Helpon nakin vaikea keikka

Uskokaa minua, kun sanon, että osaan tehdä elämästäni vaikeaa. Jokin sisäinen mekanismi laukeaa satunnaisin, joskin tasaisin väliajoin, ja saa minut tekemään tyhmyyksiä, joihin normaalilla ällillä varustettu ihminen ei suistuisi. Työhuoneeni nurkassa murjottava modulaarisyntikka on hyvä esimerkki, pirun kallis ja epäkäytännöllinen – tai oikeastaan se on huono esimerkki, sillä sentään käytän masiinaa päivittäin. Korkeasta piupalipaupali-kertoimestani kertovat myös kymmenet turhat äänikirjastot. Jo joitakin vuosia sitten tuli nimittäin hankittua senpäiväisesti kaikenmaailman hoovee/hoopee/WTF?-kertoimella varustettuja häläbälä-libraryjä, että jälleenmyyjiäkin heikottaisi hyllymetreittäin irvistelevät pahvilaatikot. Tai no, pahvilootat on kierrätetty, mutta siis ne cd- ja dvd-levyt koteloineen. Viime viikolla tajusin, että siellähän sitä on, paskaa suoraan sanoen. Ettei vaan olisivat olleet nimenomaan Best Of Jakutialainen Kissanperkausteline- sekä Sydän-Savolaisia Märehtijä-ääniä -kirjastot (tjsp), jotka saivat minut raivon partaalle. Näihinkö ryöttäisiin hevonkuukkeleihin minä rahojani työnnän? Kiiltäviin kiekkoihin, jälleenmyyntiarvo 0 eur. Ei, Olavi. Et sinä ole hullu. MINÄ olen se hullu. Ja ihan hemmetin tyhmä. Vai mitä voi sanoa ihmisestä, jolla on hyllyssään Instruments of Belarus-niminen, aivan paskoja wav-faileja sisältävä cd-romppu? Mitä minun päässäni on liikkunut? Hammasharja. Siinä kaikki.

Olen aina ollut kohtuuttoman innoissani uudesta teknologiasta ja uusista sovelluksista, vaikka ne usein vievätkin minut infarktin partaalle, ja vannon kerta toisensa jälkeen pystyväni lopettamaan ns. alfatestaushommat milloin tahansa. Ja höpö höpö. Aina pitää saada jotakin uutta, lienen siis helppo nakki myyjille. Mutta siltikään elämäni ei nakkiudesta huolimatta helppoudu.

Nimittäin. Viime viikonloppuna tuli oltua Lempäälässä keikalla, suuressa, suuressa ostoskeskuksessa. Oli aika vinkeä olo, kun koko pulju suljettiin ja soundcheck alkoi: valtava rakennus kaikui tyhjyyttään. Lainaläppäri oli onnesta soikeana saadessaan toistella MainStage-ohjelman avulla sulosointuja. Eh, siis YRITTÄESSÄÄN toistella. Olin onneksi ottanut mukaani myös erään sampleja toistavan “oikean” soittimen (hieman epäkäytännöllisen tosin, mutta kuitenkin), jotta en jäisi tyhjän päälle jos jotain tapahtuu. Soundcheckissa lainaläppäri piiputti pikkuisen, leikkeli nuotteja kesken ja päräytteli reverbit palasiksi, mutta olin varautunut asiaan. Olihan minulla onneksi se toinen masiina. Kyllä tämä tästä.

Kyllä tosiaan juu ja Pastirol. Arvatkaa vain. Alla oli yhdet treenit ja vaikka biisit olivatkin läpeensä tuttuja, oli jokaisessa silti muisteltavaa, olihan edellisestä keikasta pari vuotta. Keikkasetti oli pitänyt etsiä backup-levyiltä pala kerrallaan, osa sieltä, osa tuolta, osa vuodelta 1996. Samplesettini oli ehkä turhaankin 24-bittinen, 48 kHz – ja stereo: lastia karsimalla olisin voinut helpottaa koneen taakkaa, mutta aikaa ei ollut. Piti saada soundit kohdalleen ja muutaman biisin sekvenssit soitettua kuosiin sekä alkuperäiset akustiset kitarat ja perkussiot kovikselle jne., siis semmoista perussäätöä liian lyhyellä aikataululla. Jo ekassa biisissä MainStage haukkaa ääniä pois, performance meter punaisella. Siirryn käyttämään toisella kädelläni varavehjettä. Ständin alatason kiinnitysruuvi oli ilmeisesti automatkan tai lämmönvaihteluiden takia löystynyt ja alakoskettimisto alkoi vajota vasemmalle, kuusiokoloavainta ei tullut mukaan. En voinut kuin hipelöidä varoen, ei puhettakaan tyylilleni uskollisesta paiskomisesta ja suuvaahdosta. Ylempänä oleva USB-kiippari vilkuttaa valoaan – virta loppuu? Mitä? Kesken kolmannen biisin MainStage ei sano enää mitään, sekvenssi sentään soi.

Tässä kohtaa oli jo hiki.

Ketsuppia muusiin: läppäri vetäisee ihan kunnolla pystyyn ja suostuu noin puolesta keikasta eteenpäin toistamaan ainoastaan RAM-muistissa olevia sämplejä. Teki mieleni trentreznoroida koko keikkasetti, mutta yleisö ei välttämättä olisi ymmärtänyt… Fiiliksen pelasti kuin ihmeen kaupalla vielä pyörivä Live-ohjelma, joka suostui mystisesti toistamaan vielä yhden biisin taustapuksutukset. Jokin oli liikaa “oikealle” soittimelleni ja se päätti lukkiutua kesken viimeisten kertosäkeiden. Ensimmäinen kerta elämässäni kun näin käy. Virta pois ja virta päälle – ja sitten se muistuu mieleen: latausaika! Voi ny perkele. Vehkeen persauksessa on kiinni PCMCIA-adapteri (kiinnitettynä ruuvein), jossa on muistikortti, jolla on 500 megaa sampleja, jotka alkavat latautua virrankytkennän jälkeen laitteen muistiin. Johtuen laitteen keskiaikaisesta rakenteesta lataus kestää noin 15 minuuttia, tasan, reikä reikä. Käytän seuraavaa ilmaisua harvoin, mutta aina aiheesta: silloin nimittäin vitutti vähän. Mutta pokka piti.

Jotta katastrofi olisi täydellinen, lainatietokoneen kovalevy kuoli. USB-koskettimiston virta katosi lopullisesti ja läppärin ruutuun ilmestyi harmaa esirippu kera unix-rivistön. Tekstin alta häämötti OSX:n virheilmoitus, jollaista en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Luojan kiitos laulaja laulatti yleisöä, ja vaikka soittimeni latasikin sampleja, “tavalliset” soundit kuuluivat silti. Korvamonitoreistani kuului vain “niknikniknik” kun läppäri jatkoi pykimistään. Toivoin päämiksaajan huomaavan, että jokin ei nyt kuulu biisiin.

Pojat soittivat encoren akustisesti, yleisö hullaantui.

Note to self, kotiin ajellessa: “Käy hankkimassa joku uus ja ensteksmahti katastrofinestolaite heti ku liksa tulee tilille. Tai joku Subliminal Prehistorical Mammal Belching -äänikirjasto. Osta uus hammasharja.” Vähän hymyilyttää jo, lienen nimittäin sukua X-Men -leffan Wolverinelle: aika parantaa haavat nopeammin kuin samplet ehtivät latautua.

Paleontologin arkipäivää

Autoa vaihtaessaan tuli väistämättä törmänneeksi mielenkiintoisiin hahmoihin, siis näihin komediasarjasta irtirepäistyihin perisuomalaisiin ilmestyksiin, joiden luuli kadonneen tai kuolleen sukupuuttoon katalysaattorin keksimisen myötä. No, aikanaan osa katosikin omille teilleen, kun tulosvastuut ja muut hienot sanat tunkivat mukaan autokauppiaiden vehnäpelloille, mutta vahvimmat jäivät porskuttelemaan ja sopeutuivat osaksi nyky-yhteiskuntaa, kulkien joukossamme kuin kuka tahansa meistä (vrt. Mustanaamio). Satunnaisesti näihin heppuihin törmää siellä täällä. Ensivaikutelma saattaa hämätä, mutta jos antautuu keskusteluun, lampaiden vaatteet löytyvät mättäältä nopeammin kuin ehtii housuihinsa laskea ja susi vie eikä vikise. Kannattaa siis olla harkitsevainen ja miettiä kahdesti keskustelun jatkamista ennusmerkit huomattuaan. Toisinaan on mahdotonta tunnistaa ihmistyyppiä – vaikkapa sähköpostikeskusteluissa – ja sitten onkin jo aivan liian myöhäistä.

