kaikki tapahtui. Kalibroin miekkosen Roland SH-2:ta, kun Winterin “Frankenstein” alkoi tulvia Peaveyn laulukamoista Jopen “treenikämpällä”. Eli 40 m2:n saunarakennuksessa, jonka seinät olivat harvat kuin liiterissä. Jope tapaili melodiaa omintakeisesti, heiluen biisin rytmissä vähän samaan tapaan kuin ujot karaokesolistit huojuvat yhtäläisen olutmäärän jälkeen. Jope ei juurikaan puhunut tunteistaan – paitsi päissään, joten mies puhui tunteistaan oikeastaan koko ajan. Frankenstein yltyi ja yltyi, Jope vongutti kitarakomboon yhdistettyä uudelleennimettyä PÖLY-69:ään, taivutti soolon tiimellyksessä kroppaansa taaksepäin, kunnes keskivartalo ei enää antanut myöten ja mies romahti selälleen vetäisten koko helkkarin lattakaapeli-pölykuusysit ständeineen kumoon. Jopen selän alla oli laatikollinen putkia, siis putkivahvistimiin yms., joten koko setti pärähti tuhannen paskaksi alle sekunnissa. Ständi puolestaan kaatui voimalla eteenpäin, niin, että PÖLY-69:n raadon toinen kulma kosahti Hammondin avoimeen taustaan ja päräytti siellä olleita putkia sirpaleiksi, samoin generaattoriosan takalevy taisi vääntyä. Mutta ei, eipä ollut tuho vielä täydellinen. Honteloilla jaloillaan seisonut CS-60 sai iskun oikeanpuoleisiin jalkoihinsa ja notkahti maahan koskettimisto edellä.

Voi äiti.

“Vittu mikä piisi!” oli Jopen ainoa kommentti tuhoon. Kaverin karvakauluksisen farkkutakin selyksessä oli vielä pystyssä jokunen elektroniputken jämä ja takaraivossa oli Ibanezin Tube Screamerin namiskuukkelin tekemä ventti, mutta Jope uhkui aitoa suorittamisen intoa. “Vittu mie opettelen soittamaan tuon ja se on siinä!”

Jope kuitenkin löysi itsensä sattumalta, puuntyöstökurssilla. Sirkkelistä peukaloon saatu paha ventti hidasti soittoharrastusta sen verran, että mies siirtyi välivaiheiden tuloksena Pirkanmaalle ala-asteen opettajaksi ja on tätä nykyä varsin pidetty hahmo pikkuihmisten joukossa. Lähetin kaverille tekemästäni pelimusasta pikku pätkiä ja palautetta tuli oitis: “Lupaavaa, tässähän vuorottelee 5/8 ja 7/8!”

Vieläkin mietin, että mitähän raitaa Jope oikein tarkoitti.

“Sano sitte ku ossuu.” Lause, joka autoa pakitettaessa on harmiton, mutta sähkömiehen suusta kuultuna panee miettimään paria pientä hommaa. Kuten esimerkiksi semmoista pikkuasiaa kuin elämää itseään. Hetkeä ja paukausta myöhemmin sähkömiehen ruuvimeisseli oli edelleen samassa reiässä vanhanaikaisen metallisen sähkökaapin takapuolella, mutta heppu itse oli kolmen metrin päässä selällään pimeässä hallissa. Liekö nähnyt unta, mutta miekkosen suusta kantautuneesta valituksesta tuli mieleen Vesa-Matti Loirin vertahyytävä roolisuoritus “Pojat”-elokuvan ratapihakohtauksesta. “Äiteeee!” Hetken ääööääöötä ja äippää mölistyään kaveri virkosi, tokenimme säikähdyksestä molemmat ja sähkäri sytytti vyöllä roikkuneen taskulamppunsa. “Lähti hampaasta paekka”, tuumasi kaveri kielellä poskihammastaan nutlaten. Vähän myöhemmin heveli mutisi toisen lauseen: “Katoppa ku kenkä savvuu.” En edes yrittänyt saada suutani auki, sillä olisi ollut vähän noloa itkeä ääneen.

Savukin oli onneksi vain vesihöyryä, sillä äijä oli seissyt pienessä lammikossa sokkona sähkötaulun selustaa rassatessaan. Eli ei mitään hätää.

Muinaisen pajan viereisessä varastorakennuksessa oli nimittäin käynyt pikku hässäkkä ja orava oli ahtanut itsensä varsinaiseen sähkötuoliin – tai siis sähkökaappiin – ja tusauttanut itsensä bbq-kuntoon, fully roasted, no glace. Hännästä pystyi jotenkuten sanomaan, että kyseessä mitä ilmeisimmin oli Taku, pihapiirin mainio puolikesy orava, joka toisinaan roikuskeli parkkipaikan männyssä kuin leukoja vedellen ja natusteli toisinaan tupakinnatsoja kuin huvikseen. Kun sen korventunutta kalmoa katsoi äkkiseltään, näytti aivan siltä kuin Davy Crockett olisi vääntänyt tortut kuuluisaan turkislakkiinsa ja paiskannut sen ensin mankeliin, sitten leivänpaahtimeen, ja lopulta tyhjentänyt Winchesterinsä tekeleeseensä. Vähän hiiltynyt, makeaan sekoittuva riistan tuoksu tunki sieraimiin. Paahdettu Taku-orava istui tiukassa, kuolinpaikassaan.

