(Riffi 07/2006)

Ajelin joskus 90-luvun alussa ranskalaisilla viihdejousilla varustetulla sinisellä henkilöautolla päivittäin. Auto oli suhteellisen uusi, mutta täynnä vikoja ja pahemmansorttisia “eteläeurooppalaisia” ominaisuuksia, mm. ohjaus puolsi pahasti vasemmalle huolimatta takuuhuolloista, samoin etunivelien osia uusittiin ahkerasti ja uusimpana vikalistaan löysi tiensä todella löysä käsijarru – joka oikeastaan ei toiminut laisinkaan. Huolimatta pariisilaisominaisuuksistaan autoni oli kovin symppis ja sisältä kohtuullisen tilava, joskin kääntyvä takapenkin selkänoja ei enää kuukauden jälkeen suostunut pysymään yläasennossaan vaan laskeutui etupenkkien selkänojia vasten jarrutettaessa. Ja laskeutuipa kuljettajan istuin kerran vihreistä lähdettäessä makuuasentoon (kohtuullisen maltillisen) kiihdytyksen voimasta. Yritä siinä sitten ohjustaa.

Siihen aikaan tuli oltua tien päällä aika lailla. Lähdin kotoa toukokuussa, painaen kahdella nimellä varustetun oven kiinni takanani. Havaitsin rundilta palatessani heinäkuulla, että toisen ovesta kadonneen sukunimen myötä meinasi kadota myös luottokelpoisuuteni, sillä tämä Toinen Kadonnut Sukunimi oli päättänyt keskeyttää myös laskuistani huolehtimisen (siihen aikaan nettipankki oli tuntematon käsite). Onneksi tältä pahemmalta katoamiselta vältyttiin ja sillä ensimmäisellä katoamisella en oikeastaan vaivannut päätäni juurikaan. Kadonnutta telkkaria manasin hetken, mutta mieleni parani hieman katsellessani kaukosäädintä joka oli pudonnut eteisen lattialle. Ilman sitä se muinainen germaani-ihme ei suostunut toimimaan. Televisio, siis.

Niinä päivinä autoni takapenkkiä ei enää tehnyt mieli asentaa yläasentoon, sillä jos sen lopultakin sai pysymään kiinni, se kolisi ja rämisi rumasti, sillä kumiset vaimennusrenkaat olivat irronneet jo toukokuun alussa, rundin ensimmäisillä keikoilla. Myös etulaakerit ulvoivat ilkeästi. Huomasin sattumalta, että reilussa sadankahdenkympin vauhdissa oikeanpuoleinen laakeri vinkuu kevyesti oikealle kääntäen yhtä korkealta kuin Sammy Hagar Van Halenin 5150-levyn biisissä “Good Enough”, kohdassa “…rack a what, I’ll get some of thaaaaaat…”, juuri ennen niitä wuuwuu-köörejä. Vasemmanpuoleista laakeria en sitten saanutkaan mihinkään järkevään vireeseen, sillä juuri kun olin löytävinäni sopivan biisin 5150:lta, tielle hypähti pupujussi ja hellämielisenä pehmoisikandidaattina väistin sitä kääntäen rattia paniikinomaisesti jyrkästi oikealle. Sammy Hagar ehti taas ulvahtaa hetken verran ja sitten tajusin auton painopisteen ja renkaiden olevan sadekuuron kastelemalla ruohopientareella ja valtavan kiven sekä sähkötolpan lähestyvän minua about sillä tempolla millä “Get Up” soi parhaiten.

Helvetillinen rytinä loppui vasta yli viidenkymmenen metrin päässä (en tarkoita Van Halenia). Autoni nokka oli kääntynyt tulosuuntaan ja pientareella hypähteli rusakonpoikanen täysin vahingoittumattomana. Autossani oli ollut siihen aikaan suht’ harvinaiset airbagit, mutta yksikään niistä ei ollut lauennut. Sen sijaan tuulilasi oli lauennut silmilleni ja puolisenttisiä lasinsiruja oli kaikkialla. Minua alkoi jo pikkuisen naurattaa, sillä auto oli myyty minulle mm. sillä argumentilla, että tuulilasi on törmäysturvallinen – se on laminoitu, eikä näinollen MUKA pärähdä pieniksi palasiksi. Yritin irroittaa turvavyötäni, mutta taipunut vaihdekeppi ja takapenkiltä etupenkille pyrkineet laiteräkit estivät vyölukkoa aukeamasta. Kannoin siihen aikaan Leathermania vyölläni (kaikissa meissä asuu pieni roudari), joten nips, naps ja hyvä tuli. Kuljettajan puoleinen ovi narisi helvetillisen ikävästi ja jouduin käyttämään kohtuuttomasti voimaa saadakseni oven edes sen verran raolleen, että silloinen laiha ruotoni mahtuisi raosta pientareelle.

Juuri sillä hetkellä kun istahdin persuksilleni, alkoi sataa tihuttaa. Katselin siinä kaikessa rauhassa sinistä ranskalaista rusinaa ja ihmettelin kuinka bensatankin luukku oli edelleen täysin sileä, vailla kolhun kolhua, kun muu kori oli kuin eläkeläinen turvehoidon jälkeen. Kasteinen loppukesän aamu oli kauneimmillaan ja nouseva aurinko yritti parhaansa mukaan kuivattaa kostuneita dreadlockejani (jep, se oli SITÄ aikaa) kun taakseni pysähtyi traktori. Vääksyläinen maajussi ihmetteli aikaansaannoksiani ja tuumasi aurani olevan hieman liian suorassa. “Ettämitäettä?” “Nii ku tuo sinu vehe ei heitä sitä kyntöä kummallekkaa puolelle vaan kasaa toho keskelle.”

Luomuviljelijä Pasonen oli sitä mieltä, että koska keula oli kohtuullisen suora ja renkaat vanteineen näyttivät jokseenkin kunnollisilta, olisi ehkä mahdollista vetää auto tielle ja ehkäpä jopa jatkaa omin neuvoin matkaa, olihan vanhempieni asunnolle vain noin 15 km. Koska bensa ei haissut, uskalsin yrittää käynnistämistä. Sen ainoan kerran kun sininen baskerikasa yllätti iloisesti, se teki sen elonsa loppumetreillä: yksi yritys ja moottori rusahti käyntiin. Pasonen kiinnitti traktoriinsa kauhassa roikkuneen kettingin ja veti autonraadostani irti ensin hinauskiinnikkeen, sitten puolet jo ennestään roikkuvasta puskurista ja lopuksi keulatuen. Lopulta viihdejousisektio oli taas Lahti-Vääksy-tiellä ja lähdin lenkotellen noin kolmeakymppiä kohti Lahtea. Merrasjärven suoralla oli tutka ja – minut pysäytettiin. Puhallutuksen ja kahden laastarin jälkeen sain jatkaa matkaani, ne kaksi viimeistä kilometriä.

Vasta kotipihassa älysin tarkistaa takakontissa (ja takapenkillä) oleen laitteistoni kunnon. Mukanani oli jokseenkin korvaamatonta tavaraa, Oberheim Xpander (monesta selvinnyt), SH-101, Juno-106 sekä vähän uudempaa settiä, kaikki räkeissä ja caseissa – ja kaikki kunnossa. Jälkeenpäin puituna tuumin seuraavaa: En tiedä onko olemassa suojelusenkeleitä, mutta veikkaisin empiirisiin testeihini perustuen, että sama tyyppi tsekkailee kahdessa vuorossa sekä pupujussien että syntikoiden perään. Ja siitäpä syntyikin inside-vitsi: jos olet ostanut käytetyn synan ja yksi soundeista on nimeltään “Puputus” (jokaisessa masiinassani on yksi “puputus”), olet jonkun vanhan koneeni omistaja. En ole juurikaan taikauskoinen, mutta toivon, että Suurella Puputtajalla on siten keikkamatkoillani kaksi hyvää syytä katsoa perääni. On hiukka syytä, meinaan.

(Riffi 06/2007)

Välillä kehen tahansa ihmiseen iskee hirvittävä himo tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jotakin, joka rikkoo kaavan. Toisinaan tekee hillittömästi mieli tasapainoilla ylikulkusillan kaiteella, hymyillä ostoskeskuksen vartijalle, pyytää poliisia sammuttamaan mustamaija sillä verukkeella, että tyhjäkäynti on rangaistava teko, käydä sanomassa nahkaliiviselle motoristille “hassu mopo�? tai kusaista plöräyttää paimenpoikaan. About yhtä fiksuja tekoja kaikki tyynni. Ajattelinkin tämän alustuksen jälkeen siirtyä suoran toiminnan mieheksi ja avata sanaisen arkkuni – ja ehdottaa, että hyväksymme mukisematta piratismin. Tai no, ei mukisematta vaan pikemminkin kevyesti puoliääneen päkisten, Sisilian malliin. Älkää vielä pakatko kakkakikkareita leivoslaatikoihin ja ladatko perintöhaulikoitanne, antakaa kun selitän – on se lehmä ojassa minullakin, Teoston asiakkaana ja tavallaan artistinakin, niinku sillee.

Varmasti jokainen ymmärtää sen, miten tuhottoman hankalaa on kitkeä pois jokin pitkään itänyt piirre kansakunnassamme, vaikkapa nyt esimerkiksi suomalainen vaitonaisuus tai henkinen etäisyys ja sangen estynyt smalltalk-ilmaisu (josta perusfenno käyttää luontevasti nimitystä “paskanjauhanta�?). Ja nythän “vaitonaisuus�? on sittemmin hyväksytty osaksi rotumääritelmäämme; siinä missä Litmanen on “hiljainen älykköfutari�?, Räikkönen on “jäämies�? ja Isometsä tuota pikaa varmasti “luotettava ja luontevasti iloinen hiihtäjäpoliitikko�?. En puutu oikeudellisiin, poliittisiin ja moraalisiin seikkoihin tai lavenna ajatteluani nyt yhtään sen enempää kuin mihin pystyn ilman suurempaa aivoinfarktia, tarkoitan vain, että voisi kai luonnehtia “musiikinimuttajien�? nivoutuneen tiukasti osaksi muuten toimivaa yhteiskuntaa. Pelkäänpä, että kyseinen ilmiö on muutaman vuoden kuluessa uusi osa 2000-luvun kansalaisen rotuominaisuuksista.

Ongelman ydin on edelleen se, että enemmistö imuttajistosta kokee viihteen laadultaan sellaiseksi, ettei tahdo maksaa puolittaisista mulkaisuista tai kuunteluista täyttä hintaa. Hyvä indikaatio on Applen iTunesin suosio ja myytyjen yksittäisten raitojen määrä – tuskinpa niitä kokonaisia levyjä on mitenkään älyttömästi myyskennelty, pikemminkin uskon, että porukka jahtaa iTunesista lähinnä “niitä tiettyjä juttuja�?. Rehellisesti sanoen liian moni levy kärsii edelleen ns. Backstreet Boys-syndroomasta; Kolme takuuvarmaa sinkkuhittiä, loput merkityksetöntä diibadaabaa. Ja eihän nyt jumaliste kukaan sellaista levyä osta vain jos sattuu diggailemaan “sitä yhtä biisii�?.