Huusholliin on nimittäin tulossa perheenlisäystä (esikoinen, jos tarkkoja ollaan) ja entinen autoni oli osoittautunut jo omassa käytössäni erittäin epäkäytännölliseksi, puhumattakaan lastenvaunujen asettelusta pieneen takakonttiin ja turvaistuimista yms. sen sellaisista jne. No, ei kun vaihtamaan ja pääkaupunkiseudun autokauppojen luvattuun maahan, kehä kolmoselle. Olin harjoitellut jo torjuntaotteita sekä krav magan perusteita sekä opetellut kasvoilleni ynseän “fiiiddumuamigäägiinnosta”- ilmeen, siis jos vaikka tarttis, tiäksä. Inhoan auton vaihtamista ja siihen liittyvää nöyryytystä, eritoten kun saa kuulla ajaneensa läpipaskalla potkukelkalla jota kukaan ei halua, vaikka pari vuotta takaperin osti ihan oikean auton. Samalta mieheltä. Joskus pettymys pitää vain niellä ja eikun autokaupan, sanotaanko nyt vaikka kuvitteellisen Kompassin, ovesta sisään. Yks. Kaks. Kol. Neljä. Ketään ei näy, kukaan ei hyökkää kimppuun. Saan kävellä rauhassa ympäriinsä ja katsella ajoneuvoja mielin määrin ilman lakeijoja ja hyeenoja. Luulin jo tovin, että firmaa on harvennettu harvesterilla ja loputkin selviytyneet olivat lisäleikkauksista kertovassa henkilökuntapalaverissa joukkohirttäytymässä, mutta ei. Lopulta päätän rohkaista itseni ja hiivin avokonttorin työpöytäsaarekkeen luokse. “Päivää. Tarttis auto vaihtaa.” “Istukaa, olkaa hyvä”, kuului asiallinen ja jämäkkä vastaus. Kymmenen minuuttia myöhemmin istun jo koeajolla, samalla kun omaa autoani koeajetaan ja testataan.

Loppujen lopuksi auto vaihtui jo seuraavana päivänä. Saamani tarjous oli paljon parempi kuin olin ikinä edes uskaltanut haaveilla ja nauttimani palvelu oli kerrassaan harvinaislaatuista: ei tyrkytystä, ei mielistelyä, ei huonoja vitsejä eikä huonoa kahvia – ok, automaattiespressoa, mutta jauhetuista pavuista – ja meikäläinen oli myyty. Oli pakko tunnustaa keski-ikäiselle myyjälle ennakko-odotukseni ja kauhukuvani perusautokauppiaasta. Myyjä kuunteli tyynesti ja vuodatukseni päätteeksi mies totesi: “Meiltä ‘noi’ saneerattiin pois siinä vaiheessa kun omistaja vaihtu. En tiedä minne se sakki meni, mutta jonnekin ne katosivat.” Kaveri käytti sanaa “noi” niin halveksuvasti, että ilmeisesti tiesi millaisista niljakkeista puhuin.

Uutta autoa ohjastaessani mietin, minne joukkopako oli suuntautunut. Ajelin kehätietä kohti Tammistoa käydäkseni elektroniikka-alan suurmarketeissa, a.k.a. Miesten Ikeassa, ja jo ovesta sisään astuessani tajusin sopuleiden löytäneen uudet kodit. Nuori polvi oli siis täällä, ajattelin. Mutta missä ovat ne vanhat jäärät, alfamyyjät, ne, jotka ovat aina oikeassa ja joille ei sanota ei ja joille on tärkeää vain dumpata laatikko toisensa jälkeen, jälkihoidosta piittaamatta?

Kotona odotti sähköposti jenkkilästä. Olin jo jokin aika sitten hankkinut kohtuulliseen hintaan (vrt. Sulo Vilén, “halavalla”) erään orkesterikirjaston plus laajennusosan ja lupauksista huolimatta kirjasto ei sisältänytkään mainostettua perusosaa, ainoastaan laajennusosan ja sen vaatimat perusosan samplet – joka siis EI ole sama asia kuin itse perusosa JA sen sisältämät patchit. Toisin sanoen virheellistä ja harhaanjohtavaa markkinointia, mielestäni.

No, nimeltämainitsematon firma ei ollut moksiskaan syytöksistäni eikä lotkauttanut lopulta korvaansa edes paikallisen jälleenmyyjän kyselyille (kiitos tuhannesti teille kaverit, tiedätte kyllä keitä olette). Näytti siltä, että kaksi erittäin sujuvaa englantia kirjoittavaa henkilöä ei pärjännyt firman asiakaspalvelun kanssa, ei edes alkumetreille. Erinäiset henkilöt firman pääkonttorissa ja asiakaspalvelussa “käsittelivät” asiaa, mutta näyttivät ohittavan varsinaisen kysymyksen jokaisessa viestissään (“Actually, where are the patches of the original XXXX? It seems there are none included in this particular library…”). Ongelman selvittelyn sijaan sain vastaukseksi yhteensä kuusi kertaa saman copy- paste-tyyppisen asennusohjeen…

Niin, kirjastohan oli jo asennettu ja havaittu toimivaksi (joskin vajavaiseksi mainoslauseisiin nähden), helvettiäkös te enää opetatte asentamaan? Halvatun aivoturvokkeet. Raadonlöyhkät.

Jutun yllättävä, positiivinen puoli: kadonneeksi luultu ihmisrotu löytyi siis sittenkin, joskin melkoisen pitkän matkan takaa! Nyt odottelen ylistävää valokuvin varustettua henkilöprofiiliani käsittelevää artikkelia Tieteen Kuvalehdeltä sekä paleontologian liiton vuosipalkintoa. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi aika menee kuin siivillä lukiessani mukavia meilejä, korjatessani vanhalla kirjastolla tehtyjä kymmeniä biisi- ja cue-pätkiä uuteen kirjastoon sopiviksi ja ajellessani asiakaspalvelijoita pakoon uudella autollani. Ah, kevät!

Te mitään lainaa!

On mielenkiintoista, että viime aikoina on puhuttu paljon kirjailijoiden tavasta tuottaa tekstiä. On mainittu lainauksista ja mukailuista, joissakin tapauksissa – ainakin iltapäivälehdistön sivuilla – on suoranaisesti syytelty varkauksista ja plagioinneista. Nytkin muhitutetaan alati paisuvaa oikeusjuttua erään suositun kotimaisen dekkarikirjailijan ja venäläisen vastineensa välillä. Tsekkasin tuossa hätäisesti yhteenlasketun sivumäärän eräässäkin julkisuuteen pullahtaneessa kiistanalaisessa teoksessa. Sivuja oli 323. Kuitenkin otsikoihin on noussut tekstipätkä, joka kokonaisuudessaan on noin viidennes koko sivun sisältämästä tekstistä, siis oikeastaan 1/1615 koko kirjan sisällöstä. Kirjailija puolustautuu sillä, että venäjän keskustiedustelupalvelu GRU:sta on mahdotonta löytää tietoja (paitsi Wikipediasta) ja siksi herra joutui turvautumaan Suvorovin teokseen. Ja silti mentiin metsään: Suvorov oli keksinyt osan omasta päästään (henkinen post-it- lappu: “Ilkka, tsekkaa wiki”).

Jos kyseessä olisi pop-genreen kuuluva musiikillinen mestariteos (tai no, kyhäelmä), plagiaattitoimikunta petolintuineen ja hyeenoineen kokoontuisi saman tien, kun kokonaiset 167 millisekuntia kestoltaan 4’30” olevasta radiohitistä hurahtaa ohi, muistuttaen hätäisesti jotakin toista kaltaistaan. Ilta-ankassa olisi varattu aukeama asialle ja samaan syssyyn olisi haastateltu ex-miehet ja -vaimot sekä verenhimoiset, rahanahneet sukulaiset ja naapurit uuniperunoineen ja pihveineen. “Kyllä se on semmoinen susi, perkele, suksetkin meinas viedä meidän Raimoliisalta ja Raimoliisa sentään on luokkansa paras estehiihdossa. Ikinä ei o morjestanu kettää se perkele.” Julkinen läimäytys olisi vain esimakua keltaisen lehdistön masinoimalle hyökkäykselle. Se seuraisi myöhemmin, täysilaidallisineen ja tunkiohin upottamisineen.

Jotain rajaa, hei kamoon, tiäksä niinku? Olisitte nyt kirjailijat, kuulkaa, ihan hiljaa sen kyldyyrinne kanssa. Meillä ei olla ihan niin tarkkoja, kun se on vähän semmoinen juttu, että kun oktaavissa on 12 säveltä ja pop-musiikissa on semmoisia lainalaisuuksia, että väkisinkin tulee kierrättäneeksi ja kolme pistettä…

Haukotus. Onhan näitä kuultu. Onhan teilläkin ne samat… ööh… (laskee) 29 tai jotain kirjainta. Ja kun äidinkielessäkin on niitä lainalaisuuksia, eiks noita vois kattoo vähä sillai läpi sormien, tiäksä niinku? Eihän niitä lauseita muodosteta “ränni kakka hevonen aurinko pilvi taivas”-periaatteella. Joku roti niissäkin tulee olla. Subjektit, predikaatit, attribuutit ja niin edelleen. Teonsanat ja yleisnimet. Adjektiivit ja pronominit. Ja aggressiivit, nuo uudet tulokkaat.