Lopulta – sulakkeiden tuhouduttua – orava irtosi ja mietin pitkälle yöhön asti kaikkea elämäni varrella tapahtunutta. Sähkömieheltä tuli tekstiviesti: “Tuppaa käet tärräämään. akka otti tilanteesta vaarin ja pyytää hieromaan. kannattaako?” En pystynyt vastustamaan kiusausta vaan laitoin “Sohi meisselillä ja pyyä sanomaan sitte ku ossuu. Älä seiso lätäkössä. Huomiseen.”

Ilmeisesti sähkäri ei sillä kertaa sohinut ohi, sillä seuraavana aamuna kaveri oli yhtä hymyä, nortintynkä huulessaan, tukka huonosti nukutun yön jäljiltä. Onnellinen mies ja aamuaurinko lupaa yleensä hyvää. Eikä pieni miehestä irtaantunut kaljanhaju haitannut tunnelmaa.

Paitsi että.

Meikäläisen hymy sen sijaan hyytyi heti seuraavan puolen tunnin kuluessa kaverin ryhdyttyä rassaamaan ongelmallista sähkötaulua – sähköjen ollessa päällä. Yritin ottaa asiaa puheeksi, mutta kaverille tuli puhelu kesken lauseeni. Ilmeisesti kyse oli tulevasta viikonlopusta, sen verran venkuloivan yksityiskohtaiseen sävyyn keskustelua käytiin. Ilmeisesti läsnäoloni unohtui, sillä jutustelun sävy muuttui pian sellaiseksi, että kotkalainen satamajätkäkin olisi referoinut kantakapakassaan sanankäänteitä “sangen lihallisiksi”. Huomioni kiinnitti aluksi äijän kaverilleen lausuma “Hetkonen kuule, tässähä piuhassa näkkyy selevästi hampaaj jälet, se om perkele syöny piuhat paljaaks…”, mutta en todellakaan arvannut kaverin alkavan korjata vikaa puhelunsa aikana. Äijä kaivoi perstaskustaan mustaa eristysnauhaa, ja saadakseen nauhan tiukasti piuhan ympärille, piti kyseistä kaapelia tietty taivuttaa – sillä seurauksella, että kaapelin johtimet osuivat vähän toisiinsa ja…

“On tämä kanssa yks helevetin työmaa saatana”, kiljui sähkömies persauksiltaan maasta. Ehdotin ihan helkkarinmoisen painavaan sävyyn sähkömiehelle päävirran katkaisemista, mutta kaveri halusi pitää omasta, “nopeammasta” tyylistään kiinni. Kuulemma jos käyttää eristepohjia ja maadoitettua ruuvimeisseliä, ei tunnu missään vaikka vähän hipaisee… Kai sitä pitää uskoa, kun oli ihan ammattimies asialla. Tinkimätön äijä, ei voi muuta sanoa.

Samalla tinkimättömällä asenteella valmistettiin myös pajan varaston uusi sähkökaappi, sähkömiehen vakuutuksesta saaduilla rahoilla. Suosittelisin siis kaveria ja työtapaansa varauksella, ellei moraalini estäisi.

Jos tästä episodista oli ylipäätään yhtään mitään hyötyä, oli sen oltava se tosiasia, että ymmärrän nyt paljon paremmin sotaveteraaneja, jotka säpsähtävät kuullessaan kovan paukauksen tai suhahduksen. Tajusin asian aivan itse sähkömiehen ähkäistessä, kaappia pidikkeisiin nostettaessa “Sanoha sitte ku ossuu”. Vain jatkaakseen “Ku näät siitä paremmin nääs.” Parantelin betoni-ihottumaa polvistani yllättävän pitkään.

Kun kaappi oli paikallaan, päätin onnellisena tarjota hepulle kahvit ja tuoreita mansikoita. Ulkona oli moitteeton kesäkeli, poutapilviä ja lämmin heinäkuu parhaimmillaan. Varaston ovi oli raollaan, ja juuri kun olin sulkemassa ovea, luikahti ovenraosta varastoon helkkarin pullea orava. Säikähdin tolkuttomasti, singahdin perään ja sytytin valot, yrittäen hakea katseellani kaikkialta ympäriinsä poukkoilevaa davycrockett-lakin näköistä otusta. Mitään ei tietenkään näkynyt.

Koska kaappi ja sähköt toimivat vielä seuraavanakin päivänä, päätin ostaa sittemmin todelliseksi osoittautuneelle Taku Kakkoselle pähkinöitä varaston nurkalle. Kakkonen ei koskaan oppinut vetämään leukoja, mutta sen sijaan se nautti pähkinöistä istuen lintulauta-hirsimökkinsä päällä tasapersettä, kuin äijä konsanaan. Päätin aikani ratoksi koristella punaisen pikku mökin myös koottavasta Sherman-tankista väsätyllä sangen aidonnäköisellä “sähkökaapilla”. Eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka sähkötyöt alkaisivat yllättäen kiinnostaa.