Youtube. Hyvä ja valloittavan viihdyttävä esimerkki! Nyttemmin muutama isompi konserni on hyväksynyt Youtuben moraalisen tien ja kahdenväliset sopimuksen mediajättien ja Youtuben välillä syntyivätkin odottamattoman helposti. Käytännössähän Youtube on jo jonkin aikaa toiminut tekijänoikeuslain suojaaman materiaalin levittämönä, osin kyllä vastoin tahtoaan (kaikkihan tietävät nämä sign-up-kaavakkeiden pikkuprintit), mutta hervottomilta koko-muu-planeetta-vastaan-Napster-tyyppisiltä oikeusjutuilta on vältytty. Ehkä lopultakin joku jossakin tajusi, että Youtube on mainio promoväline – ilmainen maailman tehokkaimpaan tiedotustapaan (puskaradio) perustuva välityskanava. Chris Cunninghamin sekopäävideota Aphex Twinin “Rubber Johnnystä�? on katsottu 14291 kertaa – ja meikäläinen osti sen ansiosta kolme AT:n levyä. Plus Chris Cunninghamin director demo reel-dvd:n. Ilmainen promo toimii. Tosin: jos promo on aitoa shittiä (sitä haisevaa tavaraa siis), se kuoppaa artistin tai yhtyeen tehokkaammin kuin mikään penskan roikuttaminen hotellin parvekkeelta. Että reaktiokäyrät jyrkkenevät molempiin suuntiin, siis.

Olen jo pariin kertaan marmattanut näissä kolumneissani sitä, kuinka paljon musiikintekijää syö se, että yleisesti ajatellaan miten biisintekijä tai artisti kylpee rahassa. Ville Valo (kaikki, todellakin kaikki kunnia miehelle) taitaa muuten olla ainoa. Marmatin myös siitä, että minun puolestani koko planeetta voisi piratoida vaikkapa jokaisen tekemäni paskimmankin biisin (ja hei, niitä riittää kyllä) kunhan minun ei tarvitsisi nähdä nälkää tai jättää laskujani maksamatta (anteeks ny kaikki taas kerran). Teostohan keräsi muinoin ns. kasettimaksuja jokaisesta myydystä tyhjästä kasetista ja siirtyi sittemmin cd- ja kovalevymaksuihin – ja laittoipa muuten myös iPodit verollepantavaksi, mikä lie tähti ollut kun taivaalle silloin nousi, perskule. Hmm, miksi Teosto ei muuten myönnä biisintekijöille (ja Gramex muusikoille) erityistä vapaakauppatunnusta, jolla alalla oleva saisi alennusta tyhjistä cd- ja dvd-rompuista sekä mp3-soittimista ja kovalevyistä? Onhan noita kaikenmaailman plussakortteja, miksei siis TeOstoPlus-korttia? Kysyn vaan.

Niin, lopultakin asiaan lukuisten aasinsiltojen kautta: Tehdäänpä piratismista laillista ja pannaan jokainen ADSL- ja laajakaista sekä muilla nopeilla yhteyksillä varustetut henkilöt maksamaan Teostolle, Gramexille sekä erityiselle Ohjelmistolle kuukausittaista korvausta siirretyn datamäärän mukaan (joka sitten jaetaan biisintekijöille, muusikoille sekä ohjelmistofirmoille erikseen sovittavin osuuksin). Piruako käyttää vuosia ja miestyövuosia ilmiön kitkemiseen, sillä jostain raosta ne pirulaiset kuitenkin löytävät tiensä. Eipä tarvitsisi käyttää miljoonia toimimattomien RootKit-suojauslisenssien ja muiden häläbäläkikkuroiden hankkimiseen. Ainoa työtä teettävä jobi olisi jonkinlaisen download-otannan seuranta – ja veikkaanpa, että siihen on jo valtiovallalla olemassa työkalut (jos ei meillä niin melko varmasti jostakin päin lähi-Eurooppaa löytyy). Koko potti jaetaan seurannasta löytyvän datan mukaan ja kaikki ovat tyytyväisiä. Alussa kuuluu toki mutinaa molemmilta puolin pöytää, mutta jokainen euro firmaan päin on silti ihan oikea euro, ilman sen kummempia, “erityisiä�? tai “perinteisiä�? ponnistuksia saatua rahaa. Nimittäin: ne, jotka imuttavat tavaraa, tekevät sitä kuitenkin, suojauksista ja lainsäädännöstä huolimatta. Isoveli valvoo, kyllä, mutta ei puutu, hoitaa vain tilityksen ja kaikki ovat onnellisia. Tai no. Oikeastaan en uskalla edes ajatella koko asiaa. Voisi kai luonnehtia, että yhtäkkiä koko webbi olisi yhtä suurta iTunes Music Storea. Tavallaan. Villi visio, eikös vain? Joku fiksumpi voisi jatkaa ajattelua, omat aivoni taisivat juuri nitkahtaa pahemman kerran. Mutta siltikin, eikös olekin houkuttava ajatus: vain euro, pari kuussa lisää siirtonopeudesta ja siirtomäärästä riippuen, ei enempää. Siinä kaikki. Eipähän tarvitsisi levy-yhtiöiden miettiä logistiikkaa tai varastointikustannuksia tms. – sitä paitsi, aina on niitä, jotka hankkivat ohjelmalisenssinsä ja cd:nsä “oikeista�? paikoista. Ja voisihan edellyttää, että jos työskentelee y-tunnuksen alaisena, olisi velvoitettu hankkimaan tarvittavat ohjelmistolisenssit. Ennen pitkää tosin voisi käydä niin, että ainoa legitimaattiporukka olisi Logic Pro-käyttäjät.

Juuri nyt olisi hyvä päättää kirjoitus faktoihin – sen sijaan myönnän harrastelijamaisuuteni ja kerron, ettei minulla ole ainoatakaan faktaa ajatusleikkini tueksi: halusinhan vain aiheuttaa laineita ja läikyntää mielenlammikoissanne. Juuri nyt olen vain täynnä kysymyksiä: Kuinkahan monta piratoitua PhotoShoppia on käytössä maailmanlaajuisesti? Kuinkahan montaa niistä käytetään duunikoneessa? Kuinka moni tienaa niillä elantonsa? Kuinka monella siitä porukasta on joko ADSL- tai muu nopea nettiliittymä? Kuinka moni on jostakin P2P- tms. verkosta nappaissut itselleen Madonnan uuden levyn? Moniko imuroi HIMin edellisen levyn kovalevylleen? PMMP:n levyn? Paljonko Ville Valon tienestit lisääntyisivät, jos jokaisesta yli GSM-data-vauhdin ylittävästä liittymästä tilitettäisi ns. sopiva kompensaatio artisille? Moniko lopettaisi levyjen ostamisen kokonaan ja siirtyisi lailliseksi piraatiksi? Miten paljon levy-yhtiöiden ja ohjelmistoyhtiöiden pitäisi muuttaa infrastruktuuriaan säilyäkseen hengissä? Joka tapauksessa käynnissä on jo jonkinlainen kuolio tai ainakin verenmyrkytys, kysymys on vain viihdenekroosin leviämisnopeudesta. Luojan kiitos keikkoja on edellen aika hemmetin paha piratoida. Feikki-ironmaidenit tunnistaa onneksi suht’ pitkän matkan takaa – joskin kauempaa ne näyttävät useimmiten jopa paremmille kuin alkuperäinen yhtye.

Mutta: jotta totuus ei unohtuisi, olen silti sitä mieltä, että kotimaista biisintekijää ja muusikkoa pitää kunnioittaa. Ei se taksikuskikaan pöllityllä kärryllä ajele.

(Riffi 05/2006)

Lyön vetoa, että jokaisen musiikintekijän kohdalle on sattunut tyyppi, joka ei vastaa puheluhin, meileihin tai tekstareihin. Vaikka olisi kyse kuinka kiireellisestä tai tärkeästä asiasta, tämä arvoisa hra Väistö Liike ei vastaa. Olipa kyse yhtyeen rojaltiraporteista tai kuvaussession hinnan tiedustelemisesta, yhtyeen olemattomien verkkosivujen valmistumisesta – ei, Väistö vaikenee. Vaikuttaa siltä, että Väistön kuukausittain saama kompensaatio ihmisten kanssa asioimisesta tai velvollisuuksien hoitamisesta, ei riitä korvaukseksi siitä mielipahasta. Väistöjä on töissä jokaisessa firmassa, niin pienessä pershikipajassa kuin monikansallisessa monialaviihdekonsernissa. Asia sinällään ei hämmästytä lainkaan, sen sijaan Väistö-hahmojen esiintymistiheys saa montun levälleen joka kerta.

Pahinta on se, jos Väistön reviiriin kuuluu laskutus- ja reskontraosasto. Silloin Väistö voi patri/matriarkaallisesti vellottaa ja kyykyttää koko artistirepertuaaria, kuten kävi taannoin Eräässä Suuressa Firmassa. “Nyt ei pysty�?, “nyt ei ehdi�?, “oon lähös lounaalle�? jne., kuuluivat selitykset. Ja rojaltitilitys viivästyi ja viivästyi. Lopulta artistisopimuksissa mainittu 90 vrk:kin ylittyi, mutta Väistö silti vaikeni. Samoihin aikoihin tapasin kaupungilla samassa firmassa kirjoilla olleen Kaverin tutusta Bändistä – pojilla meni hyvin, mukava myötätuuli ja noste menossa. Jokseenkin luontevasti Kaveri kuitenkin hieman romahti ja käänsi keskustelun Väistöön ja viivästyneisiin rojalteihin – siis luontevasti, mikäli “ai ni v***u muute sitä s****nan älykääpiötä ku se ei vastaa…�? -tyyppinen purkaus kesken muffinireseptin vaihdon voi mitenkään olla luontevaa. Epäilys siitä, että vaikeneminen johtuisi sosiaalisesta statuksestani häipyi. Oikeastaan olin helpottunut. Väistö kyykytti jokaista, tasapuolisesti. Kaverini oli kärsinyt toistuvista yhteydenotoista Nordean puolelta – nääs lainat olivat myöhässä, mutta minkäs teet kun Väistöllä oli just ny hyppydieetin vehnänoras/kaalimehuvaihe joka edellytti kuusituntisia spinning-sessioita. Ja kun se talvilomakin olis kohta. Yritin rauhoittaa Kaveria kertomalla, että olin noin puolen vuoden ajan yrittänyt saada kululaskelmaa kuvaus- ja stailaussessioista sekä kannen suunnittelusta plus EDELLEEN puuttuvista verkkosivuista. Ei auttanut, Väistö oli onnistunut väistelemään Kaveria jo noin 8 kk. Eikä siinäkään vielä kaikki. Ikävintä asiassa oli se, että Monikansallinen oli sitä mieltä, että jos laskee alleen, siivoaa itse sotkun – ts. pesi kätensä Väistön puuhista, tylysti. Samassa firmassa oli pari muutakin Väistön sukulaista. Vähä-Väistö ja Pikku-Väistö sekä Syylä kera kaverinsa Emmmäävaatiiän. Ymmärsin lopulta, episodin jälkeen, luettuani paria kaupallisen alan ulkomaista julkaisua, että väistelyyn oli syytä. Piti nimittäin kaunistella osavuosikatsausta, jotta vältyttäisi mahdollisilta supistuksilta. Olishan se ollu hirveetä jos ois ite joutunu väisteleen vaik Keijo Kumi & Rengas + Poika & Kumpp. -firman palvelukseen, niinku tiäksä?