Nimittäin. Meikäläisittäin, jos suhtautuminen pop- musiikkiin ja lainauksiin kyseisessä genressä sovitetaan kirjalliseen kulttuuriin, plagiointia alettaisi julkisesti epäillä pikalukulehdistön sivuilla vasta kun lainattua materiaalia olisi noin 20%. 323-sivuisesta kirjasta siis 64,6 sivua. Tämä on laskennallinen lopputulos siitä, jos lainattua osuutta on 9 sekuntia kahdesti kertosäkeessä ja kertosäe tulee neljä ja puoliminuuttisen biisin aikana kolmesti. 9 x 2 x 3 = yhteensä 54 lainattua sekuntia… hehheh! Ilmaisten uuden kielioppitulokkaan, aggressiivin, keinoin: paskat ne mitään tajua, pöllitään vaan!

Tässä kohtaa harhaudun aiheesta, katsellen kirjailijaliittoa ja selkääntaputtelija-hännystelijöitä pitkin nenänvarttani ja annan täyden tukeni kirjailija Kata Kärkkäiselle. “Kirjailijaliitto eväsi pääsyn riveihinsä.” Pyh. Asiantuntemattoman käsitykseni mukaan hylkäys oli lopulta kahden (2!) jäsenen masinoima. Toisen perustelut kuuluivat näin: “eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä (!) sillä tasolla”. Alkaa vaikuttaa siltä, että kustannustoimittajathan sinne kirjailijaliittoon kuuluvat, eivätkös he huolehdi nimenomaan oikeinkirjoituksesta ja oikoluennasta, ynnämuusta laadunvalvonnasta?

Ylitettyäni kuvitteellisen aasinsillan luvallisesti jatkan alkuperäisestä aiheesta. Aikoinaan nimittäin levisi sitkeä urbaanilegenda siitä, että on täysin luvallista sämplätä ilman lupaa 2 sekuntia. Tai neljä, riippuen kertojasta. Versiot vaihtelevat, mutta kertojalla oli aina “varma tieto” asiasta. Paskat sillä mitään ole. Urbaanilegenda on sekin, että neljä tahtia saa lainata toisen biisistä ilman seuraamuksia. Höpö höpö. Soitto Teostoon nimittäin paljastaa, että MITÄÄN ei saa lainata EIKÄ sämplätä (äh, mikä sana) ilman lupaa, ei sekuntiakaan. Tuo neljän tahdin urbaanilegendakin nimittäin taisi lähteä 60-luvulla liikenteeseen siitä, kun erääseen toiseen teokseen oli lainattu neljä tahtia “Rovaniemen markkinoilla”-rallista. Helsingin hovioikeuden 2.4.1969 tekemän päätöksen mukaan olisi ollut syytä kysellä lupia noihin neljään tahtiin, mutta sen sijaan päätöksessä ei suinkaan otettu kantaa ns. minimilainaukseen. Sen säännöt muotoutuivat ihmisten puheissa ja mielissä jälkikäteen. Oli puhe ns. siteerauskäytännöstä ja päättelystä.

Tosiasia on, että mitään ei lainata ilman lupaa. Vielä tänäkin päivänä joidenkin IT-yritysten johdossa on ihmisiä, jotka silmää räpäyttämättä kertovat mainos- ja markkinointiosastoilleen “neljän tahdin legendaa”, yllyttäen lainauksiin ja varkauksiin. Hävetkää, houkat.

Johtopäätös. Pitänee seuraavan kerran hempeää balladia tehdessään pölliä Kaija Koon “Kylmä ilman sua”-biisistä olennaiset osat, sillä biisi saa minussa aikaan aina kylmiä väreitä, sekä fiiliksen, jonka mukaan laulaja todellakin tietää jotakin palavasta rakkaudesta. Luotettava lähde, otaksun, ja samalla moraalisesti perusteltu pöllintä. Jos vaikka pöllis kolme ja puol tahtii. Ja sämpläis sekunnin. Mitenkäs konvoluutio sitten? Jos otan näytteen Chicagon “Stay the night”-biisin aloittavasta snaresta ja käytän sitä oman kuivan virvelisoundini kaikuna, kiitos Logicin Space Designerin? Paskat ne mitään hermostu.

Meitä on petetty!

MEITÄ ON PETETTY!

No se on vihainen, keski-ikäinen, pyylevöitymään päin oleva partasuinen syntsafriikkiäijä täällä vaan, hei. Meitä on kuule petetty. Meitä on kustu viime vuosina linssiin niin pahasti, että on hemmetin vaikea luottaa mihinkään uuteen ja tuntemattomaan, koska näköjään jopa vanhat luotettavat kaverit heristävät keskaria selkämme takana. Minnuu nimittäin nätisti sanottuna korpeaa ja pahasti.

No ensiksikin. Vaikka olenkin hemmetin tyytyväinen käyttäjä/addikti/aficionado, piru periköön Applen ja Logic 8 -päivityksen ja sen peruskoulu-dropout-whitetrash-kehittäjäsakin. Jokainen tuotetta kehunut testaaja ei ilmeisestikään ole tehnyt softalla TÖITÄ, semmoisia Oikeita Ihmisen Äänitöitä ja Musiikkia. On ihan kaksi eri asiaa tökkiä pikkuisen, parin raidan verran, silppua sisälle ja painaa “play” ja leikkiä plugareilla, kuin avata vanhalla seiskalogicilla tehty parisataaraitainen projekti joka pitäisi viimeistellä keskeneräisenä julkaistulla tuotteella. Tuntuu siltä, että kehittäjätiimi ei ole jaksanut lukea Logicia työkseen käyttäneiden bugiraportteja betatestausajalta – vannon, että sitä raporttia riitti ja riitti. Käytössäni on kaksi seiskalisenssiä ja kolme kasiversiota, seiskat toimivat, kasit eivät juurikaan. Kahdessa koneessa on tismalleen sama setti, pelkkä Logic kirjastoineen, studiomasiinassa vähän enemmän kaikkea sälää. Jokainen kasilisenssi vetelee kuitenkin vakavasti pystyyn, jopa niin, että projektikohtainen työstöaika on pidentynyt 150%. Ja jokainen setti tietty bugaa ihan eri tavalla ja joskus jopa päivästä riippuen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Minulla olisi asiaa kehittäjäporukalle, mutta kun se ei kuuntele. Enää (heh). Ableton Live 7 on kuin unelma, stabiili (ainakin niissä kahdessa koneessa joissa Logic 8 toikkaroi) ja pirun nopea. Harkitsisin siirtymistä lopullisesti toisesta ällästä toiseen jos vain olisi olemassa varmatoiminen konvoluutiokaikuplugari. Altiverb ei täytä vaatimuksia, ainakaan määreen “varmatoiminen” suhteen. Apua!

Ja toiseksi: eläköön perkeleen audiotyöasemarock ja vaihtoehtobittipunk. On mukavaa kuunnella radiosta kolmemiehisen räkäpunkista aloittaneen yhtyeen viimeaikaisia tuotoksia (eläköön, tuottajansa!), mutta nähtyäni yhtyeen itsenäisyyspäivän tv-lähetyksessä eräässä suuressa hallissa täällä pääkaupunkiseudulla, olin mykistynyt siitä lietteestä joka tv:ni kaiuttimista tulvi mieliemme pelloille. Meitä kuulijoita on petetty ja pahasti. Yhtye on livenä parhaimmillaankin vain häilyvä varjo ääniteversiosta, biisitkin tunnistaa lähinnä vain teksteistä. Sama pätee erästä toista samassa lähetyksessä esiintynyttä, tietyn silmälasipäisen henkilön luotsaamaa yhtyettä. Jos kaveri osui kaksi kertaa oikeaan nuottiin, hyvä. Kuitenkin radiossa mies laulaa kohtalokkaan syvällä äänellä kuin tuonelan lautturi, melkein korvia hivellen, nuotilleen. Eläköön työasemat, miljoonat lauluotot, editointi, Melodyne tai Auto-Tune. Mutta siltikin, meitä on petetty: räyhäkkäästä rock-musiikista on tullut poppismusiikin tapaan tuotettua tyhjänpäiväistä paskaisiin farkkuihin puettua huttua. Toisaalta, samassa ohjelmassa Amorphis ja Sonata Arctica kyllä vetivät bojot kotiin tykillä meiningillä – ja molemmat kuulostivat räyhäkkäämmiltä kuin levyllä, ts. paremmilta. Kaikkea ei ole siis menetetty. Tarvitaan vain miehen (tai siis ihmisen mittainen) laulaja, solisti, keulakuva. Semmoinen kuin Hynynen. Pidetään ne kitarat munaskuilla eikä nostella niitä kainaloihin. Jos pidetään farkkuja, niitä ei tartte silittää. Kauluspaidan ylin nappi pidetään auki, vähintään. “Solisti”-sanasta tulikin mieleeni, että meitä on petetty vielä yhdessä asiassa.