Toista se oli silloin kun minä olin nuori ja IT-firman palveluksessa, juuri hullujen IT-vuosien aikoihin, vuosituhannen vaihteessa. Kyseisessä nimeltämainitsemattomassa yrityksessä oli töissä heppu, sanottakoon häntä vaikkapa Esaksi, jolla oli suvereeni kyky vastata jokaiseen yhteydenottoon. Vaikka Esa oli palaverissa ja sai puhelun, takaisin lähti välittömästi tekstari “Palaan asap.�? Jokainen lähetetty meili sai vastineen, kysymys vastauksen. Esa oli reilu, rehti, jämäkkä ja katseensa olisi naulannut verotarkastajankin seinään. Toiselle puolelle. Vähän niinku Uusis, paitti pahempi. Tiäksä? Loppuvaiheessa pestiäni työskentelin Esan kanssa ja panin merkille, että kommunikaatio meilein, puheluin ja tekstiviestein ei häirinnyt miehen työtä mitenkään. Esa hoiti jokaisen asian, myös ne julmetun paskamaiset ja inhottavat keljuilut, joita kyseisen IT-puljun onneton sekundatuote tuotti. Niin, minähän en vielä tänäkään päivänä ymmärrä mitä halvattua se räkkylä teki – eikä tajunnut moni muukaan siinä firmassa työskennellyt – että mitä hyötyä siitä oli? Ja olin sentään Business Opportunity -puolella suunnittelemassa ja ideoimassa uusia palveluita kyhäelmän ympärille. Ok, tuote sikseen. Tajusin silloin, että vaikka tuote olisi pahinta mahdollista sutta ja sekundaa, ei yritys saa toimia tuotteensa tavoin. Se olisi jotenkin… halpamaista? Esa muuten ei ollut ainoa kommunikaatiotaitoinen kyseisessä firmassa. Vaikutti siltä, minulle, muusikonrentulle, että jokainen työntekijä arvosti ja kunnioitti toista ihmistä niin paljon, että tavalla tai toisella oli TYÖAIKANA tavoitettavissa. En välittäisi spekuloida kotikasvatuksen tai koulutuksen merkityksellä, mutta jotain perää asiassa lienee.

Niin, Väistö on nyt lopultakin ymmärtänyt yhteydenpidon tärkeyden ja alkanut soittelemaan. Väistö on kuulemani mukaan “parin muun tyypin kans�? pannut pystyyn “yhen homman�?, “vaihtanu snadisti kuvioit�? ja tarvitsisi nyt “vähän tukee frendilt, tiäksä�?. Väistön on varmasti vaikea ymmärtää, etten jaa hänen innostustaan – en varsinkaan arkisin klo 01-04, jolloin satunnaisia puheluita tulee. Pidän toimistoaikojen ulkopuolella (klo 9-19) puhelintani ns. ystävämoodissa, jolloin vain tietyt tärkeät numerot hälyttävät. Olen lisäksi tehnyt erityisen PNG-ryhmän puhelimeeni ja suunnitellut sille suurella vaivalla aivan erityisen soittoäänen. Tuo PNG tarkoittaa muuten “persona non grata�? ja soittoäänenä on kokotauko. Harkitsin tovin myös Blacklist-ohjelman asentamista puhelimeeni, mutta enköhän selviä näinkin.

Veikkaisin muuten, ettei Väistön olisi tarvinnut panna pystyyn “yhtä hommaa�?, ellei sana Väistön väistöliikkeistä olisi kiirinyt ulkomaille asti. Toisen osavuosikatsauksen kanssa painiskelu päättyi häviöön (ei oikeastaan edes rökäle- vaan pökäletappioon), saapui leegio mustapukuisia, vakavailmeisiä englantia puhuvia miehiä ja ainakin Väistön puhelinnumero vapautettiin yrityksen hallusta. Veikkaanpa, että Väistö hieman ihmettelee “frendien�? väistelyä, mutta kuten olen jo aiemmin maininnut, karma kicks back. Enkä viittaa Korgiin. Lupasinkin itselleni Väistön viimeisistä liikkeistä kuultuani, että tästedes vastaan jokaiseen yhteydenottoyritykseen niin pian kuin pystyn ja kunnioitan ihmisiä enemmän (paitsi PNG-listan hyypiöitä). Ja syön vähemmän puolivalmisteita. Ja fillaroin enemmän.

(Riffi 04/2006)

“Mie en tiijä mitä työ oikee luulette, mutta meillä ei o essiintyjät koskaan ni tuota saanu ruokaa.” Seison koillissuomalaisen keikkapaikan keittiön ovella ja katselen ympärilleni – ja on oikeastaan ihan hemmetin hieno asia, että meitä ei edes aiota myrkyttää tämän laboratorion tuotteilla. Liedellä on kasa mustunutta tahmeannäköistä kiiltelevää töhnää ja ilmassa leijuu härskiintyneen rasvan aromi á la MacDonalds sunnuntaiaamuna, tiedättehän, se semmoinen löyhkä, joka alkaa kutittelemaan nielusta, kielen molemmilta puolilta, pakottaen nieleskelemään. “Anteeks ny, mut jos et o huomannu ni meil lukee sopimuksessa ihan halvatun selvästi maininta lämpimästä ruoasta ja etkös sinä nimenomaan oo siihe sopimukseen nimes laittanu?”, avaan kitani, naurettava sopimuskopio sormissani. “Nii mitenkä että?” “Että jos sopimus hyväksytään puolin ja toisin, sopimuksen pykälistä tulee pitää kii taikka muuten sillä voi pyyhkiä bärssettä. Että mitäs jos me lähetään helevettiin täältä eikä soiteta ja kerrotaan kaikille, että lähettiin, koska sinä et halunnu ruokkia meitä raukkoja poikapoloja?” Luulin jo hetken, että nainen nielaisisi tyhjää, mutta sieltä tulikin vain syvähengityksen voimistama haistattelu kaikkine ilmaisuineen. Ja sitten akka lykkäsi lieden päälle. “Mut kokkia mie en paikalle soita, se maksaa nii monta markkaa että työ ette usko.”

Sana “markkaa” paljastaa, että edellisessä kappaleessa eleltiin 90-luvun alkua. Valitettavasti identtisiä keskusteluja on käyty painavin sanankääntein siellä sun täällä, pitkin 90-lukua, sen loppua ja nyt uutta vuosituhattakin. Noin 80 prosentissa keikkapaikkoja tapahtuu “jotakin”, jokin unohtuu, jotakin ei vain löydy tai sitten voimaan astuu ns. Järjestäjän Ikioma Force Majeure: “Meillä ei ole ollut koskaan tapana ja kolme pistettä”. Ja sitten on näitä, jotka allekirjoittavat sopimuksen, mutta yliviivaavat vain omasta kappaleestaan tietyt pykälät… Pitkin Suomea löytyy vieläkin pikkupitäjiä, joissa ei näytä olevan ravintoloita (kebab-mestoja lukuunottamatta) eikä oikeastaan kunnollisia markettejakaan. Eikä oikeastaan elämääkään, että sikäli. Eräskin pohjoispohjanmaalainen yleisön vankkaa suosiota nauttiva keikkapaikka lähettää soittajat viereiselle huoltoasemalle “nauttimaan” illallista – joka tosin ei saa maksaa seitsemää euroa enempää. On kyllä pakko sanoa samaan ääneen, että jos siinä ManOililla nauttii seitsemällä eurolla sapuskaa, katuu myöhemmin tekoaan. Itse asiassa: katuu kaikkia pahoja tekojaan. Ja kaverinkin pahoja tekoja.

Kävi nimittäin niin, että kesken keikan vatsaani alkoi kiristellä ja tuntui aivan siltä kuin suolistossani olisi uinut ADHD-syndroomasta kärsinyt sinivalas. Ei siis hetken rauhaa. Välillä luulin, että selviän säikähdyksellä ja tahdonvoimalla, mutta kouristukset palasivat aina uudestaan ja uudestaan. Biisien välit olivat minimaaliset, ei toivoakaan helpotuksesta siis, ja periaatteenani on, että keikka vedetään vaikka jalka mätänis, joten pikku viivytys ei tullut kyseeseen. Keskityin koskettimistoon, hiireen, läppäriin ja huomasin, että tukala oloni alkoi peittää ns. lavanaamaa, ts. näkyä kasvoiltani. Onneksi olin joskus vuosituhannen vaihteessa harrastanut enemmänkin joogaa, sillä mula-bandha oli juuri tällä hetkellä tarpeen. En paneudu tämän enempää lajiin enkä yksityiskohtiin, mutta mainittakoon, että kyseisestä lihaslukosta on juuri “näissä tilanteissa” arvaamatonta hyötyä. Samoin kuten kurkunpäähengityksestä rumpalin kuorsatessa vasten naamaani tunkkaisessa bussissa. Tai suunnattomasta mielenrauhasta keskellä vähemmän rauhallista keskustelua keikkajärjestäjän kera. No, tuo viimeinen ei koskaan toiminut, myönnettäköön.

Sillä kertaa kestin keikan loppuun, mutta kylmä hiki, vatsanväänteet ja palelukohtaukset kertoivat kunnollisesta ruokamyrkytyksestä ja kun viimeinen biisi oli ohi, sinkosin erittäin määrätietoisesti kohti lavan oikealla puolella sijainnutta takahuonetta – josta “valoasetelmasyistä” oli pimennetty valot. Kyykin hämärässä pöntön yläpuolella helpotuksesta itkien (ei kai näille kukaan oikeasti istu?) kun kuulen rytmikkään, lisää vaativan taputuksen. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin ollut todella hyvillä mielin vaativista aplodeista ja onnistuneesta keikasta, mutta juuri tänään meteli kuulosti sanksriitinkieliseltä kiroukselta.

Ja eikun haalarit päälle ja lauteille hikeä pyyhkien. Ihmettelin tosin outoa hajua lavalle kiivetessäni, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Vatsaani alkoi vääntää taas, mutta encoresetistä selvisin ilman ihmeempiä puistatuksia – ja setin jälkeen taas vessaan. Haalarihässäkkääni purkaessani tajusin “oudon odöörin” lähteen: edellisellä kerralla olin epähuomiossa luiskauttanut haalarin selkäosan pönttöön ja asioinut järkähtämättömällä pokalla omille vaatteilleni. En paljoa, mutta “sopivasti”, sillä paitanikin oli saanut oman osansa.

Se taisikin olla viimeinen kerta kun nautin rasvassa käristettyä rasvaa rasvakastikkeessa, huoltoasemalla, ennen keikkaa – tai yleensäkään. Järjestäjäkin löi kätensä siihen ihteensä ikään kuin sopivasti kun olin tunnustamassa asiaa yhtyetovereilleni. Olin nimittäin jättänyt likaiset vaatteet pienelle pyöreälle jakkaralle ja vaihtamassa puhtaisiin juuri kun järjestäjä-älykkö hiipi takahuoneeseen – ja istahti lievästi suttuisen vaatemytyn päälle. Ei järin hyvät käytöstavat, mutta menköön tällä kertaa. Vahinko kiertämään, se niistä ravintolapäällikön vaaleista kesähousuista.

Luin myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmestyneestä lehdestä, että kyseisessä pitäjässä vaaniskeli ihmisiä ikävä masupöpö, joka kaatoi sakkia pahimmillaan viikoksi vuoteeseen – tai vessaan. Näytti siltä, että olin saanut oman osani matkamuistoista sillä kertaa, onneksi lievimmästä päästä. Ja samalla selvisi siis sekin, miksi ravintolapäällikkö siunaili sinä iltana keikkamestassa myydyn vatsakatkeron (lue: Fernet, Jägermeister yms.) suunnatonta määrää. Ettei olis yleisönkin joukossa ollut muutama joogaava toipilas? Nykyään avaimenperässäni on muuten pieni, tehokas led-lamppu. Jotta oloni olisi turvallisempi.

(Riffi 03/2006)

Ihminen on käynyt kiertoradalla, Kuussa ja lentää pian Marsiin. Vakoilusatelliitin kamera on niin tarkka, että kadulla lojuvasta sanomalehdestä voidaan helposti lukea tekstiplanssit tai ainakin juttujen otsikot. Auto osaa parkkeerata itse itsensä. Suomalainen oppii juomaan viiniä. Mies ymmärtää naista ainakin toisinaan – ja jotta tasapaino kehityksen suhteen säilyisi, kompuutteripuolella elelläänkin sitten niin jurakaudella kuin vain suinkin on mahdollista. Tai jos ei jurakautta niin ainakin pimeää keskiaikaa.

Josta tulikin mieleeni: vaikka toisin väitetään, mikään ei rasita hermoja niin kuin valohoito. Näin pimeän aikaan voisi luulla, että moisesta kuurista olisi jotain hyötyäkin, erityisesti kaamoksen keskellä ja talven pimeimmän syvän horroksen ytimessä. En tarkoita luonnollisen kaltaisen valon hohdetta huoneen nurkassa vaan sitä “palvelua�?, jota useimmat ohjelmisto- ja tietokonetarvikefirmat tarjoavat. Uusin painajaiseni ovat LaCien kaksilevyiset, ns. Bigger Diskit, joita alun alkaen kaupiteltiin sittemmin hieman alitehoiseksi osoittautuneen virtalähteen kera – ja joita omistan neljä kappaletta. Jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, käy nimittäin niin, että alkuperäisen virtalähteen tarjoama ulostulo nytkähtää, aiheuttaa levyvirheen, tai pahimmassa tapauksessa jopa vaurioittaa fyysisesti levyä (tiedättehän: bad sectors jne.) ja siinä sitä taas ollaan: ruutu ja mieli mustana – ja eikun valohoitoon, levy nimittäin. Alle vuoden ikäinen 500-gigainen Bigger Disk kävi “jossain�? todella reippaan kuukauden ajan ja palasi täysin ennallaan takaisin, ainoastaan uudemmalla isommalla virtalähteellä varustettuna. Edes takuuteippiä ei oltu avattu ja levyvirheetkin olivat ennallaan, ilmeisestä formatoinnista huolimatta. Kiitos “huollosta�? ja kaamostani helpottaneesta valohoidosta, grr. Levy on tällä hetkellä täysin turhan panttina hyllyssäni, sillä pitäisikö minun luottaa kerran nitkahtaneeseen tuotteeseen? Luottamuspula on vakava asia, joka vaikuttaa merkkiuskollisuuteen.

Toinen mieltäni raaviskeleva upea asia on suojausmekanismien kirjavuus. Apple julkisti vastikään 7.2-päivityksen Logiciin. Uusi versio sisältää monia bugikorjauksia ja toki myös uusia mahtavia bugeja, mutta nyt tuotteen toiminnallisuus ja luotettavuus alkaa pikku hiljaa saavuttaa muinaisen nelossarjan tukevuutta. Uutta on myös Seraton valmistaman Pitch’n’Time LE-viritys- ja venytysalgoritmin tukeminen. “Hienoa, se onkin ainoa asia jota ProToolsista olen ikävöinyt�?, ajattelin. Iloni oli todella lyhytaikainen, sillä sain pettymyksekseni kuulla, että PnT LE käyttääkin aivan erityisesti inhoamaani iLok-suojausta; Kokemukseni kyseisestä suojausmenetelmästä ovat vähintäänkin verenmakuisia – kuten osa lukijoista saattaa muistaa aiemmista kolumneistani. Olisin pitänyt vähintäänkin mieluisana yllätyksenä jos PnT LE-lisenssin olisi voinut siirtää Logicin suojausavaimelle, onhan sinne perskules tungettu jo jos jonkinnäköistä plugaria – tosin Emagicin, sittemmin Applen valmistamia, mutta kuitenkin. Ja jotta soppa ei olisi valmis, päätti Antares muuttaa päivityspolitiikkaansa kaikessa hiljaisuudessa ja muutti Auto-Tunen niin ikään iLok-suojatuksi, poistaen Challenge/Response-suojauksen (jota muuten ei vieläkään ole murrettu, tietääkseni). Näkemiin Auto-Tune, tervetuloa Melodyne – joka muuten tekee minkä lupaa ja vähän enemmänkin, kolmosversio kun nääs tunnistaa polyfonisen materiaalinkin. Lisäksi ikään kuin varkain Antares houkutteli ihmiset päivittämään plugarinsa ja vasta kun ostetun plugarin uutta challenge/responsea noudetaan, selviää asian todellinen laita. Ja siinä vaiheessa onkin sitten turha itkeä jos haluaa palata takaisin entiseen. Ei nimittäin onnistu. No, pitäkää räkkylänne.

Jokin aika sitten päätin tilata Korgin Legacy Collection Digital Editionin, siis laajennuksen mainiosta alkuperäisideasta (koska M1:tä tuli niin ikävä). Ihmettelin sekavaa lisenssikäytäntöä, sillä tilaukseen vaadittiin jos jonkinnäköistä koodia ja piti kaivaa se ja tämä ja tuo lappu esille sekä vielä cd-romppukin, jonka kannesta oikea koodi lopultakin löytyi. Kun tuote saapui, kävi ilmi, että laatikossa oli sangen mainion Digital Editionin lisäksi – suojausavain! Ja vieläpä se perhanan SynchroSoftin “näppärä�? “suojausavain�? jonka käytöstä mainitsen Prophet-V:n testauksen yhteydessä. Tuote, jonka toiminnasta ei ole koskaan varmuutta eikä suojauksen valmistajan kotisivuilta tahdo löytää kunnon tietoa lisenssikäytännöistä – esim. eri käyttis- tai ajuriversioilla autorisoidut ohjelmat saattavat (eivät tosin aina) kumota toinen toisensa jne… No, tämä on toistaiseksi ainoa SS-suojattu tuotteeni ja suhtaudun siihen pelonsekaisin tuntein. Toistaiseksi olen saanut vain kolme “key not found�?-ilmoitusta – vaikka palikka on siis ollut kiinni koko ajan. Pelottavaa. Mainittakoon tähän väliin, että Applen XSKey ei ole kertaakaan herjannut koko olemassaolonsa aikana. Ja onpa eräs ystäväni pessyt kyseisen avaimen pariin kertaan “huomaamattaan�? pesukoneessa farkkujen kanssa. Ja toimii. Ottakaa oppia, SS ja iLok!

Voi hyvänen aika tätä USB-laitteiden määrää. Näkisittepä hubini: pikku mokkulassa on kiinni Emagic Unitor 8 MkII (johon on ketjutettu AMT8), V-Synth XT, V-Synth, Nord Modular G2X, CME UF7-kontrolleri, MS-20-kontrolleri, M-Audio Trigger Finger, tulostin, Logicin suojausavain sekä nyt myös Korgin suojausavain. Lisäksi tarvitsen vielä näppäimistölle yhden portin sekä satunnaista pikkutiedostonsiirtoa varten toisen – USB-kovalevylle tai muistipuikolle. Armoa! Ikävintä hubeissa on se, että toisinaan, pienen virtaheilahtelun takia tms. jokin laitteista “häviää�? ja hommat tyssäävät tasan siihen paikkaan. Olen vaihtanut hubia (nyt on itse asiassa kolmas jo menossa) ja olen liittänyt siihen virtalähteenkin, mutta edelleen jotakin hassua tapahtuu, toisinaan. En käytä studiokonettani mihinkään muuhun kuin musiikintekemiseen – se ei itse asiassa ole edes netissä kiinni millään tapaa vaan hoidan päivitykset käsin mikäli tarvis – ja silti jokin poltergeistin vähälahjaisempi pikkuserkku tms. vierailee residenssissäni satunnaisesti, aiheuttaen ennenaikaista harmaantumista. Pahinta asiassa on se, että mitään ei voi ennakoida. Osa spontaanista luomisvaiheesta jähmettyy alitajuisen stressin myötä, sillä takaraivossa takoo koko ajan “talleta, talleta…�?, sillä eihän sitä auto-save-toimintoa ole vieläkään saatu ruuvattua Logiciin. Hmm, sydämensiirto on ollut mahdollista jo kolmisenkymmentä vuotta (ellei kauemminkin), Melodynellä saa vireeseen vaikka koko mäkijoukkueen ja huoltajatkin, kahvilakulttuuri on saapunut jo Suomeenkin ja naiset (juu, naiset) ovat lopultakin oppineet pukeutumaan ja meikkaamaan… auto-save, mikä ihmeen auto-save?

Niin, onkohan Mars-sukkulassa (tms., mikälie) USB-hubia tai riittävästi vapaita USB-paikkoja? Onkohan käynnistysavain Synchrosoftin tai iLokin valmistama ja lakkoilee vartin välein? Moiset disfunktionaaliset suojaukset tuntuvat turhilta – pikemminkin jaksan liputtaa toiminnallisen suojauksen, kuten esim. uuden Focusrite Liquid Mixin puolesta, siinähän plugarit eivät toimi, ellei Liquid Mix ole kytkettynä koneeseen firewiren kautta ja lisäksi saa kaupan päälle lisätoimintoja: säätimiä, mittariston ja kunnollisen käyttöliittymän. Hmm, Applen uusi vauhdikas dual-core-Intel-kannettava ja Liquid Mix… autio saari tai Mars, täältä tullaan!