Nimittäin. On mukavaa, että nuorisolle järjestetään erinäisiä mahdollisuuksia ponnauttaa itsensä harrastuneisuudesta suoraan parrasvaloihin. Mukavaa, joo. Kerta kaikkiaan: tyhjästä pikku rätistä pitää nyhjäistä Oikean Artistin kokoinen hahmo ja siinä, missä Melodynellä tai Auto-Tunella on helppo fiksata pikku virevirheet, pitäisi stailistilla olla käytössään Auto-Charisma -plugari. Tai parikin. On ikävää, että muutamankin kymmenen keikan perusteella kykyjenetsintäkilpailun finalisti on edelleen se karismaton henkari, joka luulee, että väljähtyneen kaljan julkinen kittaaminen, pään nyökyttäminen rytmissä ja tuskainen teinihikoilu on osoitus ammattitaidosta. Lapsosille, jotka näkevät jotakin konsertintapaista ensimmäistä kertaa eläissään, lienee yhdentekevää mitä lavalla tapahtuu, kunhan Artisti on siellä. Tavallaan lohdullista, että Artisti pystyy kasvamaan yleisönsä mukana; kun kuulijakunta vanhenee, Artisti kehittyy vaatimusten mukana. Tai ainakin pitäisi. Toivoa sopii, onhan toivo ainoa aseemme ennen Auto-Charisman keksimistä.

Ajattelin juhlistaa uutta vuotta jollakin mukavalla jutulla, mutta nämä aiheet pyöriskelivät päässäni jo pitkään. Nyt ajattelin putsata Logic 8:n hemmetin ulkohuusseihin kovikseltani, heittää ikkunasta television (oikeasti, älkää kysykö), sekä leikkiä vastahankituilla modulaarisynallani, Moogillani sekä 80-luvun Yamaha-uruillani. Jos telkassa pyörisi “Haluatko Jean-Michel Jarreksi?”, olisin saletisti jonossa alkukarsintoihin (vitsi, vitsi) – mutta odotellaan nyt sitä Auto-Charisma -plugaria EgoBloaterXL -laajennuksella.

Että hyvää alkanutta vuotta teillekin. Vihainen vanha setä, over änd aut.

Nauhafeenix ex machina

Joskus 90-luvun puolivälin tienoilla sain kunnian päästä tekemään eräästä kotimaisesta klassikosta uudelleenmiksausta. Duuniin liittyi aivan erityistä gloriaa jo siksi, että hieman nuorempana poikana fanitin täysillä biisin laulanutta naisartistia, ja vaikka kyseinen artisti olikin pääasiassa näyttämötaiteen edustaja, selviytyi hän muitta mutkitta myös musiikillisen annin tarjoamisesta. Olinkin syystä kovasti innoissani tästä tehtävästä.

Sain vapaat kädet, joten tyylilaji olisi alkuperäisen vietävissä. Vähän oudoksun, inhoan ja kammoan näitä “pakko tehdä tantsumiksaus”-duuneja, joita silloin tällöin tulee vastaan. Monesti alkuperäisen biisin tempo sijaitsee ilkeässä välimaastossa (siinä noin satasen hujakoilla), jolloin tempon runsas nosto tai lasku lyö sormille; nopeuttaminen tai hidastaminen kuuluu liikaa lauluraidoissa, erityisesti vibratossa. Jos pitää valita, mieluummin nopeutan ja leikkaan alkuperäisestä hännät nopeutettuun mikäli ne vain tempon puolesta mahtuvat joukkoon. Vähän ylimääräistä duunia, mutta halvempaa kuin uudestaan laulattaminen.

Tässä tapauksessa ongelma ei suinkaan ollut tyylilaji eikä tempo, vaan hemmetin paha nauhaongelma. Nimittäin: suomenkielinen vokaali oli pyyhitty aikaa sitten tuhannen helvettiin ja tilalla oli suomalaisittain katsottuna melkoisen eksoottinen italiankielinen lauluraita. Tuumailin Finnvoxin c-pajassa pienen tovin ja päätin pirauttaa levy-yhtiöön. Mukava heppu otti asian tyynesti ja tuumasi: “No mennää sit sillä, jos melodia on sama ja biisin tunnistaa.” On, tunnisti. Tää on hyvä, tällä mennään.

Pyöräytin kakkua 24-raitaisessa ja säädin SSL:ää. Köörit olivat neljällä raidalla ja sain raakasoundin kohdalleen. Huokoiset ja vuotoiset ylä-äänet kihisivät ihanasti ja italiaksi biisi kuulosti jopa paremmalle kuin alkuperäinen härmäläinen versio. Siirryin vokaaliraitaan ja… mitä helvettiä? Yläpäät feidaantuivat pikku hiljaa, kuin olisi syntikan lowpass filtterin freq-nappulaa vastapäivään veivannut. Stop ja koneelle, nauha löysälle – ja: voi hyvää päivää. Hirveä oksidipöly. Nauha oli alkanut hajota. Aikaa ei ollut etsiä uunia jolla oksidi saataisi tarttumaan takaisin pohjanauhaan. Mieti. Mieti lisää. Kipitin käytävällä Risto Hemmin ovelle ja Hemmi ehdotti pätkissä vetämistä: kymmenen sekuntia play, sitten seis ja isopropanolilla äänipäät puhtaiksi. Nauhakakulla oli LinnDrum-rummut, joten sen tarjoama suhteellisen tasainen tahdistus tarjosi hyvän hätäratkaisun: pari sekuntia komppia, sitten mute ja lauluryhmä päälle ja kun yläpää alkaa feidaantua, veivataan lauluryhmästä lisää high shelving eq:ta. Kun boostia oli semmoiset +12 dB, painoin DAT-nauhurista stoppia, löysäsin nauhakakkua pois äänipään päältä, putsasin äänipään, otin vähän pakkia, pari tahtia looppia, mute, laulut päälle… tätä biisin loppuun asti.

Miksausvaiheessa jouduin kompensoimaan vielä pientä lineaarista vaimentumaa automaatiolla, mutta muuten selvisin pikkuhätänakista voittajana. Ja eipä aikaakaan kun tuli toinen uusintamiksausnakki. Tällä kertaa vähän pahempi. Erään artistin alkuperäinen demo oli Fostex R8-kotimoniraiturin nauhakakulla ja kakkunen alkoi olla ullakkosäilytyksen jälkeen jo post-mortem-tilassa. Demo haluttiin kokoelmalle, välttämättä. Arvelutti hieman, mutta ajattelin kuitenkin yrittää, sillä raha oli tuohon aikaan kovasti tiukalla (eikä sitä nytkään ole uima-allasta täyttämään, ei edes taskujani) ja duunista olisi saanut kivan bonuksen. Avasin nauhakotelon ja selvä homeen löyhkä iski nenään. Flirttailematta enempiä homepölykeuhkon kanssa soitin tutulle jobbarille, jolla sattui olemaan lievästi vaurioitunut Fostex R8. Toisti hyvin, ei äänittänyt. Väliäkö sillä kun ei maksanut mitään. Otin himasta digitaalisen paistolämpömittarin ja föönin, kävin noukkimassa R8:n ja kytkin sen audiotyöasemaani. Muistin lukeneeni nuorempana, että 135° F (noin 57°C) olisi sopiva keskimääräinen lämpötila nauhakakun uudelleenpaistamiselle, mutta 1/8-tuumaisen nauhan pitäisi olla uunissa vähintään tunnin, mieluusti kaksi. En myöskään ollut varma pohjanauhan materiaalista, joten yrityksiä oli tasan yksi, hyvällä säkällä kaksi.

Siispä eikun fööni nippusiteillä kiinni mikkiständiin, puhallus hiljaiselle ja paistolämppärin etäisyyttä hakemalla etsimään sopivaa lämpötilaa. Oikea löytyi noin 22 cm:n etäisyydeltä, joten nostin R8:n synaständille vaakatasoon. Tsekkasin tyhjällä nauhalla lämpötilakestävyyden ja toivoin parasta. Ei palanut eikä kupruillut. Stop. Mieti mikä voisi mennä vikaan? Oksidia irtoaa liikaa? Sidosnauha syttyy tuleen? R8 leikkaa kiinni? Työpajani lämpöpatterin päällä kuivuva kakkunen voisi jumettua ja tahmaantua lopullisesti piakkoin, joten toimintaa, perkele! Käväisin hakemassa apteekista kymmenen rullaa sideharsoa sekä isopropanolia, kieritin toisen mikkiständin harsoon ja kostutin sen isopropanolilla. Ohjasin nauhan kulkemaan nauhanohjainrullien lisäksi mikkiständin ympäri, jotta turha irtoava oksidi jäisi matkalle eikä tarttuisi äänipäähän. Kakkosständin ylävarren korkeutta säätämällä voisin ohjata puhdasta harsoa nauhapintaan vain kiristysruuvia löysäämällä. Huh, liian moni asia voisi mennä vikaan. Painoin Logicissa “rec” ja käsi täristen fööni päälle sekä R8 nauhaa kuljettamaan. Onneksi kakulla oli pari mainosspottia ennen kyseistä biisiä – ehtisin vielä stoppaamaan ja yrittämään uudestaan mikäli metodissani olisi paranneltavaa. Hioin ständitekniikkaani niiden aikana.