“Hevon satulat ja halavatun kuolaimet.�? Kiroilen tätäkin kirjoittaessani – yksin – kun tekstinkäsittelysofta takkuaa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on puolikas suru ja jaettu kakku on – hemmetin paljon pienempi kakku, tietysti. Viime viikkoina olen kovasti kaivannut ympärilleni ihmisiä, olenhan kuluttanut melkoisesti aikaa yksinäni, tuhrustellen ja nihrustellen yksikseni paria hassua projektia edestakaisin ja pähkäillyt siinä sivussa kirjaimellisesti ohikiitävää elämää, kahlaten läpi paria kirjastosta lainattua itseapuopusta, ns. self help-manuaaleja.

Jotenkin tuntuu siltä, että yksintekemisessä ja -olemisessa on juuri tällä hetkellä vain huonoja puolia. Tällä hetkellä ottaisin kahvipöydällä olevasta kakusta mielelläni vain ne muruset ja pannun pohjalta bitumit jos vain saisin edes pienen tovin naureskella jonkun toisen kanssa vastikään tapahtuneelle puolen teran suuruiselle kovalevy-ydintuholle. Ei, iChat ei riitä eikä puhelukaan erityisemmin houkuta.

Ja ei, pointtini ei ole itse tuhoalue eivätkä edes siihen johtaneet tapahtumat. Pikemminkin kaipaan siitä kertomista ja siunailua, kommunikointia, puhumista. Ääniä ja ilmeitä. Uskon, että asiasta on varmastikin tehty jo lukuisia tutkimuksia, mutta väitän ihan MuTu-fiiliksellä, että ryhmädynamiikka ja ryhmän palaute siivittää (ei siis piiskaa) jäsentensä yksilöllisen työnlaadun korkeammalle tasolle. Jo pelkästään mahdollisuuksista keskusteleminen, pieni väittelykin, oman näkemyksen puolustaminen ja valintojen perustelu auttaa. Jos ei muuhun niin ainakin siihen, että oma näkemys terävöityy perustellessa valintojaan. Tavallaan kai voisi hermustella, että keskustellessa omista ratkaisuistaan ajautuu hetkeksi hivenen loitolle omasta egostaan, jolloin perspektiivi ikäänkuin tuulettuu, työstettävän asian ja tekijän väliin virtaa puhdasta ilmaa. Analyyttinen osa minästä ottaa hetkeksi vallan ja antaa luovan puoliskon levähtää.

Erityisen innoissani olen viime aikoina ollut sellaisista ryhmistä, joiden sisältämä luova aines on diversiteetiltään runsasta – ns. monialatyöhuonekommuunit olisivat kovasti mieleeni. Diversiteetin on kuitenkin syytä olla samansukuista, sillä tuskin mikään lannistaa enempää kuin triphop-diggarin kuulema totuus videoeditoijan suusta: “melekee ku eppunormaali paitti että paskempaa ja laulu ei kuulu�?. Turha siinä on rypistellä ja selittää, että tämä on nyt tämmöistä instrumentaalimusiikkia kauhuelokuvan taustalle… toisin sanoen liiallinen hajonta makuasioissa saattaa repiä luovan ympäristön takaisin alkuperäisiin osiinsa. Tai ainakin toteuttaa pikkujouluissa tosi-tv-formaatti-idean “taistelijat�?. Hmm, formaatin paikka, todellakin… pannaan kaksi kinastelevaa ihmistä (tai ryhmää/perhettä/aivansama) kahdeksi vuorokaudeksi suureen taloon ja komennetaan molemmat tekemään kaikkensa toisen nöyryyttämiseksi joko jekuin tai muilla tavoin. Käytettävissä on loputon määrä työkaluja yms. tarvikkeita – myös muoviräjähteet sallitaan. Se, joka murtuu viimeiseksi on voittanut matkan porauslautta Katatoonialle – vai oliko se Insoomnia?

Huomaattekos? Tähänkin jollakulla olisi jo parannusehdotus, joka jo pelkkänä vitsinä heitettäessä aiheuttaisi suuria laineita jonkun toisen mielen lammikossa ja ja ja… tiedättehän? Juuri tätä minä kaipaan yksinäisessä kellaripajassani – tai tällä pinttyneellä keltaisella kotisohvallani. Ideavaihtoa, brainstormausta, mitälie. Lähestyttäessä ideaa hieman poikkeavasta kulmasta voidaan helposti havaita nykyisen implementaation puutteet ja heikkoudet. Ruoste ei aina näy päälle, siihen tarvitaan kurkistus kääntöpuolelle. (Ote jostakin opuksesta, mikälie, vai liekö oma ajatukseni.)

On vanha totuus, että seppä, puuseppä ja kauppias pärjäsivät parhaiten toistensa läheisyydessä. Palveluita tarjoava ryhmä varmasti luo tarjontaa ja kysyntää, parantaen yksiköidensä liikevaihtoja – mutta paras tulos olisi saavutettu mikäli kirkkoherra olisi sattunut mainitsemaan saarnassaan kääntyvänsä usein em. kolmikon tarjoamien palveluiden puoleen. Hieman vinksahtanut visio vastaavasta hyöty-ympäristöstä on tietyistä Kauko-Idän kaupungeista tuttu porttola-baari-porttola-poliisiasema-baari-ryhmittymä. Tavallaan tuon voisi rinnastaa suomalaisten pikkupaikkakuntien Kela-pankki-Alko-poliisiasema-aukioihin, molemmissahan on pyrkimys keskitettyyn ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen. Tai no, ihan miten vaan.

Oma henkilökohtainen ongelmani on aina ollut se, että olen aina mieltänyt turhanpäiväisen henkselien paukuttamisen ja markkinoinnin aivan hemmetin vastenmieliseksi. Se kerta kaikkiaan ei ole edes kuvitteellinen osa persoonaani, pikemminkin täysin päin vastoin. Uskon, että kaltaisiani on monia muitakin (myös muilla luovilla aloilla) ja juuri tämä kyseinen työkykyinen ammattiväestö kaipaa tehokasta verkottumista joko erillisyksikköinä tai toimivina luovina yhteisöinä. Tokihan “se joku�? myyntihenkinen henkilö joutuu nappaamaan oman elantonsa välistä, mutta hyvällä ryhmäfiiliksellä ei oikeastaan ole hintaa, eihän? Ei ainakaan hirveästi yli viittätoista prosenttia per keikka, eihän?

Olen joskus manannut hyvälle ystävälleni edellämainitut self help-opukset á la Peräsvuo alimpaan tuonelaan lähinnä siksi, että niitä lukiessa tulee väistämättä mieleeni, että tässä mä nyt luen jonkun kirjoittamia paperiohuita päivänselvyyksiä ja jokuhan tästäkin maksaa kakskytkuus egee yheksäkyt senttii – ja että niiden sisältö on oikeastaan mitäänsanomattoman latteaa liirumlaarumia ja suuria rivinvälejä sekä marginaaleja. Vain huomatakseni juuri nyt, että tässähän minä latelen päivänselvyyksiä joita joku raasu lukee lehden saadessaan – enkä siltikään ole saanut tehdyksi ongelmalleni tuon taivaallista. Hmm, olen joka pennosen väärti. 🙂

En ole mitenkään älyttömän innostunut politiikasta enkä varsinkaan poliittisesta väittelystä koskien vastaleivottua tekijänoikeuslakia, sillä jotenkin keskustelu ja sen argumentointi on karannut maatakiertävälle radalle, tyyliin “mummos oli pannuhuoneessa ku sua vääns�?. Haluan vain lyhyesti sanoa, että kopiosuojaukset ovat Esteristä – taistelussa piratismia vastaan suojaustoimenpiteet ovat kuin heikon särkylääkkeen antamista vakavasti sairaalle ihmiselle, ts. hoitaa oiretta syyn sijaan. Noin, se siitä. “Isäs oli.�?

Ihan käytännön tasolla tämä homma toimii artistin elämässä tasan niin, että otetaan samat lääkkeet käyttöön taistelussa piraatteja vastaan. Vähän niin kuin villissä lännessä – tai koulussa. Muistan omalta kohdaltani sen, että koulukiusaaminen ei suinkaan koskaan loppunut siihen, että käännetään se toinenkin poski tai poistutaan paikalta vaieten. Ei. Isompien mopotus loppui ja jätti koko luokan rauhaan vasta kun tungettiin mopotusta johtanut tuleva ovimies tai aikuiskovis valtavaan likaiseen ja pimeään roskapönttöön – ja otettiin itse se kaksi tuntia jälki-istuntoa kouluväkivallasta. Argumentoinnin abc: “Äitis on.�?

Silloin kun nopeat nettiyhteydet alkoivat hiljalleen lisääntyä ja lehtikirjoittelu sekä alkavasta luvattomasta nettilatailusta ja Teoston harrastamasta “ahdistelusta�? taksikuskeja kohtaan oli kuumimmillaan, olin Helsingin Lauttasaaressa käväisemässä eräässä levy-yhtiössä. Tai no, sanotaanko, että tapahtumien kyseenalaisessa valossa ei oikein voi sanoa, että kuka oli ja missä oli ja milloin oli tai olinko se minä ollenkaan, mutta näin olen antanut luotettavalta taholta kertoa itselleni, että joku olis joskus niinku ollu ja tehny ja näin. No oli miten oli, mutta kuvitellaan, että näin oli: Auto oli huollossa ja piti lentää Amsterdamiin, kiire oli hirvittävä ja lähtöpäivälle oli kertynyt tekemistä yllin kyllin. Ensimmäisen kerran elämässäni piti oikein suunnitella paperille miten päivänsä käyttää, jotta kaikki menisi kuten pitääkin. Olin toimitellut niitä ja näitä ja hoitanut laitteet kentälle, matkatavaratkin ja mukanani oli vain pieni olkalaukku, jossa pidin lompakkoani ja cd-romppuja plus matkaan liittyviä dokumentteja. Vähän kantamista = vähemmän hikeä.

Hikeä olikin ilmassa jo riittämiin; Hirveän säätämisen jälkeen istuin bussissa kohti Lauttasaarta ja toimitin lupaamani masterit paikalle juuri silloin kuin pitikin. Jäin kuitenkin tapani mukaan taas kerran suustani kiinni, vaihtamaan reseptejä ja kertomaan uusimmista kirjakokemuksista jne. – ja niinpä missasin noin kymmenellä sekunnilla juuri Sen Bussin. Taksi. Kipittelin lähimmälle varmalle maamerkille, Teoston parkkipaikalle ja tilasin taksin siihen ja eipäs aikaakaan niin voi hyvänen aika.

Kävi nimittäin jo sillalla ilmi, että ratin takana istuva henkilö inhosi kaikkea Teostoon liittyvää kuin ruttoa. Kuutiopää teki selväksi sangen graafisin sanankääntein mitä mieltä “siitä niitten touhusta ja kiristämisestä�? oltiin ja kysyi samaan hengenvetoon, että en kai vaan ollut Teostosta. Ei muuten tullut mieleenikään tunnustaa edes asiakkuutta vaan kielsin kolmasti ja jäin odottamaan kukon ääntä. Selitin hieman katkonaisesti, että olin vain myöhästynyt bussista ja nyt pitäisi päästä kiireen vilkkaa lentoasemalle. Kun heppu rauhoittui hieman ja sai pyyhittyä suupieltensä vaahtoa vähän vähemmälle, ajattelin herätellä tilanteen positiivisen hengen elättelemiseksi vähän ystävällismielistä keskustelua. “No mitäs ne nyt on sulle sitte tehny?�? “Yrittävät mun radion soittamisesta ja muusta maksattaa.�? “Paljon ne haluu?�? “Aivan sama mitä ne haluu, mut ei kuulu niille kelle mä tota soitan ja miten paljo.�? Kyseessähän ei ole kaksinen summa, joten päättelin, että kyseessä on katkera eloonjäämistaistelu – tai sitten se perinteinen suomalainen “jos se kerran on eetterissä ja sen voi poimia, se poimitaan�?-mentaliteetti. Vähän niin kuin on tapana toimia P2P-verkoissakin.

Lyhyen painostavan hiljaisuuden jälkeen taksikuski avautui samoin tein (“tuli muuten tost Teostost mieleen, että…�?) ja kertoi, kuinka oli hommannut kotiinsa nopean nettiyhteyden ja kuinka jonkun “kaverin asentaman�? pc-ohjelman avulla löytyi heti kaikki eppunormaalit ja jiikarjalaiset ja muut. “On se kätevää, eiks se sit maksa mitään�?, kyselin muka tietämättömänä nettiyhteyksistä yms. “Eeeeiei se mitää. Siitä vaa klikataan listasta ja sit venataan.�? Onpa se todellakin kätevää, kerta kaikkiaan. “Se on niin älyttömän helppoo, et ku enne piti tilata tiäksä levyy ja sit piti venaa viikkoja ja hakee se sit mestoilt ja tollee ni nyt se tulee ku pulla pastorille eikä maksa mitää.�? Yritin sivulauseessa syyllistää vinosti hymyillen, että eikös siinä nyt viedä toiselta pala leivästä, tyyliin euro per levy näillä rojalteilla… “Se on nii vähä kato niille, nehä myy kymmenii tuhansii ja käy keikoil ja kaikkee eikä se o keltää pois jos mä ny muutaman vetäsen.�?

“Jos mä vaan muutaman vetäsen�? x 10000 kaljupäistä warettavaa taksikuskia = muutama kymmenen tuhatta euroa persnettoa per levy per artisti. Argumentoinnin abc: “Vaaris oli.�?

Näsäviisas asenne, helle ja peristadilainen suun etuosassa vokalisoitu puhetapa alkoivat syödä takapenkkiläisen positiivista asennetta. Yritin ohjata keskustelua kohti toiveikkaampia sävyjä, mutta turhaan. Kaveri tiputteli imuttamiensa levyjen nimiä etupenkiltä ja laskeskelin mielessäni maisemia katsellen taksikuskin kotimaiselle levymyynnille aiheuttamia tuhoja. Jo Tuusulantiellä, siinä Oulunkylän kohdalla olin about kuudensadan euron kohdalla – siis jälleenmyyntihinnoista puhuttaessa – ja kaverin “ostoslistalla�? oli ollut aika monta tuttua nimeä. Kysymykseen “miks sä teet noin, mikset sä osta niitä levyjä?�? sain vastauksen “en kai mä ny osta ja maksa itteeni kipeeks jos ne saa sieltä ilmaseks.�? Äänessä oli semmoinen “ootsä iha vajaa�?-sävy. Yritin vielä muutamaan kertaan herätellä kaverin omaatuntoa, mutta turhaan. Suhari oli vakuuttunut siitä, että hänen tapansa hankkia musiikkia ei vaikuta kenenkään tuloihin ja korkeintaan se on vastaisku “valtavalle�? Teostomaksulle jonka hän joutuisi maksamaan.

Taksimatka helvetistä alkoi olla lopuillaan, olin ollut viimeiset kilometrit hiiren hiljaa ja mietiskellyt suharin selvityksiä – suuri osa miekkosen lätinöistä oli mennyt ohi korvieni – tiedättehän Forrest Gump-leffasta sen kohtauksen, jossa Bubba selvittää mistä katkaravuista pitää ja selitys kestää ja kestää ja kestää? Olin satunnaisesti murahdellut silloin tällöin, muka ottaen osaa tai ollen samaa mieltä. En ole erityisen katkera luonne, mutta sillä kertaa ohimoissani jytisivät muistot kouluajan kuin-seinään-päättyneestä mopotuksesta ja siitä, kuinka tilanne silloin rauhoittui. Aivan kuin taksin taustapeilistä olisi kuskin paikalta minua mittaillut muinaisen koulumopottajan tyhjä katse – ja silloin tilttasi, leikkasi ns. kiinni. “Ootsä muuten ihan oikeasti miettiny koskaan mitä tapahtuu, jos riittävästi ihmisiä suhtautuu tähän hommaan niinku sä�?, kysyin. “E�?, tuli vastaus kuin taksin etupenkiltä. “Tai ootsä miettinyt mitä vois tapahtuu jos artistit tai muusikot sais tietää mitä just SÄ teet?�? Taksi liukui lähtöterminaalin ovelle, juuri ovien kohdalle. “E.�? “No niin mä arvelinkin. Arvaa mitä? Mä oon muusikko, levyttänyt artisti, yksityisyrittäjä ja nyt mä sanon sulle, että kiitos ilmaisesta kyydistä ja vähän helvetin hyvää päivänjatkoa.�? Nousin autosta, paiskasin oven kiinni niin että jymähti ja kävelin kylmän viileästi taakse katsomatta lähtötiskille ja siitä lipuntarkastuksen kautta tullialueelle. Kukaan ei seurannut. Kädet ja jalat tärisivät vielä raivosta, mutta suuni väänsi hymyyn sisälläni kasvanut riemu. Kuka sanoikaan, että kosto on suloinen? Vähättelipä pahasti. Argumentoinnin abc: “Itte oot.�?

Niin. Ehkäpä siirtyminen takaisin vaihdantatalouteen kannattaa? Ehkäpä muusikot ja artistit ottavat euron rinnalle maksuvälineeksi “biisin�?? Jos saan kupillisen hyvää lattea ja makoisan chapatan, voit ilomielin pölliä biisin tai pari. Jos pöllit koko tuotannon, saat tulla saunatalkoisiin ja paneloida löylyhuoneen. Tai ajaa ilmaiseksi taksin kentälle – palvelus palveluksesta. Eihän se mitään tai ketään heilauta jos minä ilmaiseksi ja kolme pistettä. Saatte alennustakin: yksi biisi on 99 senttiä, ainakin iTunesin laskuopin mukaan. Ihan kelpo vaihtosuhde näillä valuutoilla, eikös?

Rakas päiväkirjani, en voi väittää olevani erityisen taikauskoinen tai taipuvainen uskomaan kummallisiin salaliittoihin, numerologiaan, vampyyreihin tms. enemmän vähemmän metafyysisiin muka-kokemuksiin. Pikemminkin olen aina pitänyt itseäni jalat-tiukasti-maassa-tyypiksi, jopa satunnaisen popkohtauksen valtaan joutuessani. Elämäni varrelle mahtuu toden totta monen monta eriskummallista kokemusta, mutta syystä tai toisesta olen kuitenkin aina yhtä lapsenomaisen yllättynyt ja äimän käkenä kun joudun tekemisiin ääniefektien kanssa. Ilmeisesti en aivan syyttä. Nimittäin…

Ensikosketus ääniefekteihin sattui opiskeluvuosina, ennen 90-lukua. Olin juuri hankkinut pienen kannettavan DAT-nauhurin hemmetin suureelliseen hintaan sekä kylkiäiseksi AKG C1000-mikrofonin joka oli siihen aikaan mielestäni – hmm, kohtuullinen. Ammattikielessä on olemassa sangen osuva adjektiivi kyseiselle mikrofonille tätä nykyä ja se on “pas..�? eh, tuota, “huono�?. Olin erään kerran keskisuomalaisen puutavarayrityksen “prosessiosastolla�? äänittämässä kaikenlaista mielenkiintoista, varmuuden vuoksi, varustautunut asianmukaisesti kuulosuojain-kuulokeyhdistelmällä ja tungin nuoruuden innolla mikrofonia kaikkialle. Valtava tasohöylä (kyljessään sininen tarra, jossa luki PeNoPe) kiinnitti huomioni ja lähestyin iho kylmillä väreillä kummallisen soivaa ääntä pitävää laitetta. Mukanani oli pikku työkalupakki, jossa pidin muunnosplugeja, lääkäriteippiä, saksia yms. pikkutavaroita.

Kiinnitin teipillä mikrofonipiuhan tasohöylän läpisyöttöaukkoon ja riensin Aiwa-dattini kimppuun ja käynnistin äänityksen. Valtava tasohöylä oli tyhjäkäynnillä ja kuulokkeeni täytti demoninen hurina jolla oli hurjuudestaan huolimatta kuitenkin selkeä soiva nuotti. Sitten kuulin hiljaisen töpsähdyksen kuulokkeistani ja hurina kävi yltymään päin. Ääni kasvoi ja kasvoi – ja tajusin tilanteen aivan liian myöhään. Hirviöhöylän terän aiheuttama ilmavirta imi pikku hiljaa mikrofoniani vääjäämättä sisuksiinsa. Itsesuojeluvaisto esti ryntäämästä mikrofonia pelastamaan paljain sormineni, joten katselin kyynelsilmin mikrofonin imeytyvän vähä vähältä syvemmälle höylään. Kun meteli kuulokkeissa kävi turhan jylhäksi, suljin silmäni ja vain odotin. Kuului vain “fffFFFFWWRRWRWRWRWkriiiiitzzzz�? ja sitten tuli hiljaista. Mikrofoni singahti höylän ulostuloaukosta noin puoli senttia ohuempana, johdonriekaleet takalistossaan. Tajusin, että dat-nauhalle oli tarttunut jotakin riipaisevaa, kirjaimellisesti. Otin nauhan ulos datista – ja juuri samaan aikaan elämäänsäkyllästynyt käyttäytymisrajoitteinen logistiikka-asiantuntija (lue: lautapoika) tunki raahaamansa raakalaudan höylän kitusiin ja ilman täytti sakea puupuru ja -pöly; eihän se imuri tietenkään ollut päällä… Tottakai nauhurin luukku oli auki, menossa juuri kiinni, kun lusikallinen roipetta lennähti luukusta sisään. Nauhan lukupää pyörähti kerran, pari ja sen jälkeen näytössä lukikin vain “error�?. Se ainoa kerta, kun olen elämässäni ollut järkyttävän murhanhimoinen, oli tuolloin.