Mutta, perhana, kaikki meni hyvin ja päätin siirtää koko nauhan dataksi. Vain yhden kerran juuri tämän tietyn biisin aikana tapahtui pikku ylimääräinen vouvaaminen toisessa kertosäkeessä – liekö vanha R8 tehnyt tepposet vai oliko vika puhdistavan mikkiständini? Sekin hoitui leikkaa-liimaa-metodilla, sillä onneksi biisissä oli käytetty rumpukonetta. Nauhan omistaja oli onnesta soikeana saadessaan pätkän menneisyyttään cd-rompuilla, arkistoonsa. Uusintamiksauskin oli onnistunut: siistin lauluraitaa vähän auto-tunella ja laulatin sekä soitatin lisäraitoja muutamia kappaleita. Toisinaan sitä onnistuu, joskus niin hyvin, että muutama arpi unohtuu.

Sattuu – ja sattuu (alkup. “palikkatesti v2.0”)

Olen tuhottoman monta kertaa kertonut joko itseeni tai lähipiiriini kohdistuneista katastrofeista, että olen jo alkanut epäillä tuhoalttiuden olevan jotakin ylimaallisempaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollutkaan sen kummempi ilmiö, sillä pikku kyselykierroksen jälkeen ynnäsin ns. normiporukankin toheltavan tismalleen samalla mitalla. Mittakaava vain on “hieman” toisenlainen. Kuin vertaisi pipettiä ämpäriin. Kaikkia kuitenkin yhdistää merkillisellä tavalla se, että mukkaisua seuraa mielentila, jota voisi luonnehtia ilmaisulla “nonni, kamat kasaan ja sassiin, homma kotiin ja sossun kautta kahville”. Lisäksi erään tunnetun jenkkitiedejulkaisun (ei ns. populääritiedettä vaan “ihan oikea” lehti) mukaan paniikkitilan adrenaliini auttaa ajatustyötä, ilmiön ollessa kotoisin menneisyydestä; vuosituhansia sitten piti pystyä karkaamaan inhan luolakarhun tai vihamielisen klaanin kynsistä mahdollisimman näppärästi. Fiksut selviytyivät, idiootit tuupertuivat jo silloin jurakautiseen mikkistandiin, kulmamonitoriin tai valotelineeseen. Tai keskimääräistä kookkaampaan bändäriin, jonka henki haisi jollekin useamman kerran kuolleelle – ja joka käveli vähintään neljällä jalalla. Bändärösaurus on vienyt monta miestä.

Kekseliäisyyteni pantiin koetukselle tässä aivan taannoin. Olin hellämielisenä henkilönä suostunut erään yhtyeen keikalle – laivakeikalle. Periaatteessa yritän pysytellä loitolla siitä porauslauttalaivastosta, mitä niitä nyt onkaan? M/s Diaarrea, sisaralukset Katatoonia ja Kataarria sekä hieman vanhempi Gonoorrea (ymmärrän muuten hyvin niitä laivastahyppääjiä, sivumennen sanoen). Noh, tämäpä olikin yllättäen sieltä uudemmasta päästä, henkilökunta elossa (osa jopa yritti hymyillä) ja esiintymislavakin oli kuin Humppilan A24. Kaikki ok, safkaa sai ja hytissä oli ikkuna. Tuli keikan aika ja kulmamonitori ei pihahtanutkaan. Irroitin sen piuhoistaan ja siirsin sivummalle (koska vuotta aiemmin vastaavassa tilanteessa äänimies lopulta kytki kulmaani virran ja se lähes töräytti luuni murskaksi). Eestiläinen äänimies kipusi salamana viereeni ja kytki monitorin uudestaan, vähän lähemmäs jalkojani. Ei pihaustakaan, tungin varmuuden vuoksi korvatulppaa syvemmälle. Ja irroitin monitorin taas, potkaisten sitä hieman sivummalle. Ja taas se asentajaraketti iski paikalle, kytki palikan ja oloni kävi entistä tukalammaksi. Nyt se kyyhötti ihan nilkassa kiinni. Perkele. Päätin poistaa monitorin jaloistani ja paiskasin sen hämärään orkesterisyvennykseen ns. manson-tekniikalla. Ääniraketti tajusi vinkin, roudasi monitorin taas lavalle, joskin hieman etäämmälle. Lopultakin siitä toosasta kuului ääntä – hemmetin lujaa, kuten arvelinkin. Luojan kiitos, tulpat toimivat.

Keikan jälkeen risteilyisäntä tuli kertomaan, että kulmamonitori oli hieman kärsinyt – osuessaan mustassa syvennyksessä piilotelleeseen mustalla kankaalla verhottuun kontrabassoon. Ja sehän oli ihan vehkeen näreinä. Hirvittävä morkkis, saman tien. No, korjaus maksoi 383 euroa ja häpeän punat päälle. Rahallahan sitä, selviää nimittäin.

Poistuessani laivasta avustin keyboard-rullakeisini liikkumista vasemmalla jalallani. Ilmeisesti keisin paino oli hieman liikaa (olin jo hyvän aikaa kärsinyt hermo-ongelmista reidessäni) ja yhtäkkiä nilkasta puoleen selkään tuntui kuin kolmivaihevirta olisi kytketty koipeeni. Aivan käsittämätön kipu. Jalka putosi alta samoin tein, juuri kun vastaani asteli vihreisiin pukeutunut tullimiekkonen. Kaveri katseli säälien ja arveli sekakäytön estävän normaaliliikunnan. Noin sadan metrin matka tullialueen siviilipuolelle kesti vartin. Kun pääsin autoon, tuli itku kivusta.

Loppujen lopuksi jouduin kahden kuukauden sairaslomalle. En oikeastaan pystynyt istumaan, sillä repivä kipu esti näppiksen ja hiiren ääressä lötköttämisen. Eipä silti, että asiat sen kummemmin olisivatkaan edistyneet: oikea kyynärpääni oli kipeytynyt jo aikaa sitten (diagnoosi: tenniskyynärpää), joten hiireenkään en saanut kajota muutamaan viikkoon, en ennen kortisonipiikin tehoamista. Luojan kiitos ulkona oli hienot kesäkelit ja puolimakuulla lusmuilu ei sattunut ihan tolkuttomasti – tai ainakaan koko aikaa. Aloinkin käydä läppäriini kertynyttä to-do-listaa läpi ja sinnehän olikin kertynyt hemmetinmoinen lista plugareista, joita piti tehdä, koska niitä ei ollut olemassa tai jos oli, jotakin oli liikaa tai jotakin puuttui. Viikko ulkona puistoissa NI Reaktorin, läppärin, muistivihon ja viltin kanssa päättyi onnellisesti: neljän plugarin rungot olivat perjantaina valmiita, seuraavan sairaslomaviikon käytin käytettävyyden parantamiseen ja optimointiin, kolmannella viikolla puin plugareille hieman kauniimmat grafiikkavaatteet – ja neljännellä otin ne väkipakolla käyttöön, sattui tai ei, häpeilemätön innostus peitti kivun alleen. Erittäin trendikkäästi (?) nimetyt Turilaattori, Revautin, Transsuformuuttori, Naseva Kurttu (kiitos Ulla Tapanisen yhtyeelle inspiraatiosta) sekä Paahtimo Jr. & Sr. ovat olleet ahkerassa käytössä nyt jo puolitoista kuukautta. Jos jotakuta kiinnostavat yksityiskohdat tai itse plugarit, tiputtakoon meiliä lehden toimitukseen, saatan palata rakenteluaiheeseen tuonnempana.

Ikävää, että sattuu. “Ikävää” siinäkin mielessä, että kaikki normiduunit jäivät täysin toissijaisiksi löytäessäni Reaktorin uudestaan. Oikeastaan taisin löytää samalla myös osan nuoruuttani: aiemmin olin mahdottoman innoissani modulaarisynista ja nuorempana Legot olivat todella, todella kova sana. Omin käsin rakentaminen, vaikka valmiista palikoistakin, on suunnattoman palkitsevaa ja aivan toiselle astraalitasolle noustaan kun väkerretty räkkylä toimiikin juuri niin kuin pitää! Myönnän, etten erityisemmin odota seuraavaa sairaslomaa, mutta ainakin tiedän mihin tuhlaan ylijäävän katastrofiadrenaliinin. Ja jos katastrofi iskeekin läppäriini, ostan Legoja. Ainakin voin rakentaa niistä Groupiesaurus-torjuttimen – tai kainalosauvat. Ja anteeksi vielä, kontrabasson omistaja. Musiikki tempaa mukaansa.