Myöhemmin samana maanantaina kertomustani ei taidettu ottaa kovinkaan tosissaan vakuutusyhtiö Pohjolan konttorissa. Tapahtuma-aika: “13.6.1988�?… hmm. Sain kuitenkin uuden mikrofonin ja nauhurin, hieman paremmat, hieman suuremmalla välirahalla.

Sitten piti saada mainokseen ohiajavan rekan ääni. Linnoittauduin kaatosateella kävelytien lähistöön Jyväskylä-Vaajakoski-moottoritien (tie nro 13, heh heh) varteen. Upouusi mikrofoni oli matalalla jalustalla, muovilla suojattuna ja kyykistelin itse sateenvarjon alla suojassa Esterin kostolta. Samoin tein äänityspaikkaa lähestyi Sisu-tukkirekka täydessä lastissa. Moottori jylisi suoralla ja olin Hangon keksin kadonnut veli aina siihen asti kunnes tajusin, että minua lähestyykin useampi rekka – yksi olisi riittänyt, voi minua onnenmyyrää! Ensimmäinen hurahti läheltä, niin läheltä, että dat-nauhurin tasomittarit menivät punaiselle ja peak-valo syttyi. Hiljensin äänitystasoa ja seuraava rekka lähestyikin saman tien – lähestyipä hyvinkin: tukkirekka rouhahti niin läheltä mikrofonia, että tasot vilahtivat taas punaiselle – ja ajoviima tempaisi mikrofonin tielle. Seuraava rekka ei varmaankaan edes huomannut tiellä lojuvaa hassua esinettä vaan hurautti muitta mutkitta mikrofonini ylitse. Taltioin nauhalle todennäköisesti juuri sellaisen ääniefektin, jonka Hilma-mummu kuuli potkukelkkoineen juuri ennen lähempää tutustumista karjarautaan: “nnnniiiiiiiIIIAAAAUUUUUGHHKRRRRRpffft�? ja harpunsoitto outroon kiitos. Titityy ja aamen, kahvia kanttiinista.

Ote muistikirjasta: “Hanki tukeva, matala mikkiständi.�?

About samoihin aikoihin oli vuorossa lintujen äänitys Isokoski-Päntäne-tien varressa, sadekelillä sekin. Mainittakoon tähän väliin, että kyseinen tie on tätä nykyä numeroltaan 661 – mutta arvatkaapa mikä se oli äänitystä tehdessä? Jjjep… Ukkospilveä muistuttavan hyttysparven saattelemana ryömin, raahustin ja matelin pitkin soistuvaa maata, loitommas liikenteen melusta. Kuljettuani ankarassa maastossa noin kilometrin itikoiden haaskana saavuin pienen lähteen luo ja painoin mikkijalustani mättääseen. Olin silloin muuten perhanan ylpeä uudesta säänkestävästä stereomikrofonistani, myönnettäköön. Sade äityi pahaksi ja piilotin dat-nauhurin sadetakin suojiin, menin kyykkyyn mättään viereen ja painoin äänityksen päälle. Odottelin jokusen minuutin kyyristellen lähteen äärellä, äänittäen sadetta ja hiljaisuutta. Ilma tuoksui suloiselle, sammaleen ja havun tuoreelle vihreälle, hamusinpa siinä suuhuni vielä muutaman mustikankin – ja kuinka ollakaan nautin liharuokanikin siinä ohessa: pikkuruinen etana, perskules. Ehdin ajatella puraistessani vain “jaaha�? ja nousin ylös syljeskellen ja kukoen hirvittävän makuista, limaista kääpiöraatoa suustani. Heittelehtivä verenpaine tai höttöinen maaperä teki tenät ja kellahdin komeasti persaus edellä lähteeseen. Lähteen vieressä ollut kanto teki selvää dat-nauhurista poikamaisen painoni alla (silloin 70 kg) ja lähteen vesi viimeisteli tuhon. Korvauspäällikkö sinutteli minua jo ennen tätä tapahtumaa, nyt varmaan saisin jo ilmaisen lounaankin ja tyttären puhelinnumeron… Hieman lohtua suruun sentään toi se, että piuha ja mikrofonini säilyivät uudenveroisina ja tyystin vahingoitta sillä kertaa. Sen sijaan takalistossani oli verta vuotava ruhje, housuissa ammottava palkeenkieli ja mieli nöyryytyksen runtelema.

Ja mitäpä tarttuikaan nauhalle? En kuulkaas, rehellisesti, ole uskaltanut ikinä kuunnella itse; hyvä ystäväni nimittäin lainasi nauhan, kuunteli osan, taltioi jotakin kovalevylleen ja sen jälkeen lähetti sähköpostissa linkin EVP-ilmiöstä kertoville kotisivuille sekä laittoi lähettipalvelun kautta nauhani takaisin. 😀 Ihme porukkaa. Sen sijaan eipä ole ihme, että CD- tai DVD-levyillä myytävät ääniefektikokoelmat ovat niin hinnakkaita. Onhan kalustohävikki melkoinen – edellyttäen, että taltiointitapa muistuttaa omaani edes etäisesti. Josta tulikin mieleeni: Jos projektiin liittyy numero 13 (tai muita numerologian klassikoita) ja huomaan sen ajoissa, istun hetkeksi lattialle, hengähdän ja kaivan esiin suojavarusteet: tuplaespresson, suklaalevyn ja pehmonalleni. Ja sitten jemmaan datit ja mikit.

Jokusen vuoden tien päällä viettäneenä taidan pikku hiljaa kuulua niihin ihmisiin, jotka eivät enää jaksa uskoa käsitteeseen “älykkyysosamäärä�?. Sen sijaan olen vakuuttunut, että on olemassa geneettisesti muunneltu, jokaiselle alalle väkisin tunkeutuva etäisesti ihmistä muistuttava olento jonka älykkyydestä puhumisen yhteydessä kannattaisi pikemminkin käyttää käsitettä “älykkyysjakojäännös�?, ÄJJ. Näihin käveleviin tuulitunneleihin törmää yhä useammin, erityisesti varsinkin ravintola-alalla ja asiakaspalvelussa. Ja aivan vastikään myös soitinkorjaamoissa.

Sattuipa nimittäin niin, että vanha luottopelini simahti, ei ilmeisestikään kestänyt reissaamisen rasitusta vaan lopetti ensin näytön toiminnan ja sittemmin myös muut kognitiiviset toiminnot, ts. ryhtyi elektrovihannekseksi. Koska takuu oli jo ohi, roudasin vekottimen toukokuun alkupäivinä ns. tutun tutun tutulle alan miehelle, jolla oli oma paja Helsingin äärialueilla. Kaveri laittoi vehkeeseen sähköpiuhan kiinni, napsautti koneen päälle ja koputteli ja paineli koskettimia, vähän sillai-niinku-autokaupassa-tehdään. “On täs kyl hyvä koskettimisto, täs mallis�?, mies sähisi röökinsä takaa. “Niin. Se vaan on nyt tuhannen päreinä. Mut auttaisko se, että pannaan toi sähköjohto tohon töpseliin kiinni?�? “Joo, ei tartte. Näistä menee aina tää näyttö enste. On näitä pari täällä ollu.�?

Meni viikko ja soittelin vihanneksen perään. “Joo ei o tullu kuule kytkentäkaavioo ja osii mut mä sen tossa just avasin ja katoin että joo.�? Noh, kävin vierailulla seuraavan viikon alussa ja koska mitään ei ollut tapahtunut laitteelle, otin sen mukaani. Vasta kotosalla huomasin, että “warranty void if broken�?-tarra oli täysin iskemätön. Ymmärsin vasta siinä vaiheessa, että haponkorventama hanslankari ei ollut antanut edes valohoitoa vehkeelle. Soitin siltä istumalta takaisin kaverille, tiukaten syitä lorvailuun ja suoranaiseen valehteluun. “V**ut mä mitää valehellu. On niitä tääl pari ollu, mut Sakke haki omansa kans pois ja sitä toista mä en ehtiny ees avaan ku se pöllittiin täältä.�? Niin. Mieshän kertoi puhtaan totuuden: “On näitä pari täällä ollu.�? Avasin suivaantuneena koneen itse ja huomasin, että kahta piirilevyä yhdistävä matokaapeli oli hieman irtonaisen näköinen. Kiinnitin sen ja kytkin sähköt päälle. Toimi.

Toinen ÄJJ-tapaus sattui aivan juuri, tätä kirjoitettaessa viime viikonloppuna. Päädyimme yhtyeen kanssa länsisuomalaiseen tuppukylään lähelle Poria. Olimme olleet reilu vuosi aikaisemmin samassa paikassa keikalla, kun keikkapaikan sähköjärjestelmä sanoi sopimuksensa irti ja käräytti paikan päätevahvistimen. Luojan kiitos kyseessä ei ollut oma. Mestan sähkötaulu oli kuvauksellinen – tosin minun ei annettu ottaa siitä kuvaa, sillä portsari (joka sähkölinja-drop-offina oli ilmeisestikin vastuussa kytkennöistä) piteli kättään kameran edessä. Sovittiin sillä istumalla, että tullaan vuoden päästä uudelleen kun sähköt on fiksattu.

Tällä jälkimmäisellä kerralla tulikin sitten mausteita lisää soppaan. Paikalla oli nimittäin ilmiselvästä LPLNALTP-syndroomasta(* kärsivä ravintolapäällikkö, jonka eittämättä kummallinen asenne asiakaspalveluun sai koko konkkaronkan suut loksahtamaan apposen ammolleen. Siis tiedättehän tämän ihmistyypin, joka kärsii huonosta itsetunnosta ja ottaa pankista lainaa ja iskee kaikki hillot kiinni kylän ainoaan räkälään ja maalaa sisäseinät ja hommaa uudet äänentoistovehkeet sillä mitä lainasta jää ostettuaan ensin vanhan taksimersun ja siniset rillit ja lopuksi nousee neste ohimoon kun kylän nuoriso alkaa käydä baarissa ja juoda halpaa vedellä jatkettua viinanlitkua ja seuraavaksi mies kehuukin jo pääministeriyhteyksillään? Pelottavia ovat nuo henkilöt.

No, siinä kesken roudauksen tämä hyppykeppi alkaa vinkua roudaripojille, että bussinrumilus pitää siirtää – ei takapihalle, vaan läheisen marketin pihalle, ettei yrityksen imago kärsi. Ja samaan hengenvetoon vetäisee vielä kitaristilaulajan nenän alta ruokalautasen pois ja julistaa jokseenkin teatraalisen poleemiseen sävyyn, että herrojen ruokailu on nyt sitten päättynyt ja koko yhtye on juuri saanut porttikiellon keittiöön. Ja jos tarkkoja ollaan, niin koko hemmetin paikkaan. Paitsi ehkä lavalle voidaan mennä, mutta sinnekin vasta klo 01.00 kun keikka alkaa.