Paloi paita, lähti hihat

Pitkä kuuma heinäkuu. Pohjois-Pohjanmaa. 1994. Iso hikinen mies tuli lähemmäksi vaijeri kädessään. “Piäppä tuosta”, turilas huokaisi, “eläkä päästä irti taikka staaki tulloo niskaan.” Turilas osoitti sormellaan yläviistoon ja vilkaisin katonrajaan. Jumalaton tellinki erinäisiä lamppuja hohkasi korkealla pääni yläpuolella, kiinni rissoilla isommassa telineessä ja molempia rissoja piti paikoillaan kyseinen käteeni törkätty ohuenlainen vaijeri. Roudari laittoi tupakaksi ja pyyhki vesihelmiä otsaltaan. “Eikö ookki nimittäin aika köykäne? Siä o semmosset parisattaa kiloa painoa lamppuja. Voi nimittäin tulla hiki ku nua lykkää päälle.” Siinä sampleri kainalossani mittailin pää kallellaan etäisyyttä: metri, metri kaksikymmentä korkeintaan. Juu, hiki tulee ellei sitten haihdu jo ennen iholle tuloaan. Ja tulihan se hiki jo nyt, 61-koskettimista tankkia kannatellessani. Lopulta heppu imaisi henkoset röökistään ja otti laihaa poikaa vetäneen vaijerin isoon kouraansa ja kiinnitti sen ohuella tapilla telineen syrjään. Tankki, Korg DSS-1 oli siihen aikaan pääkoskettimistoni, ei mikään erikoinen, mutta rakennettu todellakin kuin tankki ja sopivalla samplesetillä vehje meni täydestä tietyn – kröhöm – musiikkityylin yhtenä laitteena. Masiinan nolottava samplaustaajuus teki sampleista mukavan huonoja ja D/A-muuntimenkin bitit pystyi rajoittamaan kuuteen. Sillä sai bassosoundeihin mukavaa murinaa.

Keikan ajan yritin tiukasti olla pokkana kun hirvittävä määrä spotteja hehkui niskan takana, korvensi ja grillasi (ei, eihän niitä siihen aikaan mitään skannereita ollut, kiinteitä valoja vain). Pahasti hikoileva monitorimiksaajamme tuli jossakin vaiheessa kysymään, josko olisin halunnut vähän juomista. En muista vastanneeni, sillä tähyilin silmilläni mahdollista palon alkua. Sieraimiini kantautui nimittäin koko ajan palaneen muovin käry – eikä viimeistä kertaa keikkaelämäni aikana. Sitten Akai S-1000 PB pimeni ja komppiloopit katosivat. Vekotin vain korventui elävältä. Mietin jäljellä olevan biisin ajan mitä tehdä. No piru vie, 44-megainen Syquest-siirtokovalevy, semmoinen SCSI-hirviö siis, biisien välissä irti ja kylmiltään kiinni jäljellä olevaan S-1000:een (erittäin hasardimaista toimintaa, SCSI on nimittäin sama asia kuin nitroglyseriini ja pomppulinna samoissa kuorissa) ja nips, naps, kone lataamaan puuttuvia sampleja (ja minä rukoilemaan että muisti riittäisi). Melkein itketti, oli niin kuuma. Kun S-1000 latasi, kytkin Rolandin A-880-midipatcherin mergeämään sisääntulevat kaksi midilinjaa ja ohjaamaan summavuon S-1000:n midi-inputtiin, sen sijaan, että data olisi mennyt kahteen eri masiinaan. Vielä piuhat irti kärventyneestä PB-koneesta ja looppisetin asetus seiska-ja kasiulostuloihin ja valmista tuli. Nyt olisi ollut jumalaton hiki, mutta lamput haihduttivat hien heti kun nousin seisomaan. Luulen vieläkin, ettei yleisö koskaan tajunnut mitään. Ihme! Eipä silti, että kosketinsoittajaan kukaan koskaan kiinnittäisikään huomiota. Paitsi ehkä Chick Corean bändissä. Ja silloinkin vain, jos valo sattuisi heijastumaan rilleistä.

Mutta eiväthän ne ongelmat tietenkään siihen loppuneet. Kolmanneksi viimeisen biisin aikana joku pohjoispohjanmaalainen rehevä pissis poikaystävineen sinkosi lavalle “tanssimaan” – eli harrastamaan meikäläisen silmissä esiaviollisia julkisuhteita. Siinä keuhkotessaan umpeenrehevöitynyt, ruoppaamista pahasti kaipaava merinorsu huitaisi ilmeisesti takalistollaan (milläpä muullaan) valotelineen sokan irti ja teline humahti alas, kymmenen senttiä takaraivoni taitse, rysähtäen lavalle. Ylimmän rivin lamput paloivat edelleen ja sitten olikin aika kaataa niskaan litra vichyä: paitani nimittäin kärysi. Keikka loppui kaaokseen ja minä sinkosin lavan takana olleeseen järveen. Juuri sillä hetkellä en välittänyt kakkulin vertaa vaikka pinnalla olisi kellunut puolikas makkisäiliötä ja sian sisälmykset. Pääasia oli, että kipu lakkaisi. Lammessa lokoillessani kuulin rumpalin etsivän kadonnutta haitsuaan. “Ookko nähny?” “E. Auu.” Molskis. “Aha.”

Kuivatellessani monitorimies tsekkasi hartia-alueen. “Joo, pikkusen pahasti on rakoilla”. Järjestysmies toi puikollisen mansikanmakuista Miramea, monitorimies levitti sitä hartioihini ja kipristelevä tunne katosikin melkein heti – mutta jätti lainehtivan mansikanlöyhkäisen nöyryytyksen jäljelle. Lainassa ollutta valomiestä ei sen sijaan näkynyt missään ja ehjäksi jääneet lamput olivat edelleen päällä, valopöydän päällä lojui kaatunut, tyhjä olutpullo. Kiskaisin puolisuutuksissani valopiuhan irti ja huomasin Magliteni valossa, että DSS-1:n levyaseman luukku oli vääntynyt. Sulanut. Muuten laite näytti olevan kuosissaan, lukuunottamatta tuota pikku kauneusvirhettä. Räkissä olleet laitteet olivat (sillä kertaa) säästyneet pahimmalta. Siinä äkkäillessäni huomasin lavan sivustalla nyyhkyttävän hahmon. Sokan irroittanut tyttöraasu kyynelehti vuolaasti. “Ootteko te minulle vihasia ku minä rikoin teiä valot?” “No eeeemmääny niin sanois…” “Annatteko te sitte minulle nimmarit?”, kysyi tyttö silmät loistaen, ojentaessaan rumpalin haitsunpeltiä. “Kirjota siihe, että Merville. Sinäpäs muuten tuoksut oudolle!”

Älä myy liian halvalla

Vanha vihtahousu ei ole jättänyt ihmiskuntaa rauhaan. Sen sijaan, että sarvipää vainoaisi yksittäisiä ihmisiä syösten heitä hulluden teille, heppu selkeästi keskittyy suuriin kokonaisuuksiin, kehitellen päidemme menoiksi (jep) kaikenlaisia kommervenkkejä. Piru vie, Stockmannin Hullut Päivät ovat kaikessa infernaalisuudessaan aivan takuuvarmasti sorkkajalan fläppitaululta. Siitä ainakin kielii Mordorin Mustien Ratsastajien (lue: rollaattorimummokolonna) populaatio. Avainsana on ALENNUSMYYNTI.

Sama perhanan maailmanlopun meininki on tunkemassa myös viihdeteollisuuteen. Luulenpa, että luovalla alalla työskentelevien henkilöiden ns. indeksikorotukset ovat unohtuneet viimeiset 15 vuotta, putkeen, ja täysipäi(väi)sten muusikkojen (yms. luovien ihmisten) ostovoima ei ole parhaalla mahdollisella tolalla. Juttelin taannoin ystäväni kanssa, olkoonpa hän nimeltään vaikkapa Kalle S., ja vaihdellessamme kuulumisia puhe kääntyi väistämättä kohti neuvottelutilanteita ja vallitsevia olosuhteita hyytävine esimerkkeineen. Oletusarvona duunineuvottelussa on se, että mikäli kyseessä on musiikin tekeminen vaikkapa tv-elokuvaan, vastapuoli vetoaa siihen, että “teostothan sä sit tietysti saat tästä, että ota se ny sit huomioon tarjouksessas, kato ku sejase tekee näitä tyyliin satasella plus teostot”. Lue: tekijänoikeudelliset tienestit = langettava entiteetti, pois palkkiosta, hui kamala. Ja totuuden nimissä on sanottava, että kiitos järjestelmän, rahat tulevat vasta aikaisintaan ensi vuonna – jos silloinkaan. Aika kuluu, muusikko nälkiintyy. Ja jollei itse ottaisi duunia vastaan, löytyy aina joku joka suostuu tekemään duunit halvemmalla kuin kukaan muu. Nämä turkasen joo-teen-koko-levyn-tonnilla-heebot syövät sinunkin leipääsi, parahin lukija. Siinä missä myymälävaras syö meillä, aleammattilainen pöllii postit ja vie kaapista konjakit. Olenkin lähtenyt sille linjalle, että kerron palaverissa muka eronneeni Teostosta mikäli näihin piuhoihin sotkeennutaan ketunhäntä kainalossa. Että liksa liksana, lakisääteiset lakisääteisenä. Kannattaa kokeilla, suosittelen. Yllätytte iloisesti. 🙂

Jokainen yli 10 vuotta aktiivitekijänä ollut on varmasti kohdannut aleporukkaa, joko pöydän toiselta puolelta tai kollegoina. Äskettäin eräs toinen audiovisuaalisella alalla toimiva ystäväni kertoi uskomattoman yhtälön: eräs henkilö suostuu 600 eurolla tekemään puolituntisen valtakunnan verkkoon päätyvän dokumentin, käsikirjoittamaan, kuvaamaan (toisinaan palkkaamaan myös ekstrakuvaajan), editoimaan, miksaamaan – jopa tekstittämään koko höskän. Vaikka jokaisesta näistä em. proseduureista selviäisi ammattimaisesti yhdellä vedolla, reaaliajassa, ei tuntipalkaksi tule kovinkaan kummoista latia. Pointti tällä kitinällä on: omalla (työ)ajalla on oltava hintansa. Jokainen työn parissa vietetty tunti omaa aikaa maksaa rahaa – tai muuten tuhlaat omaa vapaa-aikaasi. Kylppäriremonttini yhteydessä tehty laatoitus maksoi 1600 euroa ja heppu purki, pohjusti, vesieristi sekä laatoitti ja saumasi koko höskän viikossa, 5 kpl kuusituntisia työpäiviä, kuivumiset päälle. Äkkiä kun laskee, kaverin fyysiselle työlle tuli hintaa 1600/35 = 53.33 eur per tunti, raskaasta duunista. Ja se oli ns. sisäpiirihinta, kuitilla – kosteiden tilojen remontteja EI tehdä pimeästi, kuten ei yhtään mitään muutakaan, ne maksettavat verot ovat sijoitus vanhuuttamme varten ja piru vie, jokainen poliitikko joka lupaa populistista, ylentöntä veroaletta pitäisi maalata siniseksi ja ripustaa munasillaan Kolmen Sepän Patsaaseen… pakkasella. Enhän minä muuten tähän kiinnittäisi huomiota, mutta kun kerran on lähtenyt siwalinjalle, on vaikea ryhdistää tulotasoaan myöhemmin kun älli palaa päähän. Tänään tehtävät valinnat leimaavat huomista.

Tästä oikeastaan päästäänkin – lopultakin – VARSINAISEEN aiheeseen (lahtelainen syttyy hitaasti). Jokaiselle freelancerille, toiminimelle, osake- ja kommandiittiyhtiölle jne. pitäisi määrätä lakisääteiseksi työpanoksen hinnoittelun lyhyt oppimäärä ja kolme vuotta toiminnan aloittamisesta järjestetään jatko-oppimäärä – siis jos pulju on vielä pystyssä. Luovalla alalla on vaikea jättää hanskoja naulaan ja unohtaa koko homma, mennä himaan ja tyhjentää päänsä tavalla tai toisella. Nämä duunit kuplivat mielessä, ovat osa elämää, palaavat mieleen hampaita harjatessa, syödessä ja ainakin allekirjoittanut on hemmetin monta kertaa elämässään joutunut, väkisin, kirjoittamaan jotakin muistiin keskellä yötä kun “jokin” ei jätä rauhaan. Oikeastaan tällä alalla ei tehdä työtä, tällä alalla vain eletään joka hetki – ja sitä suuremmalla syyllä pitää kiinnittää huomiota duunin ja kompensaation korrelaatioon. Sitä paitsi, eiköhän jokainen luova yksityisyrittäjä yritä parastaan joka kerta, jokaisen duunin yhteydessä?

Tein kerran, vuosia sitten, empiirisen tutkimuksen. Merkkasin piruuttani kalenteriini erääseen duuniin liittyvät työtunnit, meilit, puhelut, istumiset, palaverit, ajamiset palaveriin jne., aivan kaiken, myös ajatustyön yms. “immateriaalitoiminnot”. Viivan alle tullut häkellyttävän suuri tuntimäärä määritteli palkkion – onneksi vastapuoli, oikea kehäkettu, oli reilu ja itse ehdotti tätä menetelmää (tuhannet kiitokset, Anne L.). Taisi kiltti ihminen vain sääliä laihaa ja nälkiintynyttä parikymppistä pojankloppia ja opetti hellästi tukistaen työn arvottamista ja palkkion määrittelemistä. Sen koommin en ole aliarvioinut omaani enkä toisten aikaa, olkoon työtä tai vapaata.

Takaisin alennusmyynteihin. Pöljillä Päivillä oli alennuksessa suhteellisen tilavia USB-muistitikkuja. Olin jo ostamassa yhtä 19 euron hintaan kunnes tajusin, että minulla oli jo pöytälaatikossa ja avaimenperässä yhteensä suunnilleen kymmenen gigan edestä hupipuikkosia. Aletikku jäi siihen. Kun käännyin pois, kohti Simpsons-alelaareja, reilu satakolmekymmenkiloinen Mordorin Musta Ratsastaja rynnisti töykeästi yli varpaideni ja vei nenäni edestä viimeisen neloskauden boxin. Vihtahousuhan se siinä, muistutti olemassaolostaan. Olkaapa siis tarkkana alennusmyyntien kanssa; viaton viekoittelu ja flirttiin vastaaminen on tuhon tie. Monessakin mielessä.

Human interface

“Asiakaspalvelussamme on ruuhkaa, olkaa hyvä ja odottakaa.” Vilkaisu kelloon kertoo, että olen odottanut vuoroani jo 12 minuuttia, aivan erityisen kiltisti. Kuusi minuuttia myöhemmin jonotusääni katkeaa ja puhelin alkaa tuutata normaalisti, muutama tavallinen tuuttaus ja sitten semmoinen pahaenteinen, nopeampi tuuttaus. Katson epäuskoisena puhelimeni näyttöä: puhelu katkaistu. Voiko maailmassa olla mitään sen rasittavampaa kuin asiakaspalvelu, joka ei palvele a) asiakasta eikä siis siten b) firman tavoitteita vaan pikemminkin c) luo paineita kallonkutistajien ammattikunnalle täyttämällä em. henkilöiden odotushuoneet.

Olisin nimittäin halunnut ihan hemmetin välttämättä lähettää yhden pienen biisifailin tutulleni, mutta pääkaupunkiseudulla jyräävä viihdettäkin levittävä nettipalvelu vetää parhaillaan niin pystyyn kuin vain voi. Murphyn laki taas, pahimmillaan. Painan uudestaan luurini vihreää hanikkaa ja valitsen “soitetut puhelut”-valikosta ylimmäisen numeron. Vastoin kaikkia odotuksia puheluuni vastataan välittömästi ja saan kuulla, että nettikatkos johtuu samassa korttelissa olevasta sähkökatkoksesta. Jollakin on ollut vieläkin huonompi päivä: ressukka rouhaisi traktorillaan yhden ydinkeskustan pääsähkökaapeleista solmuun. Arvioitu korjausaika: noin kuusi tuntia. Nettiriippuvaisen kiirastuleen tuikattiin juuri liekki ja kaasua väännettiin isommalle. Kohina kuuluu jo.

No, ei kait siinä. Läppäriin bluetooth päälle, puhelimeen myös ja yhteyttä yrittelemään. Normaalisti “ihan kivasti” toimiva langaton yhteys ei kuitenkaan ota syntyäkseen vaan katkeaa “authenticating”-vaiheessa, jättäen “disconnecting”-tekstin rullaamaan menupalkkiin. Okei, yritetääs sit seuraavaa jos onnais. Siirrän mp3-failin puhelimeeni bluetoothitse (uh, mikä sana), jospa saisin lähetettyä sen suoraan puhelimesta, ainakin meililiikenne on aina toiminut… vaan kun ei. Ilmeisesti jotakin muutakin on rouhittu tuhannen tulkkusiksi kuin vain pelkkä paikallinen sähkökaapeli. Ja taas soitto asiakaspalveluun, jonotusta, ympäripyöreätä selittelyä ja lupaus selvittämisestä. Alle viiden minuutin sisällä saan puhelun Todella Oudosta Numerosta, vastaan ja saan kuulla, että kotinurkillani on sähkökatkos joka vaikeuttaa ja niin edelleen…

Mutta onneksi naapureillani on suojaamattomia langattomia verkkoja yllin kyllin! Olen tämänkaltaisia tilanteita varten asentanut koneeseeni kätevän widgetin, jolla löydän ympärilläni huljuvat wlan-verkot vaivatta… jos niitä olisi. Normaalin noin kuuden sijaan näkyy vain kaksi ja nekin molemmat suojattuja – ja lain rajoja hipovaahan se olisi ollutkin. Ja eikun läppäri laukkuun ja kaupungille, onhan Helsingin keskusta täynnä verkkoja, tarjoaapa kaupunki (omalla karulla tavallaan) myös omaa ilmaista verkkoaan.