Noh, eipä siinä. Nauratti kovasti siihen asti kunnes kuulin, että kaveri oli repinyt vieraslistan vieraiden saapuessa. Listalla oli 8 henkilöä ja niistäkin 5 oli siihen asti päässyt aina ilmaiseksi kyseiseen räkälään. Hyppykeppi oli kuulemma innostunut aivan valtavasti voimannäytöksestään – kunnes luhistui huomatessaan, että vieraiden joukossa oli kylän sähköyrityksen toimitusjohtaja ja aloitti silmittömän pokkuroinnin. Mutta johonkin piti viha purkaa. Ja eikun kitaristilaulajan (oikeastikin Maailman Mukavimman Miehen) kimppuun taas, sähisten: “Sun pittäs olla ny tegemäs sitä mitä sun pittäs ol tegemäs.�? Johonka MMM: “Häh?�? “No valmistautumassa geiggan, sula on 23 minuuttii aikka siihe, hopii hopii.�? Maailman Mukavin Mies ei ymmärtänyt ollenkaan, olihan soundcheck yms. tehty jo aikaa sitten, mutta ajatteli sitten, että nesteen aiheuttama valtava paine varmastikin painaa aivoja vasten kalloa aiheuttaen kipua ja ennen pitkää käy huonosti. Miestä kävi sääliksi kun noin on tuskissaan, ajatteli MMM ja kohautti olkiaan.

Kahdeksan biisin jälkeen kolmivaihevirrasta hävisi ensin yksi vaihe, sitten toinen. Tietokoneen virtalähteen valo vilkutti keltaista ja vihreää, sammui sitten kokonaan. Samalla sammahti myös V-Synth. Pikku hiljaa päätevahvistimet (tällä kertaa omat) antoivat periksi lastin alla ja laukesivat. Keikka loppui suureen a cappella-yhteislaulantaan – mutta onneksi yleisö ymmärsi ja tiesi kertoa näin tapahtuneen monta kertaa aiemminkin. Seurueen sähkömies käväisi pääsähkötaululla ja huomasi, että pääsulakkeet oli kiinnitetty sangen arveluttavasti, säädöksiä hipoen. Ilmeisesti toistunut sähköongelma, vierasseurueemme kokoonpano ja sähkötauluvierailu vaikuttivat siihen, että keikkaliksat maksettiin täysin mukisematta, viimeistä senttiä myöten. Ja yllättäen sinisten rillien takana asui häivähdys epävarmuutta, olisiko kallo antanut jo periksi?

ÄJJ-tapaukset sulautuvat yllättävän hyvin yhteiskuntaan, pakko myöntää. Suu kiinni hiljaa istuessaan ne menevät täysin ihmisestä, ei epäilystäkään. Eron huomaa oikeastaan vasta liian myöhään, yleensä välittömästi sen hetken jälkeen kun kikkare osuu tuulettimen lapaan. Ja sitten onkin kiinni enää vain sekunnin murto-osista – ehtiikö suojautua vai ei? Paras tapa suhtautua ÄJJ-väestöön on olla kärsivällinen ja uskoa karman lakiin: Paha saa aina palkkansa ja muusikko myös, joskus ihan oikeanakin rahana.
(* LPLNALTP: Liian-Paljon-Liian-Nopeasti-Aivan-Liian-Tyhjään-Päähän 😀

Rakas päiväkirja. Jouduin nostalgian valtaan! Kylläpä nykyään on helppoa tuo keikkailu, tuumasin tässä taannoin. On tietokoneet, pleikkarit, kännykät, digitaalinauhurit ja sitä ja tätä. Bussien ja junienkin aikataulut selviävät tavallisella kännykällä ihan tuosta vaan, sen kummemmin edes asiaa miettimättä. Ja jos lähtee omalla autolla metsän siimekseen, on olemassa kaikenlaisia kikottimia, joilla pystyy paikantamaan huoltoasemat, ravintolat, terveys- ja arvauskeskukset – ja itsensä.

Toista se oli silloin kun minä olin p**kele nuori kakskymppinen tolvana. Kartat pitivät kyllä paikkansa mukavasti, mutta harvemmin tuli tiedettyä täsmällinen sijainti, noin niinkus edes 10 kilometrin tarkkuudella… Tykkäsin ajella autollani silloin, jopa keskellä yötä, pitkiäkin matkoja. Auto oli aina kattoaan myöten täynnä kaikenlaista sälää ja roipetta. Oli kaksi 20 unitin flightcase-räkkiä täynnä efektisälää ja syntikkamoduleita, kaksi isoa alumiinisalkkua täynnä midipiuhoja ja audiopiuhoja, muuntajia ja virtalähteitä, Syquestin siirtokovalevyjä sekä kaikkea muuta. Sitten oli erikseen kotelo tietokoneen monitorille ja jonkunlainen äidin ompelema pehmopussi tietokoneelle (Atari STFM 1040) ja diskettilaatikolle. Lisäksi pikkuauton persuksiin pakattiin noiden lisäksi vielä matkalaukku täynnä henk.koht. välineitä sekä kaiken kukkuraksi hemmetin ikävästi kasattava ja purettava italialainen standi ja neljä keyboardia.

Eräänä sateisena sunnuntaipäivänä 1994 olin palaamassa keikkarundilta ja jossakin Vääksyn eteläpuolella tielle pompsahti rusakko. Koska olen hellämielinen pehmo, väistin pupua ruohopientareelle – ja: enpäs saanutkaan autoa takaisin tielle vaan liu’uin satasen vauhdissa syvemmälle ojaan, osuin kiveen, napsautin auton kolme kertaa katon kautta ympäri ja katkaisin siinä mennessä yhden sähkötolpankin. Päädyin kuin ihmeen kautta takaisin pyörille, nokka menosuuntaan. Auto oli rehellisesti sanottuna, ammattikielellä, paskana. Vain kuskin puoleinen ovi sekä bensatankin korkki olivat ehjiä. Kaikki muu oli Sunmaid Raisins-tyyppisesti stailattu ja vuosikymmenen päästä tulevaa muotia mukaillen miellyttävän maanläheisesti värittynyttä, suorastaan maastokuvioista.

Joku ohitraktoroiva maajussi vetäisi autoni sitten takaisin tielle ja ihme ja kumma – sehän liikkui. Hieman vaivalloisesti lenkuttaen, mutta kuitenkin: pääsin vanhempieni luokse Lahteen, vain reilun 10 km päähän kolaripaikasta. Renault 19 meni lunastukseen. Paska kärry muutenkin.

Siellä etsiskellessäni dreadlockieni joukosta (jep, se oli silloin se) lasinsiruja tulin ajatelleeksi keikkasetin pienentämistä. Koska suuri osa tavarasta joka tapauksessa toistuu samanlaisena keikasta toiseen, oli sulaa hulluutta roudata Frankensteinin avioton lapsi-tyyppistä kammokioskia ympäri Suomea; osa sekvensseistä päätettiinkin siis siirtää ADAT-nauhoille. Valitettavasti himoamani live-tempo-sync-efektit ja geitatut matot olisivat vaatineet pari hilavitkutinta lisää, joten päätimme luopua moisesta ylellisyydestä. Niiden sijaan tyydyin tylsiin etukäteen tehtyihin delayaika-asetuksiin jne. ja murisin nurkassa säkkiin pukeutuneena ja odottelin aikoja parempia syvästi järkyttyneenä. Nuori taidepieruego koki kolauksen. “Nauhakeikkojako? Apua!�? No, ei oikeastaan. Totuinkin touhuun nopeasti.

Paluu kauemmaksi ajassa: Ensimmäinen keikkani kera kone-setupin tapahtui pikkupoikana joskus vähän midin julkistamisen (1983) jälkeen, sillä käytin silloin Rolandin MSQ-100-sekvensseriä joka tahdisti hemmetin vanhan rumpukoneeni (SoundMaster Stix) isäni voileipä-Tupperwareastiaan rakentaman hilavitkuttimen avulla. Toisinaan keikat tehtiin pelkän komppikoneen tahdistamana ja isäni ymmärsi rakentaa keikkoja helpottamaan nerokkaan temponäytön puksuttimeeni vanhasta volttimittarista. Piti vaan merkitä oikeat tempojännitteet teippiin ylös ja vääntää patternit kohdalleen manuaalisesti, samoin kuten tempot. Jossakin vaiheessa (vielä pitkin 90-lukua) roudasin mukanani valtavaa 8-oskillaattorista Roland System 100-m -modulaarisyntikkaa (ja Bossin pikku viritinmittaria), jota kaikki roudarit vihasivat. Otin nimittäin tavakseni niuhottaa valojen asettelusta ja lämmöntasaamisesta. Tein vehkeeseen muutaman peruspatchin, joita oli helppo muuttaa vetelemällä patch-piuhoja vähän irti tai työntelemällä niitä takaisin kiinni… joidenkin biisien aikana selasin läpi taskulampun kanssa polaroid-nippua, jotta sain väännettyä seuraavien biisien soundit kohdalleen. Kuinka tyhmä sitä voikaan olla? Missä on mun mikki? Mikä biisi?

Niin tyhmä, että ottaa keikalle Ensoniq Miragen. Tai Roland S-10:n. Tai Yamaha DMP-7:n “ihan vaan keyboardmikseriksi�?. Tai minkä tahansa vehkeen, jonka datan joutui joka kerta lataamaan KASETILTA tai DISKETILTÄ. Mihinkähän järveen se MC-50 muuten heitettiinkään?
Niin paljoa en kuitenkaan säätämistä vihaa, ettenkö harkitsisi uudestaan ihan tosissani modulaarisyntikan ottamista keikoille. Pelkkä soittaminen on jotenkin – tylsää? Ehkä vocoder ja pari efektiä? Niin, extremeurheiluahan tämä on, keikkailu nimittäin. Ensi viikonloppuna pääsee taas keikalle. Mukaan lähtevät vain PowerBook, kovalevy, audiointerface, kaksi modulia, PS2 ja pari peliä, iPod sekä matkalaukku. Kovalevy toimii myös matkaviihdyttimenä, sillä siellä on jos jonkunlaisiakin hassuja videoklippejä ja leffoja, joskaan ei luvatonta tai tekijänoikeuksia halveksivaa materiaalia – tietenkään: omaa oksaa ei sahata ja huono karma bounces back and stabs you. Rakas päiväkirjani: miksi näitä mahtavia leluja ja tehokkaita läppäreitä ei ollut silloin kun minä olin nuori ja selkäni oli vielä ehjä? Terv. nimim. “Välilevyn pullistuma vm. -70�? 😀