Raahustan pitkin katuja, ynnäillen asioita loskaa kyntäessäni. Albertinkadun kulmassa on tietyö. Maassa on ammottava monttu ympärillään TODELLA kiireisen näköisiä kavereita, muutama pukumies sekä sähkölaitoksen nuhjuinen auto. Kuulen ohikulkiessani kiivasta sananvaihtoa kaivuusyvyydestä ja kaivantomerkinnöistä sekä senteistä ja metreistä. Koska dialogia käydään maanpinnan ja montun välillä, tilanne vaikuttaa aika hassulta: kaikki tulenkatkuiset kirosanat nimittäin tulevat maan uumenista… ja montun pohjalta nousee höyryä!

Ja sitten tunnen itseni tavallista tyhmemmäksi. Olen kaverini talon kohdalla – piruako edes yritän löytää verkkoja tai lähettää faileja kun voin aivan yhtä hyvin kiivetä hepun kämpille ja polttaa demon cd:lle tai jotain. Lähinnä harkintaan tulee se vaihtoehto “tai jotain”, sillä laukussani ei ole ainoatakaan tyhjää cd:tä. No, samapa tuo. Soitan ovikelloa ja Kaveri katsoo minua hölmönä, tukka sekaisin, hammasharja suussaan (pitkä aamu nääs). Kello on puoli kaksi.

Vartin jälkeen lopetamme Suuren Tyhjän CD-Levyn Etsinnän ja juomme kupilliset sumppia. Kaverillani ei ole kotonaan tietokonetta (tai no, on ja on, Commodore 64 ja 1541-levari), joten olemme hetken todella neuvottomia – kunnes muistan olohuoneen nurkassa kyyhöttävän Rhodesin. Viiden minuutin päästä Kaverini sanelukoneella on kohtuullisenkuuloinen Rhodesilla säestetty yninävokaalidemo (en ole mikään kaksinen laulaja) ja tulimme samalla oikaisseeksi reaaliaika-aivoriihessä pari biisin kiperää kulmaa. Kaikin puolin mellevä lopputulos hirveän säädön jälkeen. Mainiota!

Loppupäätelmä: ainoa todella toimiva tietoverkko on vuorovaikutus kahden tai useamman ihmisen välillä, ilman välikäsiä. Käytän (tosin aivan liian harvoin) ja suosittelen, varauksetta!

Joillekin sattuu

Rakkaat lukijat. Toisinaan vastaani tulee ihmisiä, joiden tapaturma-alttius ylittää normaalin käsityskyvyn rajat. En tarkoita tällä peiliin katsomista, vaan pääkaupunkiseudulla ja ihan hivenen sen ulkopuolella asustaa kaksikko, basisti ja rumpali, joille mikä tahansa sekä inhimillinen että epä- on tuttua. Olen itsekin kohdannut kaikenlaista sitten vuoden 1989, mutta nämä kaksi (olkoot Tikku ja Takku) ovat oma kirjasensa vakuutusilmoitusten synkässä meressä. Keskellä sitä. Me muut olemme rannalla.

Ihan pari anekdoottia vain, malliksi. Soitin aikonani sähköpianoa ja Hammondeja sessiossa, jossa Takku oli rumpalina. Kaverin groovetatsi on uskomaton, samoin dynamiikan taju, joten soittaminen sinällään on nautittavaa. Sen sijaan puhuminen kannattaa hoitaa minimissään viiden metrin päästä. Kesken session Takun toinen kapula katkesi, mutta kätevänä miehenä Takku käänsi kapulan toisin päin, soitti siis “kyntöpäällä”. Tuli tauko, ja Takku esitteli pyörittelytaitoaan, heilautti kapulan komeaan hyrräliikkeeseen sormiensa ympäri ja töks – kapula silmään, se murtunut, säleinen pää edellä. Härskin näköistä touhua. Noh. Kaveri taksiin, sessio hetkeksi seis ja palaveri pystyyn. Koska kyseessä oli artistin X joululevy, ei sessiota sopinut jättää kesken, sillä käytiin jo alkusyksyä. Kaivoin olkalaukustani silloisen 12-tuumaisen Powerbookkini ja pyysin äänittäjää siirtämään siirtokovikselleni äskeisen biisin rumpuraidat. Samalla kun muu bändi soitteli paikkoja ja pikkufillejä sekä paikkaili osuuksiaan, editoin rumpalin soitoista samplesetit EXS-24:ään ja kehittelin yksittäisistä raidoista sekä stereobounceista kvantisointikartat. Seuraavien kahden biisin rummut tulivat rumpalin omilla soundeilla Logicista, rumpalin kvantisoinnilla höystettynä (luojan kiitos perusbiitillä selvittiin). Levy ilmestyi ajallaan ja rumpalikin taisi saada gramex-merkinnät kyseisistä biiseistä. Reilun kaupan rummut.

Tikku sen sijaan on erikoistunut eläimiin ja hyönteisiin – siis hasardimielessä, toisin kuten useimmat bas… muusikot. Anteeksi. Oli kesän ensimmäinen hellepäivä 90-luvun alussa, löyhäkän leppeä, ilma kostea ensimmäisen sadekuuron jälkeen ja aurinko laskemaisillaan. Tikun muovilasissa oli ananasmehua ja toisen käden sormien välissä kärysi Nortti, punainen. Tuli pikkupaikan aika ja Tikku riensi pajaan, jättäen tupakan ja mehun pöydälle. Paikko osui kohdalleen ja Tikku kipitteli takaisin pihamaalle – vain huomatakseen, että tupakka oli tipahtanut vahakankaalle ja kärysi ilkeästi haisten. Ja miten reagoi bassomies? Eikun taputtelemaan. Vahakangas tarttui sulaneena sormiin ja kaveri irvisteli tuskasta kiljuen. Fiksuna miehenä Tikku syöksyi vilvoittelemaan sormiaan lätäkköön ja huljutteli siellä vasenta kättään, mutaisessa vedessä. “Tuokko sen mehun siitä”, kaveri ähkyi kyykyssä. Sen kummemmin kuppiin katsomatta annoin muovimukin Tikun käteen ja kaveri hulautti loput mehusta kitusiinsa – ja sai suuhunsa ampiaisen. Vartti myöhemmin Tikku murjotti autossani matkalla Jorvin ea-asemalle. Sillä kertaa bassojen paikkaamiseen käytettiin Akai S-tonnia, mutta paikkainstrumentin tekemiseen meni – kiitos antiikkityökalujeni – kohtuuttomasti aikaa. Mutta Tikun vanha Ampeg muhisi mukavasti lopuillakin biiseillä.

Pari kesää myöhemmin Tikku löysi piuha-askistaan festarikeikalla kyyn, joka puri miestä etusormen ja peukalon väliseen pehmeään kohtaan. On ihailtava työmoraalia, sillä alkamassa ollut keikka hoidettiin samalla kädellä loppuun asti. Samalla festarilla Takku unohti pakustaan käsijarrun ja Transit valui perä edellä jokeen tms., tuhoten Ludwig-setin. Ei se törmäys eikä äkkipysähdyskään vaan sisään tulvinut vesi. Viime vuonna Tikku sai katkenneen kielen hampailleen; etuhampaasta pala irti ja ien repesi. Takku puolestaan meni toisen kerran naimisiin (heh). Häissään Takku pyörtyi onnesta ja löi nenänsä kastemaljaan. Sain kaverin tokasta pompusta kiinni.

Kaikkien näiden kaveruuden täyttämien vuosien jälkeen olemmekin nyt kirjaimellisesti kivettyneinä pelosta, silkasta kauhusta. Vaikka tunnemmekin toisemme jo kaukaa, olemme silti onnistuneet välttämään yhteiset sessiot – ja nyt ilmestyskirjan kauhut odottavat maaliskuun puolivälissä. Olemme vitsailleet etukäteen asiasta ja iChat on osoittautunut oivalliseksi kommunikaatiovälineeksi. Hasarditodennäköisyys kuitenkin muistutti itsestään eilisessä etäsessiossa, jossa lähetin pojille mp3-demot kesken chatin.

Lopputulos: Disconnecting… ja se siitä sitten. Airportin valot olivat hiljaa ja vanha luotettava kaapelimodeemini haisi hiukan hassulle. Kävin tänään hakemassa uuden. Pelottaa lähettää se viimeinen demo.